Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta

Lähimmäiseksi kasvamisen taito

Jos on tietoa, herkkä kieli ja mieli, niin 1800-luvun lopun hämäläisestä vaivaistalostakin saa aikaan elävää, koukuttavaa draamaa. Johanna Annola taikoo menneen maailman lukijan silmien eteen romaanissaan Valkenee kaukainen ranta. Kertomuksen teemat ovat ikiaikaisia ja universaaleja.

”Taide voidaan aistia, sitä ei voida selittää, niin kuin ihminen voi aistia toisen ihmisen – syntyy ehkä lämpöä…” Rafael Wardi

Eletään kesäkuuta 1897 pienessä kaupungissa Saimaan rantamilla. Nelikymppisen Ulrikan pieni lapsi on menehtynyt, mutta muuten hänellä menee hyvin: aviopuoliso Antti työskentelee kaupungin kassanhoitajana ja poika Väinö käy lyseota. Perhe asuu hyvin hoidetun puutarhan ympäröimässä kauniissa valkoisessa talossa.

Tämä ei Ulrikalle riitä, hän haluaa enemmän: Antin parempaan virkaan, Väinön ylioppilaaksi, kattokruunuja, koreamman kahviserviisin ja ennen kaikkea pääsyn Rouvasväenyhdistykseen. 

Johanna Annolan tekstin rauhallinen poljento ja vanhahtava kieli hänen ensimmäisessä historiallisessa romaanissaan Valkenee kaukainen ranta (Siltala) tempaa mukaansa heti ensi riveiltä.

Annola on historiantutkija, joten faktat tarinassa ovat kohdallaan. Päärooliin nousee hänen ilmeikäs kerrontansa, joka luo aitoa ajankuvaa ja loihtii kirjan henkilöistä lihaa ja verta olevia ihmisiä. Tekstissä vilahtelevat vanhat sanat ihastuttavat: kyökki, tampuuri, porstua… Voisiko ne ottaa uusiokäyttöön?

Kun kaikki entinen romahtaa, Ulrikan on parsittava elämänsä kokoon niistä sirpaleista, joita jäljelle jää. Mitä mahdollisuuksia on tarjolla miehensä siivellä eläneelle naiselle? Kukkaistyttönä Helsingin katuja kiertelemään hän ei aio ryhtyä. Oljenkortena rutiköyhälle leskelle tarjoutuu mahdollisuus pestautua johtajattareksi vaivaistaloon Hämeen sydänmaille.

Rappiolle päässyt vaivaistalo ja sen lommoposkinen asujaimisto, surkeiden maahisten joukkio, herättää kopeassa johtajattaressa halveksuntaa. Tänne hän ei jää, kunhan vain saisi Väinön ensin kustannettua ylioppilaaksi…

Ulrika pistää tuulemaan ja ryhtyy kohentamaan niin retuperälle repsahtanutta laitosta kuin sen vaivaisten eloa ylenkatseensa voimaannuttamana. ”…vähäisempien kaitseminen lienee aina ollut ylempien säätyjen tehtävä” lennähti hänen suustaan silkinkeveänä talon uudelle voudille.

Nurmijärven vanha vaivaistalo. Nurmijärven museon kuvakokoelma

Nykyajan mukavuuksiin tottuneelta menee sormi suuhun menneen maailman askareiden kuvausta lukiessa. Ei siitä niin kauaa ole – runsaat sata vuotta – kun pyykit ensin liotettiin, jonka jälkeen ne hakattiin kartuilla puhtaaksi, keitettiin, vietiin kärryillä rantaan huuhdottavaksi, väännettiin ja ripustettiin kuivumaan. Patjoihin laitettiin uudet oljet, ja jos laitoksessa oli hurstia valmiina, siitä ommeltiin uudet patjapussit puhki kuluneiden tilalle.

Työnteon lomassa vaivaistalossa eletään kuten muuallakin ihmisten kesken, kenties vain vähän ”luonnollisemmin”: juoruja, nahinoita, tappeluja ja yöjuoksuja piisaa. Annolan vaivihkainen huumori keventää mainiosti kertomuksen tunnelmaa.

Kun kansanvalistuksen nimiin vannova pitäjän opettajatar paikalla piipahtaessaan pahoittelee Ulrikan elämän tapahtumattomuutta syrjäisellä vaivaistalolla, tämä huokaisee: Mikä nyt tapahtumiseksi luetaan.

Ulrikan itselleen sepittämä ylväs sukuhistoria alkaa murentua uusien tietojen valossa. Nyt isoäiti halusi mukaan kertomukseen. Hedvig lavensi tarinaa itsepintaisesti, koukkusi mukaan monta kerrosta uusia värejä, kunnes lopputulos muistutti vikaan mennyttä patalapuntekelettä.

FT Johanna Annolaa kiinnostaa historiassa millaiset
maailmat olivat menneisyyden ihmisille mahdollisia.
Kuva: Laura Malmivaara

Herkällä psykologisella silmällä Annola luo uusia tasoja, merkityksiä, syitä ja seurauksia kertomuksen edetessä. Niiden myötä Ulrikan, maahisten kielellä Röökkinän, maailmankuva alkaa laajentua ja syventyä. 

Hänen hoidokkiensa harmaasta massasta hahmottuu yksilöitä, ihmisiä kohtaloineen ja kärsimyksineen, mutta myös tietoineen ja taitoineen.

Annola ei osoittele vaan antaa ihmistensä puhua. Viimeisillään raskaana oleva nuori Lyyti parahtaa: Kuka palkkaisi piian, jonka asiat ovat tällä tolalla? Niin, ”maattu nainen” ja ”äpärälapsi” eivät armoa ansaitse, vaivaistaloon vaan. Naisen asema ei tuohon aikaan ollut kummoinen.

Kun Ulrika nirskauttaa saksien terät yhteen, Annolan kielikuva rävähtää lukijan tajuntaan kuin salamanisku. Kankaaseen ilmestyi railo, joka kasvoi jokaisella nirskauksella. (…) Ursula leikkasi rikki illalliskutsut, hääjuhlat ja lapsen hautajaiskahvit, kaikki hän silpoi. Vanha pöytäliina saa uuden elämän Lyytin lapsen kapaloliinoina.

Ulrika näkee menneen vihdoin selvästi, tajuaa ahneutensa ja sen hirvittävän hinnan. Niin selvästi, että se tekee kipeää. Kun mennyt on yö, on jatkettava eteenpäin. Valkoinen talo kattokruunuineen saa vaipua muistin syövereihin, sillä Ulrika on löytänyt polunpään, paikkansa maailmassa ja kaukana siintävän rakkauden.

Johanna Annolan uusi, vahva kirjallinen ääni vei mukanaan, herätti henkiin niin vaivaistalon elämänmenon kuin ihmisen kaipuun toisen luo. Jään odottamaan innolla jatkoa.

Johanna Annola: Valkenee kaukainen ranta. Siltala. 2024. 354 s.

 

 

Patrick Modiano: Chevreusen vuodet

Vaarallisia lapsuusmuistoja

Nobelisti Patrick Modiano tavoittelee jälleen katoavaa menneisyyttä muistin sirpaleista uusimmassa romaanissaan Chevreusen vuodet. Näin hän hahmottelee pala palalta, kirja kirjalta täydentyvää fiktiivistä omakuvaa.

Mutta miten järjestää kaikki yli viidenkymmenen vuoden takaiset signaalit ja morsetetut viestit ja löytää niiden punainen lanka?

Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut ”muistamisen taituri” Patrick Modiano on sanonut kirjoittavansa jatkuvasti samaa teosta saadakseen selkoa menneisyydestään ja sen vaikutuksesta identiteettiinsä. 

Hänen kolmannessakymmenennessä romaanissaan Chevreusen vuodet (WSOY) lapsuuden pitkät varjot ulottuvat aikuisuuteen.

Modianon perhetausta häilyy hänen teostensa taustalla. Hänen italianjuutalainen isänsä ja belgialainen äitinsä tapasivat Pariisissa saksalaismiehityksen aikana. Monet kirjailijan teosten aiheet kumpuavat tuon ajan kokemuksista. 

Hänen vaikuttavassa dokumenttiromaanissaan Dora Bruder päähenkilö jäljittää 15-vuotiaan juutalaistytön vaiheita Pariisissa juutalaisvainojen aikana.

Pariisi tarjoaa Modianon teoksille estradin, jolla hänen henkilönsä – usein hänen alter egonsa – harhailevat. Minun Pariisini on täynnä haamuja, hän kirjoittaa teoksessaan Uinuvia muistoja. Chevreusen vuodet on sen sukulaisteos, mutta nyt hän uppoaa syvemmälle menneisyyteen, lapsuuteen saakka.

Modiano aloittaa viemällä lukijan parikymppisen Jean Bosmansin ja salaperäisen Camillen seuraan vietnamilaisravintolaan Maubertin aukion ja Seinen väliselle kadulle. Radiossa soi Serge Latourin esittämä tunnelmallinen Douce dame (ihana nainen) kuusikymmenluvulla. Bosmans muistaa, että heidän keskusteluissaan toistui usein nimi Chevreuse, tuo vihreä laakso Pariisin lähistöllä.

Nimi, Chevreuse, vetää magneetin lailla muitakin muistoja Bosmansin mielen syövereistä, ihmisiä, katujen ja paikkojen nimiä. Mitä tapahtui viitisentoista vuotta sitten Chevreusen laaksossa sijainneessa talossa rue du Docteur-Kurzennen varella, jossa Bosmans lapsena asui?

Entä mitä hämärähommia suunniteltiin huoneistossa Porte d’Auteuil’n liepeillä? Kyseenalaiset tyypit kokoontuivat sinne illalla ja yöllä salongin matalille divaaneille huokailemaan kuin haamut? Pahinta kaikesta on, että nämä haamut eivät suostu enää pysyttelemään Bosmansin muistin syövereissä vaan ruumiillistuvat ilmielävinä hänen arkeensa, outojen sattumien saattelemana.

Patrick Modianon tuotanto käsittää romaanien lisäksi 
elokuvakäsikirjoituksia, laulunsanoituksia ja esseitä.
Kuva: Robert Jean-Francois / Lehtikuva

Bosmans haluaa ottaa selkoa asioista. Niinpä hän alkaa kirjata irrallisia huomioita ja vähäpätöisiltä tuntuvia seikkoja sinisiin vihkoihin. Sama päti muistinpirstaleisiin, joita hän kiireesti koetti kirjata talteen: erään elämänvaiheensa muistikuvia, joiden näki vilisevän ohitse ja painuvan lopullisesti unohduksiin.

Modiano ei briljeeraa kielellä, eikä hänen teoksistaan kannata etsiä filosofisia viisauksia. Muistin taiturin keinot ovat toisaalla. Hän kykenee vähin keinoin luomaan tunnelman, joka vangitsee lukijan pauloihinsa, upottaa lumottuun uneen. Tiettyjen seikkojen ja lauseiden toisto kussakin kirjassa sekä teoksesta toiseen rummuttaa tekstiin rytmiä mantran lailla. Toiston ansiosta Modiano tuntuu aina kirjoittavan samaa teosta, mutta teemaa varioiden, eri näkökulmista.

Kääntäjä Lotta Toivanen sai Vuoden 2023 Kalevi Sorsa -palkinnon ansioistaan ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuksi tekemisestä. Hän suomentaa jälleen Modianon mutkattoman tuttavallista kieltä elävästi. Toivasen käyttämät ilmaukset ja sanat kuten ”ei tohtinut”, ”hortoilemaan” ja ”hinkata” luovat aitoa ajankuvaa.

Marja Malin akryylimaalaus Seinästoori 1.

Romaani yltyy dekkariksi, kun paljastuu, että Bosmans on lapsena nähnyt jotain, josta hänet vedetään nyt tilille. Oliko hän ollut vaarallinen todistaja? Menneisyydestä ilmaantuneiden kyseenalaisten tyyppien rengas kiristyy uhkaavasti hänen ympärillään.  Camille kehottaa Bosmansia olemaan varovainen.

Muistiinpanojensa avittamana Bosmans alkaa kirjoittaa romaania päästäkseen eroon entisestä elämästään ja piinaavista haamuista. Sivu sivulta hän ujutti heidät rinnakkaistodellisuuteen, jossa heitä ei tarvinnut pelätä. Näin yksi elämänvaihe oli liuennut tai pikemminkin imeytynyt sivuihin kuin imupaperiin.

Samoillessaan lähes puoli vuosisataa myöhemmin muistojensa hämärtyvässä yössä Bosmans alkaa epäillä romaanihenkilöidensä todenperäisyyttä. Olivatko he sittenkin olleet pelkkiä mielikuvituksen luomia hahmoja? ”Raja todellisuuden ja fiktion välillä on joskus häilyvä”, Bosmans toteaa. Sama pätee Modianon unenomaisiin, lumoaviin teoksiin.

Patrik Modiano: Chevreusen vuodet. WSOY. 2024. 170 s.

(Chevreuse). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

Marja Mali tekee akryylimaalauksillaan saman kuin Modiano teksteillään: hakee muistikuvien ja unenomaisten ajatusten pohjalta muistumia menneestä näyttelyssään Seinään merkitty Galleria G12:ssa 20.2. saakka.

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot

Merkityksillä ladatun taiteen tulkki

Marja-Terttu Kivirinnan kymmenen esseetä taiteesta ja taiteilijoista teoksessa Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot valaisevat taiteen roolia elämän mysteerin edessä. Samalla teksteistä syntyy luonnostelma pitkän linjan kriitikon ja taidehistorioitsijan mielenmaisemasta.

Taide on merkityksillä ladattua kieltä. Merkitykset elävät ja saavat tulkintojen myötä uusia määritelmiä tai ainakin tarkennuksia.

Pitkään Helsingin Sanomien taidekriitikkona toiminut Marja-Terttu Kivirinta on myös väitellyt tohtoriksi ja kirjoittanut tietokirjoja, kuten lasin mestarista Tapio Wirkkalasta.

Kivirinta kutsuttiin vuonna 2023 Suomen arvostelijain liiton kunniajäseneksi. Niinpä Parvs kustantamon Kirjoituksia taiteesta ja arkkitehtuurista -kirjasarjassa julkaistu esseekokoelma tulee sopivaan aikaan valaisemaan kriitikon polkuja taiteen kentällä.

Näyttelyt ovat pysäyttäneet Kivirinnan katsomaan menneeseen, sieltä nykypäivään ja tulevaan. Vuonna 2016 hän matkusti varta vasten Pariisiin nähdäkseen Paul Kleen näyttelyn L’ironie à l’ouvre ja ennen kaikkea taiteilijan vuonna 1920 maalaaman teoksen Angelus Novus. Kirjansa ensimmäisessä artikkelissa hän analysoi sen monitulkintaista historiaa.

Filosofi Walter Benjaminin kokoelmiin kuulunut maalaus toivon taivaallisesta viestinkantajasta muuntui ajan myötä eri tulkinnoissa tuhon enkeliksi, joka kauhistuneena katsoo sotien raunioita, haluaisi auttaa, mutta myrsky työntää häntä väistämättä selkä edellä kohti tulevaa, edistystä. Teokseen kiteytyi ”melankolia, pessimismi, katastrofit, kauhu ja tuho".

Monet taiteilijat ovat viitanneet maalaukseen tuotannossaan kuten Wim Wenders elokuvallaan Berliinin taivaan alla ja Laurie Andersson laulullaan: Backwards into the future. / And this storm, this storm / is called. / Progress.

Paul Klee: Angelus Novus, 1920

Marjatta Tapiolan näyttely Toisin sanoin Lahden Visuaalisten taiteiden museo Malvassa vie Kivirinnan jälleen menneeseen, mutta palauttaa saman tien takaisin. Näyttelyssä oli Kivirinnalle tuttuja, hänen jo aiemmin analysoimiaan taiteilijan varhaisempia töitä sekä niistä maalattuja toisintoja, uudelleentulkintoja.

Näyttelyn avainteoksessa Kolme naista vuodelta 1980 ”kahden seisovan naisen välissä istuu kasvoiltaan vanhaksi ahdistunut nuori nainen kaksi lasta sylissään”. Taiteilijalle paluu menneeseen, yli neljänkymmenen vuoden taakse, oli raskasta. Vaikuttavan maalauksen teoslapussa Tapiola kertoi:

Maalauksessa ovat äitini Kerttu ja tätini Rauha. Minä olen keskellä heidän välissään, sylissä pienet tyttäreni Aina ja Zaida. Olin juuri eronnut ja nämä naiset häpesivät sitä mielettömästi ja tuomitsivat minut ankarasti.

Marjatta Tapiola: Kolme naista, 1980

Marjatta Tapiola kuului 1980-luvulla esiinnousseiden nuorten (nais)maalareiden eturintamaan. Hänen aiheensa ja työvälineensä ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta kuten Kivirinta kirjoittaa: Marjatta Tapiola on pysynyt taiteen kentällä ja pysyy. Taidemaalarina, joka voi tehdä taiteessaan mitä ikinä haluaa tehdä.

Toinen, jo edesmennyt taiteilija, joka teki mitä tahtoi, oli luonnonlapsi Outi Heiskanen. Tai kuten Tuula Karjalainen hänestä kirjoittamansa elämäkerran nimitti: Taiteilija kuin shamaani.  Heiskanen oli ensimmäisiä performanssitaiteilijoita ja graafikko, jonka mielikuvituksellisissa grafiikkakollaaseissa, kompiiseissa, luonto, eläimet ja ihmiset, ”pensastuulikansa”, elelee omassa universumissaan.

Heiskasen fantasiateoksissa ovat läsnä rakkaus, seksuaalisuus ja kuolema, kuten Kivirinta on esseensä nimennyt. Ateneumin suuren näyttelyn sitaatissa taiteilija toteaa tämän itse:

Kuvan syntyminen, sen kulkeminen lävitseni on aina suuri kokemus, orgasmiin verrattava, usein siihen liittyy rakkauskokemus tai valtava myötätunto.

Leena Luostarinen kuului, Marjatta Tapiolan ja Marika Mäkelän ohella, 1980-luvulla aloittaneisiin vahvoihin maalareihin. Hänen aistillisten, silmää hivelevien maalaustensa aiheet kumpusivat alitajunnasta, nähdystä ja koetusta, toistuvista symboleista. Kivirinta kutsuu häntä ”romantiikan papittareksi”.

Leena Luostarinen: Leopardi III, 1981

Olemassaolon merkitystä herkissä töissään pohtiva taiteilija Kuutti Lavonen luonnehtii Luostarisen maalauksia: Niissä kamppailee voimakas ja herkkä minä kohti menetettyä ylevää tai sukeltautuu yhtä hyvin psyykkisen syvyyden syövereihin, alitajunnan voimavirtojen vietäväksi.

Esseekokoelmansa viimeisessä luvussa Kaipuu – Kind of Blue kriitikko kääntää katseen itseensä, omaan elämäänsä. Monien meidän, rakkaitamme menettäneiden, vierellä kulkee alati kaipuun sininen hetki. Marja-Terttu Kivirintaa kohtalo on kolhinut viime vuosina rankasti.

Marja-Terttu kuvattuna Glorian Antiikkiin 4/2014.

Hän menetti aviomiehensä pitkän sairauden uuvuttamana, uuden alun mahdollisuuden vei rakkaan ystävän kuolema. Itse hän sai diagnoosin parantumattomasta sairaudesta. 

Kun ahdistuksen syvimmällä hetkellä edes Miles Davisin lumoavat sävelet eivät tuoneet hänelle lohtua, ikkunasta lennähti talitiainen hänen edesmenneen miehensä valokuvan päälle. Taivaallinen viestintuoja.

Kristillisessä kuvataiteessa maasta taivaaseen kohoavat tikkaat ovat vakioaihe. Joel Haahtela on kuvannut niitä pienoisromaanissaan Jaakobinportaat samoin kuin monet kuvataiteilijat Anselm Kieferistä Maaria Wirkkalaan.

Kivirinnan saatua syöpädiagnoosin juhannuksena 2021 sairaalapappi soitti hänelle.”Mistä me nyt puhumme? Kuolemastako?”, kysyi kriitikko.  Papin vastaus lohdutti, käynnisti Kivirinnan ajanlaskun uudelleen: ”Noh, onhan tässä välissä vielä paljon portaita…”

Marja-Terttu Kivirinta: Kriitikon katse – Melankolian monet kasvot. Parvs, 2023, 200 s

 

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä

Berliini pintaa syvemmältä

Heikki Nenonen vie teoksellaan Hetkiä Berliinissä lukijan mukaan kiinnostavalle vaellukselle kaupunkiin, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Paradoksaalisesti suurkaupungin hälinässä hän kuulostelee myös hiljaisia ääniä sisimmästään.

…Berliini, tuo Euroopan historian käsittämättömän kiehtova päänäyttämö. Ja sieluni sisäisen maailman ulkoinen estradi.

Yhdeksänvuotiaan Heikki Nenosen ensimmäinen mielikuva Berliinistä on Ilkka-lehden valokuva, jossa ihmiset kiipeilevät graffiteja täyteen piirretyn muurin päällä. Kaupungin kahtia jakanut 155 kilometrin pituinen fundamentalismin suojavalli oli murtunut lähes 30 vuoden sulun jälkeen vuonna 1989.

Lehtiartikkelit, kirjat ja elokuvat kertovat järkyttäviä tarinoita epätoivoisista ihmisistä, jotka hyppivät ikkunoista, yrittivät kiivetä muurin tai piikkilankaesteiden yli pakoon länteen. 

Jos haluaa saada kattavan kuvan tuon ajan tapahtumista, Nenonen suosittelee Helena Merrimanin arkistotietoihin perustuvaa teosta Pako Berliinin ali. Siitä on tehty myös palkittu reaaliaikainen dokumentti The Tunnel.

Pahin muuri luikerteli kuitenkin ihmisten korvien väliin manipuloinnin, disinformaation ja pelon saattelemana. Historian ratas on pyörähtänyt kierroksen, ja se mikä tapahtui DDR:ssä, toistuu nyt Venäjällä ja monessa muussa diktatuurissa. Meri Valkama on käsitellyt aihetta monesta näkökulmasta Helsingin Sanomien esikoispalkinnon voittaneessa romaanissaan Sinun,Margot.

Nenonen tarkentaa katseensa lukuisiin Berliinin historiaa huokuviin arkkitehtuurin monumentteihin, niin paikattuihin, uudelleen rakennettuihin kuin raunioksi jätettyihin muistomerkkeihin. Katsellessaan ihmisten hyörinää Bernauer Straßella, entisellä umpeen muuratulla kummituspysäkillä, hänen mieleensä tulee tosiasia, jonka sodan polkemat tietävät: tavallinen arki on elämän ja historian suurinta luksusta.

Hölkätessään keveästi Tiergartenin vehmaiden lehmusten katveessa Nenonen antaa ajatustensakin lentää – peräti ajattelun tuolle puolen, abstrakteihin asioihin kuten Jumalan olemassaoloon. Hän ei ihmettele ihmisiä, jotka ratkaisevat hankalan asian kieltämällä sen täysin. Häneltä mysteerin kieltäminen ei onnistu.

Vaikutus maailmankuvalleni olisi sama kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle: teknisesti ottaen kaikki näkyy, mutta yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.

Heikki Nenonen on pappi, valokuvaaja ja viestijä.
Kuva: Uzi Varon

Sanoilla ja ajatuksilla Jumalaa ei voi tavoittaa, mutta Nenonen kertoo pienistä, ohikiitävistä hetkistä, jolloin jotain kirkastuu ja jättää lämpimän jäljen hänen sielunsa rosoiselle pinnalle. Joel Haahtela on trilogiassaan kirjoittanut samanlaisista kokemuksista.

Trilogian aloittavassa pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.

Näistä elämän perimmäisiä kysymyksiä luotaavista pohdiskeluista Nenonen kapuaa vastakkaisiin tunnelmiin Teufelsbergille, Pirunvuorelle. Grünewaldin kaupunginosassa sijaitsevaa 122 metriä korkeaa mäkeä rakennettiin parikymmentä vuotta pommitettujen berliiniläistalojen rakennusjätteistä.

Pirunvuorella Nenonen kokee kävelevänsä historian katolla, berliiniläisten ihmisten kotien, unelmien ja pelkojen raunioilla. Tämä vuori oli rakennettu tästä kaupungista, sen kaikista elämän ja kuoleman paloista. Tämän berliiniläisempää vuorta, sanan kaikissa eri vivahteissa, ei ole missään.

Nenonen kirjoittaa elävästi ja juohevasti, hän ei juutu yhteen havaintoonsa tai pohdiskeluunsa vaan matka jatkuu hölkäten jalkapallostadionille ja sieltä natsien vainoamien homoseksuaalien muistoa kunnioittavalle suurelle tummalle suutelukivelle. Sen aukosta sisällä näkyvän videon suutelevat parit kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.

Kulkiessa tulee nälkä. Sen tyydyttäminen ei katuruokaravintoloistaan kuuluisassa Berliinissä ole vaikeaa. Kojujen tuoksujen huumaamana lähihistoriafani Nenonen tunnustaa heikkoutensa:

Minulle ohikiitävä hetki nakkikioskin pyöreän pystypöydän ääressä on kaupunkilaisen anonymiteetin ja tasa-arvon yksinkertainen, kaunis ilmentymä. Oudosti rakastan sitä ketsupin ja ranskalaisten perunoiden tuoksuvaa hetkeä!

Pirunvuoren takapihalle maalattu Jeesus.

Nenosen tummasävyiset, mustavalkoiset valokuvat täydentävät oivasti kerrontaa, tuovat siihen oman intiimin lisänsä. Sillä, kuten Nenonen toteaa, ”ihminen valokuvaa tavalla, jolla hän itse katsoo maailmaa”. Niinpä kuvassa on aina läsnä myös kuvaaja itse.

Heikki Nenosen siivellä on ollut inspiroivaa katsella Berliinin hetkiä kulkijan silmin.  Tämän ohella kirjoittajan pohdinnat eksistenssistä, ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja Jumalasta veivät minut omalle mielenmatkalle. 

Sillä hyvä kirja ei pääty, kun sen kannen sulkee, vaan se jatkaa matkaansa lukijan mielessä.

Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä – Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja. 2023. 168 s.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika

Mitä meillä olisi ilman sanoja?

Miira Luhtavaara on koonnut rikki menneiden elämien sirpaleita teokseensa Tuhkaksi tekemisen taika. Hän haroo syvissä vesissä etsiessään vastauksia elämän ja ihmisyyden peruskysymyksiin ja tavoitellessaan syvän masennuksen olemusta.

Ja mitä kirjoituksesta jää? Sanoja, joihin voi takertua. Koukkuja, joihin joku joskus voi ripustaa jotakin, mitä? Päivämääriä? Kipua? Ikävää?

Hans makaa lattialla kasvot mattoon päin, hänen pieni tyttärensä, Bella, leikkii poneillaan ja Tuhkaksi tekemisen taian (Teos) minäkertoja Aada yrittää tehdä väitöskirjaa ja pitää uusperhettä kiinni arjen rutiineissa. Hansin puoliso on kuollut, joten Aadasta on tullut äidittömän tytön sijaisäiti.

Alkuun elämä sujui, Hans hoivasi Bellaa, antoi tuttipulloa ja hyssytti. Hän osti minulle korvatulpat ja pani suihkussa seisaaltaan, jaksoi kaikkea semmoista. Kunnes paniikkikohtaukset alkoivat, ja masennus upotti Hansin syvään lamaannukseen.

Miira Luhtavaaran romaanin taustalla häilyy tanskalaisen elokuvaohjaaja Lars von Trierin Melancholia, elokuva, joka juontaa juurensa hänen omasta masennuksestaan. Melancholiassa maata kohti lähestyy taivaalta uhkaava, tuhkaksi tekevä sininen planeetta.

Tuhkaksi tekemisen taika koostuu lyhyistä, joskus vain virkkeen mittaisista palasista sivulla kuten: Jos toivo on häiriö, mitä se tarkoittaa? Kappaleissa on Aadan raportointia arjesta, hänen mietteitään tekeillä olevasta masennusta koskevasta väitöskirjasta ja Melancholia-elokuvan analysointia, joka peilaa perheen elämää.

Minä yritän vain poimia tästä elämästä. Kirjailija ja opettaja Natalie Goldberg onkin todennut, että ”mitä tarkemmin kirjoittaja kuuntelee elämää ympärillään, sitä paremmin hän kirjoittaa”.

Luhtavuori myös lainaa psykoanalyytikkojen lausumia ja ”hämärän runoilijoita” kuten Eeva-Liisa Manneria, Gösta Ågrenia ja Miia Toiviota. Tunnelmaa keventää ”valon runoilija” Erkka Filander:

Makasimme selällämme kukkien lattialla. / Ne jännittivät lihaksiaan ja asuttivat räjähdykset. / Makasimme auringon alla ja näimme sen / syöksyvän pää edellä puuhun.

Runo on Filanderin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon voittaneesta kokoelmasta Heräämisen valkea myrsky (Poesia). Alleviivaus on Luhtavaaran.

Miira Luhtavaara on kirjailija ja psykologi,
joka voitti esikoisteoksellaan Ruohikon luut
Kalevi Jäntin palkinnon. Kuva: Sofia Aminoff

Vaikka kirja koostuu näistä yhteismitattomista, juonettomista palasista, niistä syntyy elävä kuva niin perheen elämästä kuin Aadan mielenmaisemista ja ajatuksista. Samalla teos valaa uskoa kielen voimaan tavoittaa omilla keinoillaan jotain, mitä sanoin ei voi lausua. Kielenkäyttö vaatii luottavaista vaappumista, puolelta toiselle keikkumista.

Vaikka Hans on lamppukauppias ja valaistusmestari, joka saa niin myymälät kuin esityksetkin loistamaan valoillaan, hänen sisimpäänsä ei valo yllä. Psykoanalyyttisten kirjoitusten mukaan masentunut on kuin koteloitunut, sulkenut mielensä suojakelmuun maailman uhkien pelosta. Lohtu ja toivo eivät pääse tämän kelmun läpi.

Luhtavaara esittää monia kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia. Miksi jotkut masentuvat, mutta toiset eivät? Aadan vanhempi ystävä ja naapuri Gunnevi kuuluu jälkimmäisiin. Hän on utelias maailmaa kohtaan, odottaa ilman suojakalvoa elämältä yllätyksiä. Kuvittelee itsensä runon sisälle.

Entä mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Siihen tarvitaan jotakin omaa: siivenisku tai pensselinveto, josta ei halua luopua. Kun Gunnevi lähtee Mallorcalle, hänestä tuntuu vähän oudolta: kuin olisi sittenkin olemassa jokin täysin vieras, jokin toinen aivan tuntematon maailma.

Tuhkaksi tekemisen taikaa ensi kertaa lukiessani joudun pyöritykseen, jossa sanat, merkitykset, kysymykset, unet ja elokuvat kieppuvat, kietoutuvat. Toisella lukemiskerralla asiat loksahtivat paikoilleen, ja palasista syntyi taidokas kertomus, jonka kokonaisuuden jollain rivien välisellä metatasolla mielessäni hahmotan.

Yksityiskohta Aino Kajaniemen kuvakudoksesta Läsnäolo.

Me näemme, kuulemme, tunnemme, mutta mitä meillä olisi ilman sanoja? Me olisimme itseemme käpertyneitä rampoja, kyvyttömiä ilmaisemaan kokemaamme, jakamaan siitä tietoa. Tätä Miira Luhtavaara taitavasti tekee omalakisella romaanillaan.

Vaikka teoksen aihe on ankara, syvä masennus, se säteilee kuitenkin lohtua. On määrätietoisesti etsittävä toivoa näillä lihaksilla, näillä sydämillä ja näillä reunaehdoilla mitä meillä on.

On niin paljon kysymyksiä, joihin meillä ei ole vastauksia. Yhteen osaan kuitenkin vastata: Miksi me välitämme niin paljon? Koska me rakastamme. Gösta Ågrenin runokokoelmassa Katve on säe: mutta jokainen lause päättyy hiljaisuuteen. Niin myös Tuhkaksi tekemisen taika, mutta hienon romaanin kaiku jää soimaan mieleeni.

Miira Luhtavaara: Tuhkaksi tekemisen taika. Teos.  2023. 182 s. 

Aino Kajaniemen kuvakudoksia näyttelyssä Toisin Galleria Duetossa 28.1. saakka.

Riikka Palander: Elefanttien aika

Häpeän aika väistyy

Riikka Palanderin romaanissa Elefanttien aika tansanialaistytön aikuistumisrituaali ja sitä tutkivan suomalaisnaisen elämän käännekohta niveltyvät yhteen psykologisesti tarkkanäköisessä tarinassa.

Minusta tuntuu kuin olisin matkustanut jostain hyvin kaukaa, en ainoastaan tuhansien kilometrien vaan mittaamattomien etäisyyksien päästä, jostain toisesta todellisuudesta tähän missä olen nyt, pölyisenä ja hiestä märkänä, reppu sylissäni.

Mwali, sisään suljettu tyttö, makaa pelkkä lannevaate yllään sikiöasennossa, koska ahdas sänky ei muuta salli. Hänet on teljetty pieneen, hämärään majaan viikkoja, peräti kuukausia kestäväksi eristyksen ajaksi. Tämä on osa tytön aikuistumisrituaalia, unyagoa, pienessä tansanialaisessa vuoristokylässä luguru-heimon parissa.

Tytöstä on tullut kypsä: hän on nähnyt ensimmäiset veripisarat alushousuissaan. Häpeä on suuri, jos joku huomaa hänen tahriutuneen mekkonsa. Samalla tyttö oivaltaa, että on asioita, jotka ovat totta, mutta joista ei voi puhua.

Asiaan vihkiytymättömästä rituaali kuulostaa lähinnä kidutukselta. Riikka Palanderin Elefanttien aikaa (Avain) lukiessa käsitys saa kuitenkin musta-valkokuvaa vivahteikkaampia sävyjä. Tarinan myötä avautuu lugurujen omintakeinen kulttuuri ja tapa elää vanhojen perinteiden mukaan.

Vaikka tarina on fiktiota, sillä on vankka todellisuuspohja, sillä Palander on useita kertoja vieraillut heimon parissa ja tutkinut aihetta käsittelevää antropologista kirjallisuutta. Hän on eläytynyt ensimmäiset kuukautisensa saaneen tytön eristysajan tunnelmiin käsinkosketeltavan fyysisesti ja samalla lähes runollisesti.

Hän kävelee huoneen neliötä äänettömästi liukuen, hän laskee askeleet, niitä on kahdeksankymmentäneljä. Hänen kitalaessaan tykyttää ruosteen maku. Välillä hän istuu sängyllään ja itkee pitäen kättä sydämen päällä. Hän ei halua tätä yksinäisyyttä.

Teoksen minäkertoja, Kirsi, on saapunut kylään saattaakseen valmiiksi rituaalia käsittelevän gradunsa. Hanke osoittautuu kuitenkin lähes mahdottomaksi, sillä kyläläiset eivät avaudu ja paljasta salaisuuksiaan valkoihoiselle naiselle. Kenties tytön kokemusta ei edes voi pukea sanoiksi.

Riikka Palander on kirjailija ja yhteiskuntatie-
teiden maisteri. Kuva: Mikko Vattulainen

Samalla Kirsi kipuilee hapertuvan avioliittonsa syövereissä selvitellessään välejään aviomiehensä Markon kanssa katkeilevien puhelujen välityksellä. Markon mielestä Kirsin hanke on turha, ja antropologia ”vain yksi kolonialistinen projekti”.

Etäisyyden päästä Kirsin perspektiivi hänen elämäänsä Markon varjossa alkaa tarkentua. Marko on varakas ja pidetty toisin kuin syrjään vetäytyvä Kirsi. Minä elin hänen säkenistään, kohosin hänen vierellään askelman verran ylemmäs. Hänen säteilynsä valaisi kasvoni niin, että olin näkyvä.

Samalla Marko vähättelee ja dominoi. Hänen sanansa ”taittelevat minut pieneen tilaan kuin liinan, joka mahtuu hänen taskuunsa”. Palander rinnastaa taitavasti tansanialaistytön eristyksen Kirsin tilanteeseen, elämään, jossa hänen identiteettinsä on hautautunut puolison vaatimusten alle.

Palanderin ilmaisuvoimainen kieli tuo vuoristokylän ihmiset, heidän elämänmenonsa ja ympäröivän luonnon elävästi lukijan mielikuvituksen kankaalle: pölyiset kadut, sinisenvihreät vuoret, pienten majojen ja talojen hämärän, painostavan helteen ja rajut ukkoskuurot.

Vanha nainen pilkkoo bataatteja tylsällä veitsellä ja heittää palat kattilaan, hän istuu käsinkudotulla matolla ja laulaa lapsille.

Tarinan edetessä Palander kääntää katseen meihin, länsimaisiin ihmisiin. Kirsi on tutustunut Hiariin, seuraavaan initioitavaan tyttöön. Tämä ihmettelee muiden lailla tutkijan kiinnostusta heidän kulttuuriinsa: ”Eikö teillä ole omat perinteenne? Miksi et tutki niitä?”

Unyago ryhmä

Niin, mitä Kirsi tutkisi? Usvan uumeniin häviävää sukuaan, jota hän tuskin tuntee tai muistaa. Lapsuuskotinsa asunnossa kantautuvaa riitelyä, poissaolevaa, lopulta katoavaa isää. Dominoivaa, ailahtelevaa äitiä, jonka oikkuihin Kirsin lapsuus liukeni. Elämätöntä elämää, joka koteloitui hänen ympärilleen eristeeksi, häpeäksi.

Majansa hiljaisuudessa Kirsi oivaltaa, ettei hän ole valmis paluuseen. Hänessä orastaa jokin uusi, joka pyrkii esiin hänen sisimmästään. Hän on ollut eristyksissä kuin majaan teljetty tyttö. Ainoastaan sillä erotuksella, ettei häntä kukaan tule päästämään pois. Hänen on itse murtauduttava vapauteen, omaan aitoon elämäänsä.

Riikka Palander: Elefanttien aika. Avain.  2023. 268 s. 

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio - Sopimaton

”Voi kun sä olisit vähän toisenlainen”

 Heini Junkkaalan elämäkertateos Pirkko Saisio – Sopimaton nousi Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi.  Ei ihme, sillä niin elävästi, vetävästi ja eläytyen hän sukeltaa entisen opettajansa, nykyisen työtoverinsa ja ystävänsä moni-ilmeiseen elämänmenoon.

Kun ryhdyin tähän järkälemäiseen urakkaan, ajattelin, että minun on löydettävä tutkimuskysymys, joka pitää minut nälkäisenä. Päätin selvittää, miten kirjailija Pirkko Saision maailmankuva on syntynyt. Kirjoitan siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on.

Järkälemäinen urakka, tiiliskiven kokoinen ja painoinen teos venyi lisäaikansa myötä 959-sivuiseksi. Lisää materiaalia kertyi kirjoitusprosessin aikana päähenkilön kyltymättömän uteliaisuuden ja aktiivisen työskentelyn seurauksena. 

Kunnes Heini Junkkaala päätti panna hankkeelle pisteen eikä halunnut kuulla enää yhtä ainutta uutta Saikin tarinaa: En saa kirjaa ikinä valmiiksi, jos vietän aikaa kanssasi.

Materiaalista ei totisesti ollut pulaa, sillä Pirkko Saision (s. 1949) lähes 50 vuotta kattava tuotanto on käsittämättömän laaja: proosaa, elokuva- ja tv-käsikirjoituksia, teatteri-, elokuva-, kuunnelma- sekä tv-rooleja. Tämän lisäksi hän on toiminut opettajana ja professorina Teatterikorkeakoulussa. Hänen toimestaan sinne perustettiin kirjoittajalinja, josta valmistuu jatkuvasti eturivin draama- ja proosakirjoittajia.

Junkkaala penkoi arkistoja, haastatteli 26 henkilöä ja istui sata tuntia kuunnellen Saision tarinointia. Se osoittautui paitsi antoisaksi myös haasteelliseksi, sillä Saision mielestä mikään ei voita kunnon tarinaa, eikä totuus sitä ainakaan saa pilata.

Kirjassaan Epäröintejä Saisio allekirjoittaa tämän: Niinpä en erota muistoa, haavetta, painajaista, unelmaa siitä, mikä tapahtuu oikeasti, koska mitään oikeasti ei minulle ole olemassa. Tätä ei Junkkaala purematta niele: Sinun kanssasi joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi totta. Se on uuvuttavaa ja etäännyttää minut sinusta.

Junkkaalan valitsema kerronnan sinä-muoto toimii ja tuo myös hänet itsensä tarinaan mukaan. Finlandia-raadin mielestä ”kirja uudistaa elämäkertojen kerrontaa. Kirjailijan valitsema sinä-puhuttelumuoto on briljantti tapa olla samaan aikaan lähellä kohdetta ja kuitenkin vieressä tarkkailijana. Kirja haastaa lukijan samalla pohtimaan muistojen roolia tietokirjan materiaalina”.

Elämäkerta koostuu lyhyistä luvuista, episodeista, joissa Pirkko Saision elämänmeno kietoutuu hänen omaelämäkerrallisiin teoksiinsa. Kaikki sai alkunsa Kallion kirjastosta.  Tuleva Finlandia-palkittu, kahdeksanvuotias Piki päätti ruveta kirjailijaksi luettuaan lainaamansa Anni Polvan Tiina-kirjan. Haltioituneena hän oivalsi: Minäkin voin kirjoittaa tarinan!

Esikoisteos Elämänmeno voitti J.H. Erkon palkinnon. Kun siitä myöhemmin sovitettiin kolmiosainen televisiodraama, pelätty Jukka Kajava kirjoitti: Mitä hyvänsä suunnittelette tekevänne illalla, perukaa se. Elämänmenon viimeinen osa on tapaus.

Heini Junkkaala on palkittu näytelmäkirjailija, dramaturgi ja
ohjaaja. Kuva: Heidi Piiroinen

Nuorelle, 21-vuotiaalle Saikille avautui aiemmin tuntematon rinnakkaistodellisuus, kun hän tapasi Nurtsin, Pirkko Nurmen, josta tuli hänen rakastettunsa ja joka vei hänet Kalevankadun salaiseen homokapakkaan, Ylioppilasteatteriin ja viitoitti lopulta tien Teatterikorkeakouluun.

Kun äiti – joka jo kauan sitten oli toivonut, että Pirkko olisi vähän toisenlainen – sai kuulla Saikin seksuaalisesta suuntautumisesta, tuomio oli musertava: Minulla ei ole enää tytärtä. 1970-luvulla homoseksuaalisuus oli vielä rikos, josta saattoi saada kaksi vuotta vankeutta. Myöhemmin äiti leppyi, mutta totuus oli salattava sukulaisilta.

Tuntuu kuin olisin uppoutunut koukuttavaan romaaniin, sillä niin lennokkaasti Junkkaala Pirkko Saision elämänmenoa luonnostelee. Teoksen sivuilla vilahtelee julkisuudesta tutuiksi tulleita kirjailijoita, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Saision ihastumiset, vihastumiset, rakkaudet, lapsen syntymä, kiihkeät taistolaisvuodet, elämänmeno ja ajankuva vilistävät silmien editse kuin elokuvassa.

Junkkaala ei kaihda intiimejäkään paljastuksia kohteensa elämästä. Moni sattumuksista hymyilyttää. Etsiessään jotain syötävää suuren rakkautensa Honksun, palkitun elokuvantekijän ja ohjaajan, epäkäytännöllisen Pirjo Honkasalon jääkaapista Saikki löytää sieltä vain filmirullia. Pariskunnan yhteiselo ja yhteistyö on jatkunut siitä lähtien jo nelisenkymmentä vuotta viimeksi Kruununhaassa ja Madeiralla.

Pirkko Saisio on maamme arvostetuimpia
kirjailijoita. Kuva: Heidi Piiroinen

Saisio pakeni salanimien taakse varjoon saadakseen kirjoitusrauhaa nimeensä liitetyiltä odotuksilta. Näin syntyivät hänen kenties henkilökohtaisimmat teoksensa: Jukka Larssonin väkivaltaa ja homoerotiikkaa tihkuvat kirjat Kiusaaja ja Viettelijä sekä Eva Weinin nimellä laadittu ”kirjallinen omakuva” Puolimaailman nainen.

Kansainvälistä mainetta niittää nyt – parisenkymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen – Saision autofiktiivinen trilogia. Sen päätösosa Punainen erokirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Teossarjaa on verrattu Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisiin teoksiin, jotka nekin on viiveellä huomattu, kun kirjallisuusalalla on kiinnostuttu vahvoista nais- ja queer-äänistä.

Pirkko Saisio on teoksillaan saanut kaikkiaan seitsemän Finlandia-ehdokkuutta, enemmän kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija. Viimeisin hänen palkintoehdokaskirjoistaan on maailmallekin ponnahtanut huima romaani Passio.

Junkkaala tunnustaa kirjassaan: Kerron, pateettisuuden uhallakin, että minulle Passio on sielun puhetta sielulle. Romaanin kantavana motiivina voi pitää sanoja: Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.

Löytyykö virkkeestä punainen lanka myös Pirkko Saision tuotantoon? Hän on esiintynyt toisena halutakseen löytää ”toisia itsestäni” vai löytää itsensä toisista? Saisio on edelleen, pitkän taipaleen jälkeen, mysteeri ”konservaattorilleen”. Sitähän taiteilijat ja taide pohjimmiltaan ovat: mysteerejä, tutkimusretkiä kieleen, mieleen ja maailman syvyyteen.

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton. WSOY.  2023. 959 s.