Leena Krohn: Sydänystävä

”Ihmiset ovat hyönteisiä oudompia”

Leena Krohnin itse kuvittama lastenkirja Sydänystävä vie Helsinkiä muistuttavaan Sellsinkiin, sen kaduille, kahviloihin, oopperaan ja Kauppahalliin. Vanhan rouvan kumppanina vaeltaa koiravainaan valjaisiin puettu kookas jymyjäärä. Palkittu kirjailija haastaa teoksellaan myös varttuneempaa lukijaa.

”Leena Krohn tunnetaan syvällisenä ajattelijana ja näkijänä, jonka mietteistä syntyy merkityksillä ladattuja lauseita. Ne venyttävät mielikuvituksen rajoja ja johtavat ajattelua aina uusille urille”, kirjoitin palkitun kirjailijan teoksesta Mitä en koskaan oppinut.

Krohnin edellisessä lasten (ja aikuisten) kuvakirjassa Luuta piikatyttö joutuu mierontielle työnhakuun luutansa kanssa ja kokee kovia tylyssä maailmassa. Helppoa ei aina ole rouvalla ja kuusijalkaisella hapsenkakkiaisellakaan kuten Sydänystävästä (Teos) paljastuu.

Hyönteiset ovat jo pitkään lennelleet Krohnin teosten lehdillä. ”Kadotus-romaanissani vanha rouva taluttaa kaupungilla suurta kovakuoriaista. Kadotukseen se ehkä lensi Tainaronista ja sieltä Sydänystävään. Hyönteiset ja kovakuoriaiset kiehtovat minua, mutta ihmiset ovat hyönteisiäkin oudompia”, Krohn on todennut.

Kirjan aukeamat kertovat pehmein värisävyin maalatuin kuvin ja loppusoinnullisin säkein runomuotoon kirjoitetun tarinan ihmisten ja eläinten ongelmallisesta suhteesta monesta näkökulmasta. Jäärä auttelee rouvaa parhaansa mukaan: toi postin, vei roskat ja kassia kanniskeli.  Ihan sydänystävänä hän talossa eli.

Kalasatamassa, tornitalojen katveessa, ikuisessa varjossa, tutkija rouvaa houkuttaa julmaan keikkaan: Hänet upotan formaliiniin ja leukansa leikkaan. Reipas rouva ei ystävää petä: – Näpit irti! komensi rouva. – Hän osaa purra! Haluatteko amputoitua jalkaanne surra?

Rouvan seurassa oopperassa niin primadonna kuin kontratenori, oopperan konna, vuorosanansa hukkaavat, kun hapsenkakkiaisen aitiossa huomaavat. Ei yleisö ollut ihastunut heihin, ja pian he katosivatkin kulisseihin.

Seikkailun jälkeen apetta rouva ja jäärä kaipaa. Kauppahallin tiskiltä puolukkagraavattua siikaa ja puolikas made, ei se kahdelle ole liikaa. Tekisi mieli lyöttäytyä pyöräksi kolmanneksi parivaljakon kuljettamaksi.

Vaikka herkkuja tarjolla on monenmoista, ei ne vaan jäärälle maista. Männyn kaarna houkuttaa, lentoon kuusijalkaista kannustaa. Vapauden kaipuu olla ja mennä, valjaista vapaana lennellellä. Kun jäärä siipensä oivaltaa, vain hetken se vie, kun ne häntä jo kuljettaa.

Ei ole eläin ihmiskunnan renki. Sen aistit paremmat paljon on kuin meillä Homo sapiens – sukukuntaan syntyneillä. Sillä sanattoman on tiedon tuntosarvet. Samaa tietoa käyttävät muuttolintujen parvet.

Tähän päättyy yhteinen taival rouvan ja jymyjäärän. Oli matka oiva tää, se muistoihin jää. ”Voisiko seuraava kumppani olla rescue-kissa?” aprikoi rouva apeissa tunnelmissa. Tottahan hän ymmärtää vapauden vietin, joka jäärää taivaalle lennättää. Rouva maljan kohottaa ystävälle katoavalle: Mukini nostan terveydeksesi. Kuohukoon leuoissasi männyn mesi!

Leena Krohnin kepeä piirrosjälki, tarkka silmä ja taito pukea havaintonsa nykymenosta fantasian kaapuun hymyilyttää ja vakavoittaa. Niin hänen romaaneissaan kuin kuvakirjoissaan kyse ei ole maagisesta realismista vaan turhuuksien pintakuohun läpi porautuvasta tinkimättömästä ajattelusta.

Sydänystävä heittää hyvästit myös SELLsingiksi muuttuneelle Helsingille. Kaupungille, joka myy puistikkonsa, kallionsa ja urbaanit luontosaarekkeensa gryndereille. Tuhoaa vanhoja kauniita rakennuksia ja rakennuttaa tilalle entistä korkeampia, rumia laatikoita.

”Synnyinkaupunkini viimeaikainen kehitys, joka ei miellytä minua, on saanut minut muistelemaan lapsuuteni ja nuoruuteni kaupunkia. Sydänystävä on minun hyvästijättöni Helsingille, sydämeni kaupungille, joka on luovutettu sijoittajien hyväksikäyttöön”, Krohn toteaa surullisena.

Ei silti anneta periksi. Puolustettavaa riittää: Lapinlahti, Kivinokka, Vartiosaari… puhumattakaan gryndereiden himoitsemista keskustan vielä avoimista pienistä aukioista. On käsittämätöntä, että Elielinaukiolle suunnitellaan parhaillaan massiivista rakentamista.  

Sitoutumaton Ympäristöliike Helsinki jakaa asiantuntijainformaatiota ja tekee parhaansa sydänystävämme puolustamiseksi.

Teksti ja kuvitus: Leena Krohn. Sydänystävä. Teos, 2024. 40 s. Kirjan viimeistellyn graafisen ilmeen on suunnitellut Marjaana Virta.

Totta vai tarua?

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema

Tuukka Sandströmin viihteestä ja kirjallisuudesta kumpuavissa teksteissä kyytiä saavat niin Knausgårdin kuin tekoälyn luomat henkilöhahmot, niin Iida Rauman Hävitys kuin Game of Thrones. Todellisuuden ytimeen porautuva esseekokoelma Tappio tai kuolema tarjoaa tervetullutta aivojumppaa.

Kai se on vähän pöhköä yrittää jonkin kirjan tai leffan läpi katsoa, minne maailma on menossa tai mistä se on tulossa. Tai edes itse.

”Lapset hakkaavat taas”, Helsingin Sanomat otsikoi Tero Kartastenpään arvion Karate Kidin jatko-osasta Cobra Kidistä. Tuukka Sandströmin mielestä arvio menee pieleen siinä, että vaikka aikuisten maailmassa ongelmat eivät ratkea väkivallalla, lasten viidakossa vallitsee vahvemman laki.

Esseekokoelmassaan Tappio tai kuolema (Avain) Sandström tunnustaa olleensa itse koulukiusattu. Hän halusi Karate Kidiksi puolustaakseen itseään kamppailulajin avulla. 

Pasifistiäiti ei kuitenkaan antanut pojalleen lupaa mennä karatetunneille, mutta judo vaikutti riittävän väkivallattomalta. Parin vuoden treenaamisen jälkeen Judo Kidiä ei enää kiusattu.

Esseessä Vihan symmetria Sandström palaa koulukiusaamiseen lukemalla Iida Rauman Finlandia-palkittua romaania Hävitys – Tapauskertomus kuin piru Raamattua. Rauman teoksen päähenkilö Ira on samaa mieltä Sandströmin kanssa siitä, että kiusaamisen päämäärä on taata kiusaajalle asema ja identiteetti hänen omassa kuplassaan.

Mutta kun Sandström väittää, että ”Rauma kuvaa vihaamisen melkein sankarillisena”, eikä näe eroa Iran ja kiusaajien vihan välillä, olen eri mieltä. Kiusaajalle viha on oman egon pönkitystä, Iralle syy nousta vastarintaan, katkaista sadistinen peli. Sillä jos aina antaa kiusaajilleen anteeksi, kidutus ei lopu, se vaan jatkuu, todistaa kiusatun heikkoutta.

Esseessään Pyypilli Sandström pohtii kysymystä, ”mikä on henkilöhahmo?” Autofiktiobuumin myötä niin sosiaalisessa mediassa kuin kirjallisuudessa on tungosta tällä saralla. Esseisti osuu naulankantaan todetessaan, että sosiaalisen median aikakautena ”perusasetus ei ole tunnustus, sisäisen ja kätketyn tuominen näkyviin, vaan naamion poraaminen yhä syvemmälle kalloon”.

Norjalainen kirjailija Karl Ove Knausgård yritti kaapata todellisuudesta haltuunsa massiivisella kuusiosaisella autofiktiosarjallaan Taisteluni. Se oli yritys, kuten Sandström toteaa, ”voittaa kirjallisuus kirjoittamalla, paljastaa elämä, päästä kirjallisuuden läpi totuuteen”.

Tuukka Sandström on kirjailija ja vapaa 
kustannustoimittaja. Kuva: Varpu Eronen

Hanke oli tuomittu epäonnistumaan. Taisteluni oli fiktiota, joka kuvasi Knausgård-nimisen henkilöhahmon elämää. Tämän Knausgård itsekin myöntää sarjansa kuudennessa osassa: En ole kertaakaan sanonut läheskään sitä mitä mieltä oikeasti olen, en ole kuvannut sitä mitä oikeastaan olen nähnyt. Kirjallisuuden ja todellisuuden välinen kuilu jäi ylittämättä.

Olisiko tekoälystä apua valaisemaan henkilöhahmojen ja todellisuuden arvoituksia? AI tuottaa henkilöhahmoja tuosta vain sormia napsauttamalla. Se tosin tarvitsee identiteetin synnytystyöhön valtavan tekstimassan.

Sandström kertoo GPT-4-kielimalliin perustuvasta Bing-keskustelubotista, joka sai hermoromahduksia ja alkoi suoltaa ruokotonta kieltä, kun keskustelut sen kanssa venyivät. Dialogien pituuksia oli rajoitettava, jotta botin ylilyönnit saatiin estettyä.

Bingin harharetkistä huolimatta suuret kielimallit pystyvät dialogeissaan esittämään uskottavasti todellisia henkilöitä. Mutta onko niillä tietoisuus? Jos kieli ei tavoita todellisuutta eikä tietoisuutta, miten kieleen perustuva simulaattori voisi siinä onnistua?

Me ihmiset olemme kuilun paremmalla puolella, me tunnemme miltä todellisuus tuntuu, me tunnemme kipua, kaipausta, rakkautta. Meillä on tietoisuus, vaikka tiede ei sitä pystykään selittämään. Tätä informaatiota emme kykene jakamaan kanssakulkijoille kirjoittamalla tai ohjelmoimalla sitä tekoälylle.

Kenties Iida Rauman Hävityksen henkilöhahmo A:n ratkaisu todellisuuden ongelmaan osuu sittenkin parhaiten maaliin: ”mielikuvitukselliset väitteet ja sepitetyt lauseet ovat joskus ainoa tapa ilmaista totuus.” Hyvästi autofiktio, olemme palanneet fiktion pariin.

Huomaan ajautuneeni sepittämään omaa ”esseetäni” Tuukka Sandströmin teoksen inspiroimana. Sehän on hyvän kirjan merkki.  Esseekokoelman Tappio tai kuolema esittämät ajatuspolut, arvelut ja väitteet eivät jää piiloon sivuille vaan herättävät lukijan uteliaisuuden ja jatkavat matkaa hänen mielessään ja tajunnassaan.

Tuukka Sandström: Tappio tai kuolema. Avain. 2024. 158 s.