Philip Teir: Neitsytpolku

Rakkaudesta, rehellisesti

Philip Teir astelee Henrik Tikkasen ja Karl Ove Knausgårdin jalanjäljissä autofiktiivisessä romaanissaan Neitsytpolku. Ero ja uusperheen perustaminen eivät suju kivutta. Rakkauskin haukkoo välillä henkeään.

”Minullahan on asiat mukavasti, ei ole valittamista, ei minulla ole mitään syytä rakastua.”

Niin kuitenkin käy kirjailija, toimittaja Philip Teirin uudessa, hänen omaan elämäänsä perustuvassa romaanissa Neitsytpolku (Otava). Kun hänen alter egonsa Richard tapaa Paulan kustantamon hälisevissä joulujuhlissa, se on menoa. Sitä Teir kirjassaan aidosti kuvaa.

Richard elää tuolloin sopuisassa avioliitossa Sonjansa kanssa, eivätkä syrjähypyt kuulu kuvioon. Heillä on kaksi lasta: murrosiän kynnyksellä kipuileva William ja jalkapalloa harrastava Nelly. 

Vaikka Richard viihtyy työssään lehden kulttuuriosaston pomona, hän haaveilee kirjailijuudesta ja vapaammista maisemista – joka suhteessa.

Mielikuva juhlissa tavatusta, kustantajana työskentelevästä Paulasta ei jätä Richardia rauhaan. Nykyajan Amorin jousta jännittävät Facebook ja älypuhelin. Niiden nuolina toimivat viestit alkavat viuhua Paulan ja Richardin välillä.

Teir kirjoittaa niin mutkattomasti ja kouriintuntuvasti, että tuntuu kuin olisin itsekin mukana tapahtumien pyörteissä. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että hänen kuvaamansa tilanteet ovat monille meistä liiankin tuttuja.

Jaana Nikulan suomennos soljuu luontevasti, ja paljolti keskusteluihin perustuvan tekstin puhekieli kuulostaa aidolta. Suora kerronta, ilman vuorosanaviivoja, sujuvoittaa menoa entisestään.

Anniina Vainionpään linopiirros
Temppeli.

Paulasta kehkeytyy vähitellen, kuin huomaamatta, perheen varjojäsen. Richard tekstaa hänelle jopa tietoja Nellyn otteluissa tekemistä maaleista. Siitä huolimatta, ettei Paula ole tyttöä edes nähnyt. Richardin ja Paulan yhteydenpito on päivittäistä.

Kunnes koittaa perheen yhteinen kesäloma mökillä Richardin vanhempien lähettyvillä. Kesä Sonjan kanssa menee hyvin, erittäin hyvin. Kolmannen lapsen mahdollisuudestakin keskustellaan.

Kustantamon syysjuhlat sisäpihalla saavat viisarin jälleen heilahtamaan toiseen suuntaan. Richardin ja Paulan yhteiset illat viinilasillisten äärellä ja viattomat aamukahvit Paulan asunnossa Neitsytpolulla ovat jo arkipäivää. Seksiä he eivät harrasta, sillä se toisi liikaa vastuuta, johon kumpikaan ei ole vielä valmis. Tilanne saa Paulan puuskahtamaan:

”Tämä on maailman tylsin pettämisjuttu. Omituista, että me vain juttelemme tuntikausia, kun ajattelee miten huono omatunto meillä on.”

Neitsytpolku on mainio lukupiiriromaani, sillä se herättää niin monia kysymyksiä ja keskustelunaiheita. Miksei voisi rakastaa kahta samaan aikaan? tuskailee Richard. Olisiko ero edes taloudellisesti mahdollista? Miten Sonja tulisi toimeen? Entä miten lapset kokisivat vuoroviikkoasumisen? Teos houkuttaa myös pohtimaan, mitä itse tuossa tilanteessa tekisin?

Neitsypolku -romaani, jota Richard työstää, ei edisty. Hänen mielessään pyörii vain kysymys: mitä pitäisi tehdä? Hän soutaa ja huopaa sekä valehtelee Sonjalle, ettei ole ketään toista ja viestii Paulalle: ”En voi hajottaa perhettäni”.

Philip Teir on Helsinki Litin ohjel-
majohtaja. Kuva: Helen Korpak

Kun esirippu nousee kirjan toisen osan alussa, ero on jo tosiasia. Kuten Paula aivan oikein ennusti, hänestä on tullut ”se nainen” ainakin Richardin omistus- ja määräilynhaluisen äidin mielestä. Pahan äitipuolen viittaakin sovitellaan hänen harteilleen, kun taistelu uusperheen kotirintamalla alkaa.

Paulan mielestä jokaisen, myös bonuslasten, olisi osallistuttava kotitöihin, sillä aina ei voi olla pizzaperjantai. Teir kuvaa herkullisen kouriintuntuvasti, miten leikkuulaudalle lojumaan unohtunut tomaatinsiivu sytyttää pariskunnan välille leiskuvan riidan, joka johtaa halpamaisiin henkilökohtaisiin solvauksiin.

Richardista alkaa tuntua, etteivät hänen voimavaransa enää riitä jatkuvaan säätämiseen, jonka uusi elämä on tuonut tullessaan.

 ”He olivat asuneet yhdessä vasta pari kuukautta, heidän olisi pitänyt elää vielä onnenhuumassa, mutta sen sijaan he olivat uupuneita ja epätoivoisia.”

Tämän kaiken Richard paljastaa tekeillä olevassa käsikirjoituksessaan. Luettuaan siitä muutamia katkelmia Paula loukkaantuu, koska Rikhard ei ole kirjoittanut enempää heidän rakkaudestaan. Tähän Richard oikeutetusti toteaa, ettei yksikään kirjailija ole vielä onnistunut kirjoittamaan kokonaista romaania onnellisesta rakkaudesta.

Neitsytpolun pohjavireenä soljuu kuitenkin – karikoista huolimatta – Paulan ja Richardin välinen lämmin rakkaus, jonka lukija aistii.  Se selittämätön voima, joka kärsivällisesti odottaa, että myrsky jälleen tyyntyy.

Maisema Kaivopuistosta. Kuva: Hannele Salminen

Muuton yhteydessä Richard on löytänyt vanhan vihkisormuksensa, eikä tiedä, mitä merkityksensä menettäneelle metallinkappaleelle pitäisi tehdä. ”Hän ajatteli, että sen voisi ehkä säästää lapsille, jompikumpi heistä voisi jonain päivänä käyttää sitä, jos menisi naimisiin.” Tähän tekee mieli lisätä: Mutta ennen kuin astut alttarille, lue Neitsytpolku.

Neitsytpolku (Jungfrustigen, suom. Jaana Nikula). Otava, 2020. 221 s.

Anniina Vainionpään teoksia nähtävillä Galleria Dueton sivuilla.

Tapio Koivukari: Pirtumiehet

Rivakkaa menoa pirtutrokarin kintereillä

Viinan salakuljettajat kostuttivat kieltolain kuivattamaa Suomea parhaansa mukaan. Tapio Koivukari piirtää laittoman elinkeinon harjoittajista elävän ja inhimillisen kuvan romaanissaan Pirtumiehet.

Matti Ruokosen suunnittele-
masssa kirjan kannessa komei-
lee kekko Kustavin museosta.

Etäyhteistyö on jälleen voimaa näin koronan aikana. Ihastuimme ystäväni Hilkka Kotkamaan kanssa Tapio Koivukarin Pirtumiehiin (Johnny Kniga) ja teimme tämän jutun yhdessä.  Romaani perustuu Jarmo Impolan tosipohjaisiin tarinoihin, joten ilmankos se imaisi heti mukaansa elämänmenoon kieltolain aikaisessa Suomessa vuosina1919 - 1932.

”Tuntui ihan omalta, vaikka vierasta verta olikin, kunnanvaivaisten huutokaupasta ostettu”, tuumaa Saimi-mamma kasvatistaan Vikusta. Tarinan päähenkilö on kertomuksen tässä vaiheessa vasta poikanen, jonka ”isä karkasi Amerikkaan ja äiti joutui hullujenhuoneelle”.

Vikun eväät elämäntaipaleelle, mamman ja papan hyväntahtoisuudesta huolimatta, eivät ole hääppöiset. Huutolaispojassa on kuitenkin sisua ja kauppamiehen vikaa. Hän ei tuhlaa metsätöistä saamiaan pikkurahoja eläviinkuviin eikä nisukahveihin vaan ostaa itselleen hevosen, työkaverin Humun.

Orhin avulla tienestit lisääntyvät niin puunajossa kuin kalansaaliiden kuljetuksissa, mutta tuottoisampaakin roudattavaa löytyy. Vähitellen pikkurenki hankkii pirtun salakuljetuksella itselleen torpan ja saa vaimokseen uskollisen ja sitkeän Annan. Nopeista konepaateistakin on hyötyä, kun tulliveneitä harhautetaan lastien salakuljetuksissa.

Suomenhevosen tukinajossa kuvasi Hanne Manelius.

Vikun ”ahväärit” kukoistavat. Hän tuntee saariston väylät ja karikot, kätköt sekä suojapoukamat, joihin lahden yli laivattuja, pirtulla täytettyjä torpedoja ja kekkoja sopii kätkeä. Virolaisten perunapirtu ja sakemannien viljasta tislattu ovat toista maata kuin korpikuusen kyynel, kotipolttoinen pontikka.

Povitaskuissa pesivistä, pirtutrokareilta ostetuista pläkkipeltisistä ”varpusista” ja ”lahnoista” lorautetaan markkinoilla kaffenpunsi jos toinenkin. Laiton juoma kelpaa myös joillekuille silmänsä sulkeville virkavallan edustajille, joiden mielestä kieltolaki joutaisi hevonkuuseen.

Koivukari tunnetaan myös islanti-
laiskirjailijoiden suomentajana.
Kuva: Veikko Somerpuro

Koivukarin konstailematon tarinointi, letkeä kieli ja empaattinen ihmiskuvaus houkuttelevat mukaan omanlaiseensa ”menneen maailman lumoon”. Tekstissä silloin tällöin pulpahtava Rauman murre komppaa komeasti: ”Ei tämsest mittään tul ett tääl tramppa kortteermiähi eikä talos ol viinan tippa heil myyd, mitä ihmisekki siit sanova!”

Koska trokaus toi torppaan maallista hyvää, Annakin ummisti siltä silmänsä. Eihän hän ollut mitenkään paremmaksi pyrkimässä, halusi vain perheelleen vähän helpomman elämän: ”Näkihän sitä joissain köyhimmissä tölleissä, miten talvisaikaankin käytiin vuoronperään ulkona kun ei ollut kuin yhdet saappaat tai muut tallukkaat mukulille antaa.”

Vikukaan ei viihtynyt herrakostyymissä, jota ”ahväärit” joskus häneltä edellyttivät vaan ”tunsi itsensä jotenkin samaan aikaan epämukavaksi, alastomaksi ja pilkalle alttiiksi”. Itseään parempina pitävät piirit katsoivat Vikun kaltaisia pitkin nenänvartta, varsinkin kun huutolaispojalle oli kertynyt enemmän omaisuutta kuin oli soveliasta.

Vikun olo alkoi muutoinkin tuntua tukalalta, sillä kytät ja ilmiantajat läähättivät alati kintereillä. Vähemmän suopeiden poliisien kanssa tulee kahnauksia, sakkoja ja takavarikkoja ropisee. Linnatuomiokin häämöttää. Vikun mielessä välähtää: entä jos jättäisi koko touhun? Mutta silloin ei ”ajelisi Fordilla ja pukisi muijaansa silkkiin ja kretonkiin”.

Varpunen veti neljänneslitran,
lahnaan mahtui puoli litraa pirtua.

Monelle trokarille alkoi pirtu maistua liikaakin, kun onnistuneen keikan kunniaksi ”lahna” kiersi, kaffeplöröjä läträttiin, ja putki jäi päälle. Yhä useammin Vikukaan ei aamulla lähtenyt käyntiin ilman silmänkirkastusryyppyä.

Kieltolaki osoittautui myös yhteiskunnan kannalta joka suhteessa epäonnistuneeksi: rikollisuus lisääntyi, kun poliisit jouduttiin työllistämään viinaralliin, ihmiset alkoholisoituivat ja sairastuivat epäpuhtaan viinan seurauksena. Valtio menetti verotuloja. Asia korjaantui, kun Alkon ovet viimein avattiin 5.4.1932. klo 10. Muistiin jäi ikoninen lukusarja 54321.

Kieltolaki päättyi, kuten koronakin aikanaan. Vikun epäonnisten salakuljetusyritysten seurauksena Humukin joutui aika ajoin takavarikkoon lastin siivellä. Sitä ”ruvettiin kylillä pitämään jo tavallista oudompana hevosena: oli ollut huutokaupassa harva se kerta ja aina vain rouskutti kauroja kotitallissa”. 

Onneksi Vikulla – paljon menettäneenä – on silti vielä jotain, mistä pitää kiinni. Ne tärkeimmät asiat elämässä.

Tapio Koivukari: Pirtumiehet. Johnny Kniga. 2020.348 s.

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä

”Kriitikko tahraantuu aina”

Suomen arvostelijain liitto – SARV – täyttää 70 vuotta ja on sen kunniaksi julkaissut juhlakirjan Kritiikin ääniä. Artikkelikokoelman 15 kirjoittajaa pohtivat kritiikin roolia ja haasteita muuttuvassa maailmassa sekä esittelevät erilaisia yhteisöjä niin taiteilijoiden, yleisön kuin kriitikkojenkin parissa.

SARV on outolintu maailman kriitikkoliittojen joukossa. Sen katon alle mahtuvat kaikki eri taiteenlajien kriitikot toisin kuin muualla, jossa he ovat järjestäytyneet yksittäisten taiteenlajien ympärille, toteavat Kritiikin ääniä -teoksen toimittajat kustannustoimittaja Mari Hyrkkänen, SARVin toiminnanjohtaja Riikka Laczak sekä puheenjohtaja Maria Säkö esipuheessaan.

Tämä on voimavara yhä monimuotoisemmaksi ja -äänisemmäksi muuttuvalla taidekentällä, jolla kriitikotkaan eivät voi enää linnoittautua omiin poteroihinsa. Eri taiteenlajien rajat ja esitystavat murtuvat, joten kriitikoiden yhteinen liitto tarjoaa jäsenilleen hedelmällisen vuorovaikutuskentän.

Seuraavassa muutamia poimintoja eri tavoin kritiikin kysymyksiin perehtyneiden kirjoittajien artikkeleista:

Teatterikriitikko Maria Säkö pohtii artikkelissaan Love should be between people – Yhteisötaide muokkaa kritiikin kolmijaon uusiksi mitä yhteisötaiteen kritiikki oikeastaan on, entä mitä merkitystä sillä voisi kyseiselle taiteenlajille olla?

Yhteisötaideteoksessa voidaan esimerkiksi paikallisen leikin tai lorun kautta saada iso joukko ihmisiä harjoittelemaan yhdessä, jolloin kansantaide muuttuu hyvinkin avantgardiseksi eleeksi. Voisiko kritiikki olla tässä prosessissa sisällä?

Tällöin laatukriteerien ja arvostusten sijaan kritiikkiin suodattuisi se, miten prosessi liikkuu ja millaisia impulsseja se saa aikaan. Esityksistä puhuminen, kirjoittaminen ja sitä kautta löytyvä dialogi muodostavat oman verkostonsa ja tulevat siten osaksi yhteisötaideteosta.

Kirjallisuuden- ja elokuvantutkija Tytti Rantanen kysyy: onko taide taistelua? artikkelissaan Taide ja aktivismi – kriitikko merkitystalouden välikappaleena. Kysymys on ajankohtainen, sillä nykyään teos- ja apurahahauissa toivotaan usein taiteen ottavan kantaa johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ongelmaan.

Tässä on riskinä, että tilaisuuksille nälkäiset taiteilijat alkavat ympätä aktivismia teoksiinsa varsin ulkokohtaisella tavalla. Sen vuoksi Rantasen mielestä tarvitaan myös sitkeää, sesongeista piittaamatonta taiteen ja aktivismin yhteen nivoutumista.

Rauni Liukko: Siivooja, 1972.
Kansallisgalleria

Rantanen penääkin niin rahoittajilta kuin kriitikoilta kykyä nähdä ja nostaa esiin taiteilijoita, jotka käsittelevät poliittisia, eettisiä ja ekologisia teemoja teoksissaan, mutta eivät syystä tai toisesta ole nousseet ”ajankohtaisuuden” valokeilaan. 

Hän toivoo myös uusien teosten ohella aiemman yhteiskunnallisen taiteen toiveuusintoja ja luovaa kierrätystä sekä niiden arviointia uudessa valossa ja uusissa tilanteissa.

Toimittaja-kriitikko Anton Vanha-Majamaan artikkelin otsikko on paljon puhuva: Oletko katsonut sitä sarjaa? – Eli kuinka tv-yleisöt pirstaloituivat, eikä hyvällä ja huonolla ole enää merkitystä. Sosiaalinen media pursuaa näkemyksiä ja mielipiteitä puoleen jos toiseen; koskaan aiemmin ei ihmiskunnan historiassa ole käyty näin paljon keskustelua kulttuurista, taiteesta ja merkityksistä.

Vanha-Majamaan mielestä ammattikriitikon on upotettava lusikkansa soppaan ja tarjottava näkökulmia, jotka ovat paremmin punnittuja, perusteltuja ja kontekstoituja kuin rivitwitteristien raflaavat heitot.

Hän piipahtaa myös kuvataiteen puolella ja muistuttaa, kuinka suomalaisten kansallisylpeys sai kolauksen kesällä 2019, kun The Guardianin kriitikko Jonathan Jones kuvaili Helene Schjerfbeckin maalauksia ”kylmäksi suihkuksi kakkoslaatuista taidetta”.

Helene Schjefbeck: Hopeataustainen
omakuva. Turun Taidemuseo

Tätä voi pitää pyhäinhäväistyksenä, mutta Vanha-Majamaan asenne on kohdallaan: Kriitikon kuuluu löytää asioihin näkökulmia, joita emme ennen voineet kuvitellakaan ja perustella ne niin hyvin, että lukijan on pakko pysähtyä sekä parhaassa tapauksessa haastaa aiempia käsityksiään taiteesta ja maailmasta.

Raikkaita näkemyksiä ja uutta otetta tarjosivat myös SARVin järjestämän 50 vuotta tammikuussa 2019 täyttäneen Kritiikin Uutiset -lehden (https://www.kritiikinuutiset.fi/) Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun nuoret osallistujat. 

Kritiikin Uutisten päätoimittaja, taiteentutkija Martti-Tapio Kuuskoski luo artikkelissaan katsauksen kisan saldoon.

Tehtävänanto oli yksinkertainen: kirjoita kritiikki jostain vapaavalintaisesta teoksesta haluamaltasi taiteen alalta. Palkintoraati joutui silti heti lähtösuoralla miettimään, mikä on teos? Yllättäviä teosvalintoja olivat matematiikan opetussuunnitelma, Arabian astiasto sekä kuvataidekriitikko, kirjailija Otso Kantokorven muistolle omistetun stipendin voittajateksti ”Kritiikki itse itsestään”.

Kilpailun voittaja Matti Jokela aloitti kirjoituksensa kysymällä: ”Vad är musik?” ja jatkoi arvottamalla hiljaisuutta. Hänen kritiikkinsä kohde oli John Cagen ikoninen musiikkiteos 4’33, joka koostuu yksinomaan esitystilanteessa syntyvästä hälystä (1952).

Seiskan pojat, https://seiskanpojat.com/, on Petteri Enrothin ja Matti Tuomelan projekti ja verkkosivu, jonne he kirjoittavat keskustelumuotoista kritiikkiä. Artikkelissaan he tarkastelevat kritiikkiä eri yhteisöissä ja etsivät vastauksia kysymyksiin: Mitä nämä yhteisöt ovat, ja mikä kritiikin tehtävä niissä on?

He toivovat kriitikoilta enemmän vuorovaikutusta lukijoiden ja taiteilijoiden kanssa. Erilaisissa kohtaamisissa ja yhteisöissä kriitikoilla voisi olla tärkeä rooli keskustelun avaajana, rajaajana ja moderoijana.

Kun makutuomareiden ääni heikentyy, ja kritiikki siirtyy yksilön ajasta yhteisöjen aikaan, vuorovaikutus ihmisten, taiteiden ja yhteisöjen välillä on asia, joka tavalla tai toisella on kriitikon työn ytimessä alkavalla vuosikymmenellä, Seiskan pojat ennustavat.

Katja Tukiainen: Ther is a plan b.

Samoilla jäljillä on toimittaja, tietokirjailija Emilia Kukkala artikkelissaan Jättää jälki, pyyhkiä jälki: ”Jotta voi esittää luotettavan arvostelman tai analyysin, on tunnettava asian olemus. Se ei onnistu antautumatta vertaisena vuorovaikutukseen sen kanssa. Lukija aistii, jos kriitikko yrittää vain pyydystää ilmiön lasikuvun alle kuin hyönteisen joutumatta todella kosketuksiin sen kanssa.

Ihmisiä, jotka ymmärtävät ilmiön kriitikkoa paremmin, on aina. Kriitikon superkyky on siinä, että hän on tottunut sanallistamaan epämääräisiä, muljuvia asioita.” Kriitikko tahraantuu aina – ja hyvä niin.

Mari Hyrkkänen, Riikka Laczak & Maria Säkö (toim.): Kritiikin ääniä –

Tekstejä kritiikistä 2020. Suomen arvostelijain liitto ry. SARV. 2020. 172 s.

Katja Tukiaisen teoksia voi nähdä Galerie Forsbomilla sopimalla vierailuaika.

Jose Ahonen: Ajattele kuin mentalisti

Mentalistin tunnustutukset

Jose Ahonen paljastaa mieltä nyrjäyttävien taikatemppujensa psykologisia taustoja teoksessaan Ajattele kuin mentalisti. Sen opeista voi jokainen hyötyä: itsetuntemus ja vuorovaikutustaidot paranevat, ja todellisuudesta aukeaa aivan uusia ulottuvuuksia.

Mentalisti pyytää esiintymiskeikallaan satunnaista katsojaa ajattelemaan jotain korttipakan korttia. Itse hän poimii pakasta kortin ja pyytää sen jälkeen katsojaa kertomaan valintansa. ”Herttakuningatar”, tämä vastaa. Mentalisti näyttää oman korttinsa: herttakuningatar!

Miten tämä on mahdollista? Onko mentalistilla yliluonnollisia voimia?  Näin jotkut taikurit, illusionistit ja ennustajat haluavat uskotella. Suomen toinen ammattimentalisti Jose Ahonen ei tee näin, vaan vastaa kysymykseen kiinnostavan monipuolisesti teoksessaan Ajattele kuin mentalisti (Atena).

Ahonen ei omaa salaperäistä kuudetta aistia. Hänen eettinen, psyykkinen viihteensä perustuu viiden aistin täysipainoiseen käyttöön yhdistettynä psykologian havaintoihin siitä, miten aivomme ja aistimme huijaava meität. 

Taitava mentalisti käyttää tätä hyväkseen. Kun hän ohjailee fokustamme, selektiivinen katseemme jättää näkemäämme aukkoja, jotka tarjoavat mentalistille vapaan toimintakentän.

Mainio esimerkki tästä on Näkymätön gorilla -testi. ”Klassisessa havaintopsykologiaan liittyvässä kokeessa koehenkilöt eivät edes huomanneet koripallokentällä heiluvaa gorillaa, kun tehtävänä oli laskea, kuinka paljon koreja toisen tiimin pelaajat onnistuivat tekemään (Christopher Chabrisin ja Daniel Simonsin koe The Invisible Gorilla).”

Koiratkin unohtavat ylivertaisen hajuaistinsa, kun mentalisti on vauhdissa. Video, jossa makupala katoaa koiran kirsun edestä, saavutti valtavia katsojamääriä ja poiki Ahoselle pyyntöjä tosi-Tv-ohjelmiin , visailuihin ja mainoksiin. Eikä ihme, sillä video on hellyttävä (ainakin meidän koiraystävien mielestä. Onnistuisikohan sama kissoille?) 

https://www.youtube.com/watch?v=okuwB9zrncg

Jose Ahonen kuuluu kansainväli-
seen PEA yhdistykseen, johon on
hyväksytty vain n.250 mentalistia.

Mentalisti osaa lukea ihmisten kehonkieltä, havainnoida ja tulkita mikroilmeitä sekä käyttää pitkän kokemuksen – kymmenien tuhansien harjoituskertojen – mukanaan tuomaa vankkaa ihmistuntemusta ja intuitiota. Joskus sattuma puuttuu yllättäen peliin. Silloin mentalistinkin mielestä on tapahtunut ihme.

Taikurin taidoista on hyötyä monille ammattiryhmille, joiden tehtävänä on paljastaa tai estää huijausyrityksiä ja rikoksia. Esiintymisten ohella Ahonen luennoi ja opettaa vuorovaikutustaitoja ja havainnointia niin poliiseille, turvakouluttajille kuin yritysjohtajillekin.

JCS – Criminal Psychology -kanavalle on koottu aitoja, rikoksista epäiltyjen kuulusteluvideoita, joita katsellessa voi tarkkailla syytettyjen kehonkieltä ja ilmeitä sekä kuulustelijoiden haastattelutekniikoita. Videot on varustettu selostuksilla, joilla avataan kuulustelujen psykologiaa.

Selvää on, että vuorovaikutustaitoja kannattaa käyttää myös arkielämän liikeneuvotteluissa ja haastattelutilanteissa. Haastattelijan rentous tarttuu, ja omien heikkouksien esiintuominen riisuu vastapuolen aseista ja luo yhteisymmärrystä. Näissä tilanteissa huomio kannattaa silti kiinnittää vastapuoleen, katsoa häntä rauhallisesti silmiin, olla aktiivisesti läsnä ja kuunnella. Me ihmiset haluamme kuulla ja puhua itsestämme.

Jo lavahypnotisoija Olliver Hawk tiesi, että sanoilla on voimaa. KOSKA on maaginen taikasana, joka saa ihmeitä aikaan. Harvardin yliopiston kokeessa tutkijaryhmä yritti etuilla kopiojonossa. ”Anteeksi, voinko ottaa 20 kopiota?” -lause toimi vain 60 prosentissa tapauksista.

”Anteeksi, voinko ottaa 20 kopiota, koska pomoni sanoi, että näillä on kiire?” -lause sen sijaan salli etuilun 94 prosenttisesti. Ei ollut niin väliä, mitä koska-sanan jälkeen sanottiin, riitti, että syy mainittiin.

Kokeile olisiko sinusta mentalistiksi.

Ahonen kirjoittaa aiheestaan vilpittömän innostuneesti ja asiantuntevasti. Hän täydentää tekstiään valaisevilla esimerkeillä ja harjoituksilla, joilla saa näppituntumaa mentalistin työnkuvaan. Taikuri myös paljastaa muutamia temppujaan, joilla lukijakin voi hämmästyttää yleisöään. Kannattaa kokeilla, millaisia voimia magneettisilla sormilla on.

Mikroilmeet kumpuavat alitajunnasta. Ne ovat nopeita signaaleja kätketyistä tunnetiloista, jotka käväisevät kasvoilla, kun henkilö haluaa peittää jotain. YouTubesta löytyy roppakaupalla videoita valehtelevista poliitikoista ja urheilijoista. Videoita kannattaa hidastaa, jolloin ilmeet on helpompi bongata.

Taikurit luovat illuusioita lavalla, mentalistin kenttä sen sijaan on ihmismieli, joka vielä suureksi osaksi on tuntematonta aluetta. Tietoisuustutkija Katja Valli onkin todennut, että ”saatamme tietää enemmän siitä, miten maailmankaikkeus sai alkunsa kuin siitä, miten aivot luovat tajunnan ja tietoisuuden kokemuksen ja miksi ne niin tekevät”.

Tiede tunnustaa, että suggestio, hypnoosi ja plaseboefekti toimivat, mutta myöntää, ettei niiden perimmäisiä toimintamekanismeja tunneta. Ahonen kyseenalaistaa myös todellisuuden luonteen teoksensa kolmannessa luvussa Alitajunta ja uskomukset luovat todellisuutta ja esittää ensi kuulemalta uskomattomalta tuntuvan väitteen:

”Koko ihmiskunta on yhteinen, kollektiivinen hallusinaatio, jonka yhdessä hyväksymme. Ja kun kaikki hyväksyvät saman hallusinaation, siitä tulee todellisuutta.” Tämä on totta, jos ajattelemme vaikkapa valtioita, uskontoja ja rahaa. Kaikki ne ovat ihmisen mielikuvituksen tuotetta.

Ideomotorinen liike kuljettaa
lasia Ouija-spiritismilaudalla.

Ihmismieli ja todellisuus kytkeytyvät toisiinsa tiiviimmin kuin tulemme ajatelleeksi. Kiehtovan kirjansa lopuksi Ahonen tutustuttaa lukijan meditaatioon ja tietoiseen läsnäoloon, mindfulnessiin. Niiden avulla voi vapauttaa mieltään ahdistuksesta sekä menneisyyteen ja tulevaisuuteen liittyvistä peloista.

”Mindfulness-meditaatiossa ei pyritä poistamaan ahdistavia ajatuksia vaan hyväksymään ne. Negatiiviset asiat eivät katoa taikatempuilla, mutta suhtautumista niihin voidaan muuttaa.”

Koronapandemia on kovin kourin osoittanut, miten odottamatta todellisuus voi muuttua. Se, mikä vielä eilen oli itsestään selvää, ei sitä tänään enää ole. Nyt kun ulkomaailma on meiltä suljettu, on aikaa avata sisäisiä luukkuja ja lähteä löytöretkelle omaan mieleen. Mukaan kannattaa ottaa Jose Ahosen mainio ”matkaopas” Ajattele kuin mentalisti.

Jose Ahonen: Ajattele kuin mentalisti. Atena. 2020. 197 s.

Teoksen tyylikkään ulkoasun on jälleen kerran luonut graafikko Jussi Karjalainen.

Teoksen lähdeluettelosta löytyy lisää aiheeseen liittyvää monipuolista luettavaa.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Huiman hieno sukellus ihmismieleen

Elizabeth Strout taikoo arjen särkevistä pienistä sattumuksista pakahduttavia strindbergiläisiä draamoja Pulitzer-palkitussa romaanissaan Olive Kitteridge.

Tammen keltainen kirjasto on tarjonnut ajankohtaista, laadukasta kirjallisuutta maailmalta jo vuodesta 1954 lähtien. Sen 505. suomennos Elisabeth Stroutin Olive Kitteridge ei tee poikkeusta. Topakan, teräväkielisen, entisen matematiikanopettajan Olive Kitteridgen elämänmenoon ovat ihastuneet niin suuri yleisö kuin kriitikotkin.

Elizabeth Strout voitti romaanillaan Pulitzer-palkinnon vuonna 2009, ja siitä tehty tv-sarja sai peräti 8 Emmy-palkintoa. Vaikka teoksen alkuperäisestä julkaisusta on jo vuosia, sen toisiinsa kietoutuvien 13 tarinan aiheet ovat ikuisia: elämän sietämätön raskaus – petokset, pettymykset, suru ja kuolema – ja keveys – ilo, hellyys ja rakkaus.

Ensimmäisessä episodissa Apteekki jo eläköitynyt apteekkari, Oliven puoliso Henry Kitteridge muistelee, ”miten aamut olivat ennen hänen suosikkejaan renkaiden jyristessä hiljaa hänen allaan ja valon noustessa aamu-usvan läpi”. Apteekki oli hänen turvasatamansa, jonne hän pakeni vaimostaan Olivesta huokuvaa synkkyyttä. Apteekkiapulaisen Denisen läheisyys toi Henrylle lämpöä.

Stroutilla on kyky saada lukija tuntemaan saman kuin hänen henkilönsä, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kun Henry illalla, haaveiltuaan luvattomia Denisestä, ajaa kotiin pikkuteitä pitkin, ”pimeys näytti elolliselta ja pelottavalta, kun se painautui auton ikkunoita vasten”.

Strout todisti kykynsä porautua syvälle ihmismieleen ja ihmisten välisen kommunikaation ongelmiin jo arvostelumenestyksellään Nimeni on Lucy Barton:

 http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/06/elizabeth-strout-nimeni-on-lucy-barton.html

Olive Kitteridgessä liikutaan laajemmalla skaalalla kuin Lucy Bartonissa. Episodi episodilta Stroutin kutoma kangas saa lisävärejä, kun ihmiset ja heidän kohtalonsa punoutuvat toisiinsa. Yhteisenä liimana toimii Olive, josta monilla on mielipide – eikä niinkään mairitteleva.

Entisten oppilaittensa elämänmenoa Olive seuraa tarkkanäköisesti, pystyy omalla kömpelöllä tavallaan olemaan heille myös avuksi. Vaikka eri tarinoissa aika ajoin pulpahtava toisto voisi saada ne tuntumaan erillisiltä novelleilta, silti tyylikeino päinvastoin rakentaa episodeista yhtenäistä kertomusta ja vetää lukijan siihen mukaan.

Rakastettu kirjailija Elizabeth Strout on
kotoisin Mainesta ja asuu nykyisin New
Yorkissa. Kuva: Leonardo Cendamo

Voisin kuvitella istuvani Waterhouse Bar and Grillin aulabaarissa kuuntelemassa Angela O’Mearan soittavan Bridge over Troubled Wateria episodissa Pianisti. 

Mainen rannikon pikkukaupungissa, Crosbyssä, kaikki tuntuvat tietävän kaikista lähes kaiken. Jotkut tietävät senkin, että Angiella on vuosikausia ollut suhde naimisissa olevan kunnanvaltuuston puheenjohtajan kanssa.

Stroutin tarinoissa ihmisen arjen särkee monesti pieni oivallus, jonka jälkeen hänen elämänsä saa uuden suunnan. Angelakin ”ajatteli tajunneensa jotain liian myöhään ja että niin kai se elämässä meni, että ihminen tajusi jotain liian myöhään”. Tajusipa kuitenkin.

Toisinaan ulkopuolelta tuleva sysäys nostaa patoutuneet tunteet pinnalle. Oliven käsitys hänen omasta menneisyydestään menee pirstaleiksi, kun odottamaton väkivaltainen tapahtumaketju läpivalaisee hänen avioliittonsa Henryn kanssa. ”Ei, he eivät koskaan pääsisi ylitse tuosta illasta, koska he olivat sanoneet asioita, jotka muuttivat sen millaisina he näkivät toisensa.”

Toisen iskun Olivelle antaa hänen poikansa Christopher, kun hän vierailee tämän perheen luona New Yorkissa. Mitättömästä pikkujutusta kehkeytynyt sananvaihto saa pojan – jota Olive on mielestään sydämestään rakastanut – toteamaan kylmästi: ”Minä en aio enää elää peläten sinua, äiti”.

Strout valaisee pelottavan tarkasti ihmistensä sielujen pimeitä syövereitä, luo tunnistettavia, armottomia totuudenhetkiä, muuttaa arjen draamaksi. Silti hänen riviensä välissä hengittää myötätunto ja ymmärrys ihmisiä kohtaan, toivo paremmasta. Palkitun kääntäjän Kristiina Rikmanin suomennos soljuu niin luontevasti, että luulisi lukevansa suomeksi kirjoitettua teosta.

Elizabeth Strout itse toimii mielenliikahdusten ja ristiriitaisten tunteiden tulkkina, antaa niille tekstillään oman kielen. Aika ajoin suoraviivainen kerronta seisahtuu, kun hänen henkilönsä uppoaa muistoihinsa. Näinhän mieli ajelehtii, punoo omia tarinoitaan nykyhetkestä piittaamatta.

Mainen rannikon komea luonto elää episodeissa täysillä mukana: ”Valtavat harmaat pilvet olivat vyörymässä taivaalle ja silti aurinko lävisti keltaisilla säteillään ne aivan kuin kilpaillen myrskyn kanssa niin että vesi pärskyi hurjistunutta iloa”.

Frances McDormand oli mainio Olive Kitteridge tv-sarjassa.

Kolhujen jälkeen seitsemänkymppinen Olive on jo valmis heittämään hanskat tiskiin: ”Tulisipa se nopeasti. Nukkuessa.” Hän oivaltaa, miten päivä toisensa jälkeen on tuhlaantunut palaamatta. Oliven valtaa katumus menetetyistä pienistä onnen hetkistä:

”Joskus Henry piti häntä kädestä – Olive muisti sen nyt – kun he kävelivät kotiin, keski-ikäinen pariskunta parhaassa iässään. Olivatko he tajunneet nauttia noista hiljaisista hetkistä? Luultavasti eivät. Useimmat ihmiset eivät tienneet tarpeeksi elämästä jota he elivät.” Kenties Olive on vihdoin oppinut läksynsä.

Elizabeth Stroutin opastuksella Crosbyn asujaimiston mielenmaisema on tullut tutuksi niin hyvässä kuin pahassa. Vetävä episodiromaani kätkee sisälleen viisaan elämäntaito-oppaan ja jättää pitkän, täyteläisen jälkimaun.

Kirjailija on omistanut teoksensa äidilleen, ”joka osaa tehdä elämästä taianomaisen ja on paras tuntemani tarinankertoja”. Omena ei ole pudonnut kauas puusta.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

 (Olive Kitteridge). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2020. 374 s.

Pirkko Koskenkylä: Mikään ei ole pysyvää

Rakkautta Ranskan kuohunnan varjossa

Pirkko Koskenkylän uudessa romaanissa yksityinen ja yhteiskunnallinen punoutuvat saumattomasti yhteen. Sukusaaga – taustallaan terrorismi ja pakolaistulvat – todistaa, että Mikään ei ole pysyvää. Ei maailmassa sen enempää kuin rakkaudessakaan.

Kun maailmaa riepotteleva koronavirus pakottaa meidät välttelemään kontakteja ja pysyttelemään kotona, on mainio tilaisuus upota täysiveriseen rakkausromaaniin, joka elää ajan hermolla. Tällainen on Pirkko Koskenkylän mukaansa tempaava Mikään ei ole pysyvää (Airut Kustannus).

Ystäväni, toimittaja Hilkka Kotkamaa vierailee tällä kertaa Kirjasta-kirjaan-blogissani. Hänen kanssaan sukelsimme romaanin huimaan, ihanaan ja traagiseen menoon. Kirjoitimme jutun yhdessä, etänä, tietenkin.

Tarina käynnistyy, kun romaanin päähenkilö, pariisilainen toimittaja Lauren Morel, saa tiedon isänsä, Au Printempsin tavaratalon johtajan kuolemasta. Äiti on surun murtama. 

Samaan aikaan Laurenin sulhanen, Jean, ilmoittaa lähtevänsä kohtalokkaaksi osoittautuvalle matkalle: lääkäriksi pakolaisleirille väkivallastaan tunnetulle alueelle Afrikkaan.

Jeanista ei kuulu mitään, mutta elämän on jatkuttava. Laurenin perheen vauraus ja menestys ei suojaa sen jäseniä koviltakaan kolhuilta ja menetyksiltä. Afrikan ja Lähi-idän terrorismiksi yltynyt meno soluttautuu myös Ranskaan, eikä siltä ole turvassa kukaan.

Kun terroristit iskivät Bataclanin konserttisaliin Pariisissa vuonna 2015, 138 ihmistä menetti henkensä ja sadat haavoittuivat. Seuraavana vuonna terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon tappaen 85 ihmistä, yli 200 haavoittui.

Vaikka Koskenkylän mukaan kyseessä on vanhanaikainen romaani, sen henkilöt elävät täysillä nykypäivässä. Kirjailija nivoo sujuvan ihmissuhdekuvauksen ja rakkauden kiemurat luontevasti Ranskan tragedioihin ja maan kiristyvään poliittiseen ilmapiiriin. Hän antaa henkilöidensä väitellä päivänpolttavista aiheista – vaikkapa pakolaistulvasta – puoleen ja vastaan.

Sen tekevät myös Jean ja Laurenin veli Christian: Jean: ” – Minusta pahin vaihtoehto on se, että kaikki tulijat otetaan avosylin Eurooppaan. Vaikka Eurooppa on rikas maanosa, sen arvot ja talous eivät kestä sitä, mitä on tulossa.

– Jean, minä toistan, sinä olet aivan liian pessimistinen. Ei niitä sieltä niin paljon tule, ja pienemmän määrän hyvinvointi-Eurooppa kyllä pystyy ottamaan vastaan, toppuutteli Christian.

– Veli hyvä, minä en puhu mistään pienistä määristä. Olen varma että eräänä päivänä me täällä Euroopassa hämmästymme sitä tulvaa. Olemme silloin suuren tuntemattoman edessä.”

Pirkko Koskenkylä tietää, mistä kirjoittaa. Hän on entinen televisiotoimittaja, joka Suomesta lähdettyään on jo lähes 30 vuotta asunut Etelä-Ranskassa. Miehensä Pekka Koskenkylän kanssa hän rakensi viehättävään keskiaikaiseen Bargemonin kylään talon, jossa edelleen asuu. 

Talonrakennuksen kommelluksia hän on kuvannut elävästi Koti Provencessa -kirjassaan: 

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2016/07/pirkko-koskenkyla-koti-provencessa.html

Bargemon on yksi Mikään ei ole pysyvää -romaanin jännittävistä tapahtumapaikoista:

”Lähestyttäessä Bargemonia korkean rinteen reunamaa nuolevaa mutkaista tietä pitkin tiuhaan rakennettu punakattoinen kylä näytti siltä kuin se olisi roikkunut pääskysenpesän tavoin jyrkänteen kupeessa. Kylän ja talorykelmän takana kohosi pystysuora vuoren seinämä.”

Laurenia elämä ei kohtele silkkihansikkain, hänen kokemansa ilo ja rakkaus muuttuvat kuin taikaiskusta suruksi ja epätoivoksi. Mikään ei ole pysyvää. Silti rakkaudelle kohtalokaan ei mahda mitään, se ampuu nuoliaan minne mielii. Toivotaan että yksi niistä vielä kerran osuu Laureniin.

Pirkko Koskenkylän kirjallinen tuotanto on häkellyttävän monipuolinen, se sisältää muun muassa matkakirjoja ja Suomen historiaan paneutuvan Pohjantuuli-trilogian, josta viime kesänä ilmestyi seitsenosainen äänikirja. Omaelämäkerrallinen Tänään kotona – huomenna maailmalla voisi olla fiktiota, sillä niin jännittäviä elämänvaiheita kirjailija on kokenut:

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2017/12/pirkko-koskenkyla-tanaan-kotona.html

Pirkko Koskenkylä on paitsi toimittaja ja kirjailija myös lahjakas taidemaalari. Tarttuukohan hän seuraavaksi pensseliin vai kynään? Lukija ja katsoja jäävät uteliaina odottamaan uusia yllätyksiä.

Pirkko Koskenkylä: Mikään ei ole pysyvää. Airut Kustannus, 2020. 376 s

Juha-Pekka Inkinen: Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia

Kutkuttavia kurkistusaukkoja menneeseen

Juha-Pekka Inkinen sommitteli satunnaisista kuvalöydöistään riemastuttavan koko kansan albumin, kollaasikirjan Hei elämä. Komea teos antaa puhuttelevat kasvot modernismiin heräävälle Suomelle.

Valokuvaaja Juha-Pekka Inkistä kiehtovat oudot, vähän vinksahtaneet asiat. Edellisessä kirjassaan Miten tavarat ovat, http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2018/12/juha-pekka-inkinen-miten-tavarat-ovat.html, hän esitteli koteja ja niiden asukkeja, joille KonMari on tuntematon käsite.

Uudessa teoksessaan Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia (Musta Taide) Inkinen on heittäytynyt kuvien vietäväksi. Vuosien varrella hänelle on kertynyt tuhansia orpoja postikortteja, kodittomia kirjeitä ja anonyymejä valokuvia divareista ja kirpputoreilta. Jokin outo piirre niissä osui hänen silmiinsä ja vaati valitsemaan juuri ”minut”.

Inkistä eivät häiritse hänen aarteidensa ruhjeet ja virheet. Päinvastoin, ne kertovat eletystä elämästä ja luovat kuviin, kortteihin ja kirjeisiin uusia kerrostumia. Löytöjen muinaiset haltijat eivät kohdelleet tuon ajan somea hellin käsin. Kortteihin ja kirjeisiin on piirrelty, niihin on kirjoiteltu ylimääräisiä kommentteja, niitä on yliviivattu ja leikelty. Valokuvissa on taitoksia ja tuhruja.

Sen sijaan Inkinen ei kollaaseja laatiessaan ole leikellyt eikä liimaillut löytöjään vaan kuvannut ne ja sommitellut niistä tietokoneohjelmalla jännittäviä rinnastuksia ja päällekkäisyyksiä: ”Rakensin tietoisia riitasointuja ja annoin vanhoille kuville uusia merkityksiä”. Näin hän on luonut albumiinsa monimielisiä ja -tulkintaisia kokonaisuuksia. Teos itsessään on omanlaisensa kollaasi, mikrohistoriaa idullaan olevasta Suomesta.

”Vuosisadan alku muistutti enemmän meidän aikaamme kuin 1900-luvun jälkipuoliskoa. Kaikki oli liikkeessä, eikä tiedetty minne ollaan menossa. Sieltä löytyvät dynamot, junat, lentokoneet, radioaallot ja röntgensäteet. Moni näki rappion suurkaupungin ihmisessä ja kulttuurissa.”

Inkisen poimimat sitaatit ja faktat tuon ajan kaunokirjallisuudesta ja lehdistä sekä tietokirjoista tuovat jännän näkökulman Hei elämä -teokseen. Ne kertovat omia tarinoitaan vanhan hyvän ajan Suomesta. Niistä paljastuu, etteivät modernin elämän ensiaskeleet sujuneet aina kitkatta.

Kun radiolähetykset aloitettiin 1920-luvulla, radiota pidettiin vaarallisena vekottimena. Se oli synnin pasuuna, pelsepuupin posetiivi ja perkeleen puhallustorvi. Tuossa saattoi olla perää, sillä näin kirjoitti Suomen sosiaalidemokraatti 4.11.1926:

”Heinäkuun 13. Päivänä katkesi Porin radioaseman antenni masto ja putosi katon läpi lähetyshuoneeseen aiheuttaen 2000 markan vahingot. Antenni lienee katkennut siksi, että sen päällä istui ennen katkeamista satakunta naakkaa.”

Monia huolestutti uuden ajan siivittämä villi ja vapaa elämä. Nuorison holtittomuus ja naisten moraali olivat pysyviä huolenaiheita vuosikymmenestä toiseen. Mutta miestenkin ylenmääräiseen rietasteluun oli syytä puuttua. T.Yliluoman julkaisu Oikea mies ja nainen eli siitinelo ja avioliitto vuodelta1926 paljastaa, miten temppu tehdään:

”Se siitinelon ärtyisyys, jota onanisti tuntee vuoteen lämpimässä, poistetaan paraiten viilentävillä kääreillä. Nenäliina kääritään monenkertaiseksi, kastetaan lähdekylmään veteen ja pannaan siittimen ympärille. (--) Vaikeissa tapauksissa voi olla tarpeellista vaihtaa nämä kääreet pieneen vedenpitävästä kankaasta tehtyyn pussiin, joka täytetään jääpalasilla ja pysyy kylmänä koko yön.”

Me tirkistelemme sadan vuoden takaisia aikalaisia Inkisen avaamista räppänöistä. Mutta hekin katselevat meitä takaisin keimaillen, ilkkuen, vakavina. Totiset katseet kertovat sodista, sorrosta, köyhyydestä. Jaakko Halmekoski kertoo Orjamarkkinat-kirjassaan huutolaislasten sydäntä särkevistä kohtaloista.

”Lasten huutokaupat pidettiin yleensä viattomien lasten päivänä. Myytävistä lapsista pienimmät nostettiin pöydälle tai muualle korokkeelle seisomaan. Meklari piti vasemmalla kädellä tukasta tai olkapäästä kiinni ja heilutti oikealla vasaraa.”

Hei elämää tulee iholle. Mitä enemmän sen kuvien yksityiskohtiin – ihmisten ilmeisiin, vaatetukseen, esineisiin, maisemiin, raapustettuihin kommentteihin – syvennyin, sitä paremmin tunsin ymmärtäväni sadan vuoden takaista ajanhenkeä ja elämänmenoa. Tämä on oivallista historian opiskelua, joka innostaa hakemaan lisää tietoa.

Kuten Inkinen huomauttaa, me näemme sadan vuoden takaisissa kuvissa asioita, joita aikalaiskatsoja ei voinut nähdä. Teos houkutti minut ajatusleikkiin, kuvittelemaan, mitä tulevaisuuden ihmiset sadan vuoden kuluttua meistä ajattelevat?

Mikä meidän digihälyn turruttamassa ajassamme heitä kummastuttaa, hymyilyttää, ihastuttaa tai vihastuttaa? Mitä jälkiä meistä jää? Löytyykö pilvipalveluista yhtä kiinnostavaa aineistoa kuin Inkisen kirpparilöydöt?

Aikamatka menneeseen ja kuvitelma tulevaisuudesta palauttavat minut nykyaikaan. Katson sitä nyt uusin silmin miettiessäni vastauksia yllä oleviin kysymyksiin.

Juha-Pekka Inkinen kirjansa julkistamistilaisuudessa
Galleria, antikvariaatti Laterna Magicassa.

Fil. toht. Harri Kalha on kirjoittanut Hei elämään kiinnostavan, monipuolisesti aihetta valaisevan esseen. Taidehistorian, sukupuolentutkimuksen ja visuaalisen kulttuurin dosentti on itsekin julkaissut useita kirjoja vanhoista postikorteista ja valokuvista. Minut lumosi hänen kuumottavista kuvista kertova teoksensa Sukupuolen sotkijat (Parvs):

 http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2019/11/harri-kalha-sukupuolen-sotkijat.html                  

Voin sydämestäni yhtyä Kalhan suitsutukseen: ”Hei elämä on kulttuurihistoriallinen helmi – visuaalisesti lukutaidokkaan Aapinen, uusi Maamme-kirja, joka onnistuu kertomaan enemmän ja syvemmin 1900-luvun alun Suomesta kuin moni tuhti tietokirja konsanaan”.

Se kasvaa yksityisestä yleiseen: ”Tämä albumi ei ole sinun eikä minun vaan meidän kaikkien yhteinen”.

Juha-Pekka Inkinen: Hei elämä – Heräävän Suomen kuvia. Musta Taide, 2020. 206 s.

Valokuva, tuo ”musta taide” on merkillisin uuden ajan keksinnöistä, tuumasi mestarivalokuvaaja I.K. Inha vuonna1908. Kustantamo Musta Taide yhdistää valokuvan hyvään kirjapainotaitoon.

Hei elämä julkaistiin valokuvan ja kirjan perinnettä vaalivassa Laterna Magicassa,

josta sen muun muassa voi hankkia.