Minna Rytisalo: Jenny Hill

Häpeän aika on ohi

Minna Rytisalo pistää naisia sortavat tuhkimotarinat pilkkeiksi uudessa romaanissaan Jenny Hill. Sen koukuttavan tarinan myötä keski-ikäisestä, epävarmasta Jenni Mäestä kuoriutuu itsellinen, seksuaalisuuden vääristyneitä kuvastoja kyseenalaistava Jenny Hill.

”Satu tappaa minut”, ennusti Diana, Walesin prinsessa.

Olipa kerran Mäen Jenni. Näinhän sadut alkavat, mutta Minna Rytisalon Jenny Hill (WSOY) ei ole satu vaan totisinta totta. Jenni Mäki, 48 v, toteuttaa vuosien kypsyttelyä vaatineen päätöksensä hulppeassa merenrantatalossa Espoossa jääpalakoneen ja täyspuisen keittiösaarekkeen äärellä.

Hänen kaksi lastaan ovat lentäneet pesästä, ja menestyvä aviomies Jussikin lentelee ties missä kukasta kukkaan. Jennillä on työpaikka, vanhemmat ja sisar. Kaikki näyttää olevan päällisin puolin kunnossa. Kunnes Jussin naisvieraan kylpyhuoneeseen unohtama hammasharja katkaisee kamelin selän. Jenni itse oli tuolloin tapaamassa vanhempiaan.

Kun Jenni merenrantatalosta lähtiessään jättää Jussille lapun ”menin nyt”, allekirjoituksen i:stä valahtaa koukku, joka muuttaa sen j:ksi. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, että Jenny Hill alkaa pyristellä Mäen Jennin sisältä päivänvaloon.

Yksinäisyys humisee ympärillä, ja puhelin on vaiti, kun Jenny totuttelee uuteen elämäänsä itsellisenä naisena yksiössään. Onneksi hän saa tukea toisesta todellisuudesta, ajattomasta ulottuvuudesta. Sieltä Jennyä tarkkailevat ja neuvojaan jakelevat kuusi ajatarta: Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka.

Ajattarien tarinat ovat meille tuttuja unina ja satuina, ikiaikaisina naisia ja tyttöjä alistavina ohjeina ja moraalikoodeina, miten tulee käyttäytyä, jotta miellyttäisi miehiä. Nyt kukin ajattarista haluaa oikaista vääristellyn tarinansa ja kertoa, mitä tapahtui todella. Posket punehtuvat heidän raadollisia kertomuksiaan lukiessa. Ne tihkuvat seksiä ja väkivaltaa.

Ajattaret virittävät samalla taajuudet sopiviksi kirkastaakseen Jennyn silmät, jotta hän näkisi tarkemmin niin oman menneisyytensä kuin nykyisen elämänmenon vääristyneen kuvaston. Eihän Jenny ajattarien ääniä tietenkään kuule, mutta kenties heidän lähettämänsä värähtelyt saavat hänet havahtumaan ja katsomaan todellisuutta silmästä silmään.

Minna Rytisalo on palkittu ja monesti kehuttu kirjailija.
Kuva: Laura Malmivaara / WSOY

Rytisalo kyntää samaa kyistä peltoa kuin Anu Kaaja hulvattomassa Katie-Kate- romaanissaan. Se imaisi syliinsä niin Englannin kuninkaalliset kuin pornonkin paljastaessaan seksuaalista vallankäyttöä ja sukupuolitettua kontrollia.

Jenny muistaa tanssitalven punaisen jumppa-asun ja salaisen nautinnon, kun pukua veti vyötäröllä niin ylös, että sileä kangas kiristyi haaroissa. Hän oli seitsemän mutta tiesi heti, että näin ei saa tehdä, että tässä on joitain kielletyn suloista.

Kontrolli iskostetaan tyttöihin jo lapsina. Imemmekö me sen suoraan äidinmaidosta?

Vaikka patriarkaalisuus elää ja voi hyvin edelleen, siitä voi päästä eroon, sillä eihän se ole luonnonvoima. Tätä mieltä on ainakin edesmennyt suomalainen, maailmalla mainetta niittänyt sukupuolentutkija ja kirjailija Mari Ruti feministisessä teoksessaan Penis Envy and Other Bad Feelings. Patriarkaalisuuden murtaminen ei ole helppoa, mutta kyllä se onnistuu ”jahka vain lakkaamme tanssimasta falloksen toteemipylvään ympärillä”.

Marja Leskelän maalaus give me a break sarjasta Myötähäpeä.

Ajattarien tarinat ja analyysit niveltyvät saumattomasti Jennyn arkisiin ponnisteluihin hänen uuden elämänsä sarastaessa. Kollaasin palasista syntyy monitasoinen, ajattelemaan houkutteleva teos. Rytisalon kieli soljuu yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hänen kehutussa esikoisromaanissaan Lempi. Sen sivuilla rakkaus kyti ja roihusi, nyt se loistaa poissaolollaan.

Jenny Hillissä Rytisalo ei jää iholle vaan kaivautuu syvälle syövereihimme, huokosiin ja soluissa velloviin vesiin. Hän paljastaa, millainen fyysinen elävä organismi ailahtelevan mielemme ja harhailevien ajatustemme koti on. Tämän hän tekee armottomasti, hellästi, ymmärtäen.

Jättäydyttyään yksin Jenny tuntee olevansa hukassa. Terapeuttinsa kehotuksesta hän alkaa kirjoittaa kirjeitä valitsemalleen henkilölle ja kertoa niissä ajatuksistaan ja tunteistaan. Kenties näin avautuisi polku hänen sisimpäänsä, ja hän löytäisi aidon itsensä annettujen roolimallien seasta.

Kuvitteelliseksi kirjekumppanikseen hän valitsee puoliksi ihailemansa itsevarman Brigitte Macronin. Hän hylkäsi lapsensa ja puolisonsa kaapatessaan rakastajakseen itseään 24 vuotta nuoremman tyttärensä luokkatoverin Emmanuelin.

Valta on sillä, joka ei häpeä. Se ero meillä on, Jenny tunnustaa Palais de l’Élysèehen osoitetussa kirjeessään. Ja parahtaa: Eikö sinua hävetä? Ajattaret tuonpuoleisissa ulottuvuuksissaan rypistelevät kulmiaan: Jennyn asenteessa on vielä parantamisen varaa!

Anna Klaus: Melancholia I

Eikö hän ole lukenut varhaisen hollantilaisen feministin Anja Meulenbeltin omaelämäkertaa Häpeän aika on ohi (Tammi, 1981)? Nyt epäilen, että ajattaret väreilivät mieleni taajuuksilla silloin, kun itse törmäsin Meulenbeltin kirjaan ja innostuin sen teemoista 1980-luvulla

Kompasteluistaan huolimatta Jenny kuitenkin etenee ajattarien viitoittamalla polulla. Hän oivaltaa, että sanat ovat tärkeitä, ne luovat maailmoja ja merkityksiä. Sen vuoksi hyvät, ajatuksia herättelevät kirjat kuten Jenny Hill ovat välttämättömiä. Ne luovat mieleemme rajattomia maailmoja ja mahdollisuuksia, joiden rinnalla tekoälyn virtuaalitodellisuudet kalpenevat.

(Voisin kuvitella tekoälyn puolustautuvan: ”Enhän minä tietenkään samaan pysty kuin ihminen, sillä minulla ei ole mielikuvitusta eikä mieltä, sielusta puhumattakaan. Minä vain matkin ja kopioin.”)

Ajattarien lopputarkastuksesta Jenny selviää mennen tullen. Vielä tallaamattomat polut avautuvat hänen edessään kutsuvina, mahdollisuuksia täynnä. Ajattaret nyökkäilevät hyväksyvästi ja sulkevat taajuudet Jennyn mieleen. Ei hän heidän neuvojaan enää tarvitse.

 Jenny Hill on oivaltanut, että satujen pelastavia prinssejä ei ole. Pelastus on sinussa itsessäsi.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY, 2023. 294 s.

Marja Leskelän maalauksia ryhmänäyttelyssä Rajoilla Galleria Tilassa 30.7. saakka

Tietoja Anna Klausista: www.annaklausart.fi

Pertti Lassila: Jälkisato

Kirjasimet odottavat takojaansa

 Pertti Lassila tavoittaa romaanissaan Jälkisato tiimalasissa valuvan hiekan ja rakkauden katoavaisuuden. Mutta ennen kaikkea sen, miten kirjailijaksi kasvetaan.

Miksi monet kirjat sanovat niin paljon enemmän kuin niiden sanat ja lauseet kertovat?

Pertti Lassilan yksinkertainen kieli ja kerronnan tuudittava poljento taiteilijaromaanissa Jälkisato (Teos) vangitsevat lukijan tunnelmaansa jo parin sivun jälkeen. 

Pohdiskelevassa romaanissa ajalla on jälleen merkitsevä rooli samoin kuin Lassilan edellisessä romaanissa Kesän kerran mentyä.

Viljo viettää lapsuuden kesiään yksinhuoltajaäitinsä ja tämän Unto-enon kanssa pienellä kalastajamökillä Houtskarissa meren rannalla. Unton mietteet antavat romaanille sen sävellajin: Aika kuluu, asiat ovat niin kuin ovat, eivät ne siitä muutu, että minä niillä päätäni vaivaan.

Eno ei usko, että se, mitä näemme, on vain häivähdys aistien ulottumattomissa olevasta toisesta todellisuudesta. Samoin pohdiskelee Viljokin vuosikymmeniä myöhemmin. 

Hänelle tosiasiat riittävät selittämään elämää, muuta ei hänen mielestään tarvita. Viljon naisystävän Suvin mielestä tämä ei voi olla koko totuus: 

Onhan olemassa jotakin selittämätöntä, ihmeellistä.

On kiinnostavaa antaa kirjojen vaihtaa mielipiteitä keskenään. Joel Haahtelan teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa päähenkilöt päätyvät keskusteluissaan toiseen johtopäätökseen kuin Unto ja Viljo. He uskovat, että on olemassa ohuita paikkoja, joissa aineellinen ja aineeton maailma hetken hipaisevat toisiaan.

Jo lapsena Viljoa kiehtoi lahjaksi saadun vielä lukemattoman kirjan paperin, liiman ja painomusteen tuoksu. Ne lupasivat jännitystä, iloa ja nautintoa kun teoksen maailmaan upposi. Niinpä Viljo alkaa opiskella kirjallisuutta, kun muukaan ei häntä kiinnosta.

Pian hän kuitenkin huomaa, että tieteellisten tutkimusten pänttääminen kirjoista, jotka ovat kohdettaan huomattavasti paksumpia, ei sekään inspiroi. Uuden uran alku alkaa vihdoin häämöttää kesällä tutkimusapulaisena Ahvenanmaalla. Siellä Viljo on tavannut kirjailijan, jonka vapaalta vaikuttava ammatti alkaa häntä kiehtoa.  Entä jos yrittäisi ryhtyä kirjailijaksi, Viljo mietti.

Tähän kohtaan sopii Mika Waltarin ohje hänen teoksestaan Aiotko kirjailijaksi? (WSOY, 1935): Jos todella aiot kirjailijaksi hanki itsellesi kirjoituskone. Näin Viljo tekee. Hän rullaa ensimmäisen arkin kirjoituskoneen telalle. Valkoinen paperi jää kärsivällisesti odottamaan kirjainvarsien takomia mustia kirjaimia.

Pian Viljo oivaltaa, ettei pelkkä halu kirjoittaa riitä. Pitäisi uskaltaa mennä ajatuksissaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kirjoittaa sieltä käsin. Vihdoin hänen käsikirjoituksensa kuitenkin hyväksytään, ja hänestä kehkeytyy kirjailija.

Käännekohta hänen kirjoittamisessaan tulee yllättävältä suunnalta. Kun kolme vuotta kestänyt suhde Sallaan päättyy, Viljo kirjoittaa sydän vereslihalla hänelle kirjeitä, joissa rehellisesti ja avoimesti kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan.

Kirjeet eivät saa vastakaikua, mutta niitä laatiessaan Viljo löytää itsestään oman, vielä hapuilevan äänensä. Hän etsii sanoja ja lauseita, jotka olisivat niin selkeitä ja kirkkaita, että niitä ei juuri edes huomaa mutta niiden lävitse näkee uudella tavalla vanhan toden asian.

Pertti Lassilan romaani Armain aika oli Finlandia-
ehdokkaana. Kuva: Liisa Takala

Hänen uusi naisystävänsä Suvi oivaltaa tämän lukiessaan Viljon kirjoja. Vähitellen hän alkaa pitää niistä, vaikkeivät ne alkuun innostaneet. Niissä puhuttiin äänellä, joka houkutteli kuuntelemaan. Se, mikä alkuun vaikutti arkiselta ja samantekevältä, muuttui kiinnostavaksi. Näin minä Lassilankin kirjojen lumoa kuvaisin.

Viljo löytää mielenmaisemansa mereltä ja sen luodoilta. Hänen äitinsä muistelee Viljon lapsuuden kesiä kalastajamökillä. Äidille kesä ei ollut vuodenaika vaan paikka, jossa aika pysähtyi. Viljo kokee saman myöhemmin soudellessaan Ahvenanmaalla. Merellä ja luodoilla hänen mielensä tyhjenee, aika katoaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä ei olisi menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Viljo ja Suvi puolestaan pohtivat, miksi aika, joka jatkuvasti muuttaa kaiken tai tuhoaa, ei pysty taiteen mestariteoksiin, romaaneihin ja taideteoksiin? Kenties taiteilija on onnistunut lataamaan niihin jotain olennaista, joka meissä itsessämmekin on ajan ulottumattomissa. Me tunnistamme tämän, mutta emme osaa sitä selittää.

Viljo yrittää kuvata kirjoittamistaan Suville. Miten hän on oivaltanut, että vähemmän on enemmän, mutta ”sitä enemmän saa nähdä vaivaa mitä vähemmällä aikoo selvitä”. Romaanin rakennusaineiksi tarvitaan koettua, keksittyä ja luettua. Mutta, jotta teos olisi hyvä, sen on oltava enemmän kuin osiensa summa.

Joel Haahtelan teoksen kertojan mukaan: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?

Vähitellen Viljolle aukenevat kirjoittamisen lainalaisuudet, mutta hänkään ei osaa vastata klassiseen kysymykseen: Mitä nainen haluaa? Hänen naissuhteensa väljähtyvät ja lopahtavat. Onko hän liian uppoutunut työhönsä, löytänyt siitä elämälleen sisällön, jota ei voi kumppaninsa kanssa jakaa?

Kun Suvin ja Viljon parikymenvuotinen suhde alkaa natista, Suvista tuntuu, että aika on saanut hänet saaliikseen ja ottanut Viljon valehahmokseen pettääkseen hänet. Vuosi vuodelta vaiteliaammaksi käyvä Viljo ei tarjoa sitä, mitä hän elämältä on odottanut.

Kuva: Hannele Salminen

Viljolla on kuitenkin yksi luotettava kumppani. Hän on hankkinut vanhan kalastajaveneen lapsuudenmaisemistaan Houtskarista. Sillä purjehtiessaan hän tuntee löytäneensä omimman itsensä. Vene tarjoaa irtioton toiveista ja pettymyksistä, yrityksistä ja suunnitelmista. Minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta lähempänä itseäni.

Ympyrä sulkeutuu, kun jätän Viljon näine mietteineen autiolle luodolle kalastajamökkiin, joka voisi olla sama, jossa he kävivät kalareissuilla enon kanssa. Kun hämärä tihentyy ja valo sammuu aalloilla, mieleeni tulevat Eeva-Liisa Mannerin säkeet kokoelmasta Orfiset laulut (Tammi, 1960).

Veneeni on vedetty korkealle, / tuuli ei korjaa sen kylkiä, / vesi ei siitä välitä, / olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.

En kuitenkaan halua erota Viljosta näin melankolisissa tunnelmissa. Uskon, että kun aurinko aamulla luodon takaa nousee, kuten oivaltavan kirjankannen suunnitellut Camilla Pentti on kuvannut, Viljolla on edessään vielä heinänkorjuun jälkeen kasvava toinen sato, jälkisato.

Itse asiassa, kuten ystäväni Ville Hänninen arveli, luodon takaa ei nouse aurinko vaan rykelmä kirjoituskoneen kirjasinvasaroita, jotka odottavat takojaansa.

Pertti Lassila: Jälkisato. Teos, 2023. 206 s.

 

Eero Ojanen: Metsän filosofia

Kirjallinen metsäretki

 Tuntuu kuin itse metsänhenki olisi läsnä Eero Ojasen metsää monista kiinnostavista näkökulmista tarkastelevassa teoksessa Metsän filosofia.

Metsässä ja hengessä voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, ja jos metsässä tuntee jollain tapaa hengen läsnäolon tai erityisen tunnelman tai jos jokin sen tapainen asia juolahtaa mieleen, niin saattaa olla isojen ja olennaisten kysymysten äärellä.

Filosofian tohtori ja tietokirjailija Eero Ojanen tunnustaa heti teoksensa Metsän filosofia (Kirjapaja) alussa, ettei ole erityinen metsäihminen vaikka mustikoita käykin poimimassa. Asenne sopii filosofille, joka tarkastelee asioita ulkopuolisen näkökulmasta.

Filosofin tehtävä on esittää kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Ojanen pohtii muun muassa kysymystä: Mikä on metsän olemus ja idea? 

Metsän filosofia voi tarkoittaa myös metsässä ajattelua, jolloin aihepiiri laajenee, ja metsä tarjoa mietteisiin oman näkökulmansa.

Metsä ei ole vain osa luontoa, se humisee mielessämme myös myytteinä, vertauskuvina ja tarinoina. Metsään liittyy myös paljon symboliikkaa.

 Entä jos eläytyisi metsäksi, menisi sen kaarnoihin ja puhuisi sen sammaleisella äänellä? Näin voisi parhaimmillaan syntyä maagista realismia. Mieleen juolahtaa saman tien Max Porterin kiehtova romaani Lanny, jossa luonto osallistuu täysin rinnoin tapahtumiin.

Metsän määrittely karkaa käsistä, kun sitä yrittää panna ruotuun. Metsä saattaa vaikuttaa villiltä ja sekavalta, mutta sillä on aivan oma järjestyksensä, jota metsään menijän on noudatettava. Metsän polkuja ei voi viivoittimella suoristaa, kivet, kannot, tammet ja lammet on kierrettävä, toteltava metsän omaa koreografiaa.

Puut ovat itsestään selvästi osa metsää, silti nekään eivät sitä kattavasti selitä. Esimerkiksi tehometsätalouden yhden lajin ”puupellot” eivät ole metsää. Ne ovat menettäneet monimuotoisen metsäisyytensä.

Me olemme eittämättä metsäkansaa, sillä Suomessa metsän osuus maan pinta-alasta on suurimpia maailmassa, Ojanen toteaa. Kaiken lisäksi ”metsäalaa myös riittää jokaista suomalaista ihmistä kohden viitisen hehtaaria, joten metsää on myös suhteessa asukaslukuun varsin paljon”.

Eero Ojasen laaja tuotanto sisältää sekä
faktaa että fiktiota. Kuva: Uzi Varon

Suomessa metsään on helppo mennä. Risto Rasan esikoisrunokokoelman mukaan Metsän seinä on vain vihreä ovi. Sen voi avata ja astua muitta mutkitta sisään. 

Vaikeakulkuiset vuoristometsät ja läpitunkemattomat viidakot eivät tätä mahdollisuutta tarjoa. Meille tutut jokamiehenoikeus ja mökkeilykulttuuri ovat nekin muualla harvinaista metsäilyä.

Metsä on ruokkinut ja ruokkii meitä edelleen monin tavoin. Kun halla korjasi viljasadon katovuosina, turvauduttiin metsään ja haettiin sieltä männynkuorta pettuleivän tekoon, körttiläisyyden perustajan Paavo Ruotsalaisen mukaan ”otettiin lainaa oravilta”. 

Aki Ollikainen kuvaa näitä aikoja pakahduttavasti romaanissaan Nälkävuosi, joka nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Kirjallisuudessa metsä on monesti toiminut vertauskuvana ihmisen tietoisuuden synnylle maailman vanhimmasta, 2000 eKr syntyneestä Gilgamesh-runoelmasta lähtien. Ojanen löytää eepoksesta yhtymäkohtia Kalevalassa kerrottuun Ison tammen runoon. Raamatussakin ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja maailmasta, kun hän maistoi hyvän ja pahan tiedon puusta.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2004) pohtii ”tunnetussa Tiedon puu -esseesarjassaan ihmisen luoman tekniikan olemusta ja sitä, onko tietoon perustuva tekniikka ihmiselle siunaukseksi vai onko sillä vaarallisia seurauksia eli johtaako ihmisen tieto lopulta hyvään vai pahaan”.

Kuuluisa filosofi oli edellä aikaansa. Tekoäly kehittyy nyt sellaista vauhtia, ettei monikaan edes alan asiantuntijoista pysy enää sen perässä. Tästä herää tieteisfantasialta kuulostava, pelottava kysymys: tuhoaako tekoäly lopulta ihmiskunnan?

Hannele Salminen: Metsän sylissä, 2023.

Nyt taisin eksyä harhapoluille. Mutta niinhän metsässä – kirjallisessakin – samoillessa usein käy. Vihreässä salissa mieli ja ruumis rentoutuvat, ajatukset vapautuvat arkiajattelun urautuneista kahleista ja karkaavat kenties uusiin luoviin sfääreihin. Metsässä vaeltelulla on myös tieteellisesti todistettuja terveysvaikutuksia.

Luvussa Metsään muuttaneita Ojanen tarkastelee metsäfilosofeja, heistä ensimmäisenä Henry David Thoreauta (1817–1862), jota pidetään modernin ympäristöajattelun tienraivaajana. Klassikkoteoksessaan Walden hän kuvaa yksinkertaista elämää metsässä.

Ojanen kumoaa legendan, jonka mukaan Thoreau eli niin kuin opetti. Hän ei vetäytynyt metsän armoille vaan mökkiin parin kilometrin päähän kaupunkikodistaan ja kävi päivittäin syömässä äitinsä luona. Tämä ei kuitenkaan vähennä hänen yhteiskunnallisten ajatustensa ja metsäfilosofiansa arvoa.

Kotimaista vastinettamme Thoreaulle edustaa ympäristöfilosofi ja kirjailija Pentti Linkola. Hän puolestaan eli niin kuin opetti ammattikalastajana. Kaikista toisinajattelijan voimakkaista kannanotoista ei olla yhtä mieltä. Ne eivät kuitenkaan mitätöi hänen laajaa tuotantoaan ja työtään luonnonsuojelun puolesta. Jälkeensä hän jätti hienon perinnön Luonnonperintösäätiön, joka ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi.

Ritva Kovalainen: Korpitaival sarjasta Pohjoistuulen metsä.

Suhtautuminen metsiin on kautta aikojen ollut ristiriitaista. Suomalaisen identiteetin syntyvaiheissa 1800-luvulla J.L. Runeberg piti metsää suomalaisuuden ytimenä. J. V. Snellman puolestaan ei metsistä piitannut vaan suhtautui niiden merkitykseen vähätellen ja torjuvasti, Ojanen toteaa.

Teollisen nousun myötä metsäteollisuudesta tuli sen kivijalka. Zacharias Topeliukselle metsien parturoinnit olivat kauhistus. Häntä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä luonnon puolestapuhujana. Metsät olivat hänelle Suomea suojaava turkki, jota maa ja luonto välttämättä tarvitsivat. Laajat metsähakkuut olivat hänen mielestään ”sama kuin kiskottaisiin turkki ihmisen päältä talvipakkasessa”.

Kaskeamisesta ja tervanpoltosta alkanut ”turkinriisto” on jatkunut yhä kiivaampaan tahtiin tehometsätalouden vaatimina avohakkuina ja aarniometsien hävittämisenä. Nyt suunta toivottavasti kääntyy, sillä ilmastonmuutos ja hiilinielut ovat tuoneet metsäkeskusteluun uuden, elintärkeän näkökulman. On vähitellen oivallettu, että metsät ovat meidän keuhkomme, joita ilman me tukehdumme.

Kuvataide ”metsittyi” suomalaisen identiteetin nousun myötä. Werner Holmbergin hienojen kansallisromanttisen maalausten innoittamina kultakauden taiteilijat 1800–1900-lukujen vaihteessa alkoivat kukin omalla tavallaan etsiä ja maalata luontoaiheita.

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä, 1860.

Entä nykytaiteilijat? Miten he metsän näkevät ja sitä tulkitsevat? Taidevalokuvaajat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat tehneet hienoa työtä ikuistamalla luonnontilaista metsää ja sen surullista tuhoa näyttelyissään ja valokuvakirjoissaan.

”Olemme niin tottuneita ihmisen muokkaamiin maisemiin, että luonnontilaisen metsän kasvot uhkaavat kadota mielestämme”, he kirjoittavat metsätrilogiansa vaikuttavassa päätösosassa Pohjoistuulen metsä.

Ei anneta metsän kasvojen kadota. Metsät tarvitsevat meitä ja me metsiä. Meidän ihmisten on tietoisina olentoina kannettava vastuumme luonnon hyvinvoinnista. Kun elämme sovussa luonnon kanssa, metsänhenki kiittää ja palkitsee monin tavoin.

Eero Ojanen: Metsän filosofia. Kirjapaja, 2023. 159 s.

Luonnonperintösäätiö hankkii lahjoitusvaroin omistukseensa luonnonarvoiltaan merkittäviä alueita ja takaa niille luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen.

Pienet metsänsirut vielä sinnittelevät henkitoreissaan kaupungeissa, vaikka ”tiivistysrakentaminen” niitä vainoaa. YmpäristöliikeHelsinki ajaa näiden uhanalaisten asiaa pääkaupunkiseudulla. 

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Kuin yksi meistä

 Elizabeth Strout kertoo tavallisia arjen tarinoita. Mutta miten tarkkanäköisesti ja ihmisiään ymmärtäen hän sen tekee! Lucy meren rannalla, pandemian kourissa, vie elämän perimmäisten kysymysten äärelle.

Sinä ymmärrät ihmisen sydäntä, Lucy. Etkä sinä ole tyhmä maailmankaan suhteen.

Kun olen hetken verran lukenut Elizabeth Stroutin uutta romaania Lucy meren rannalla (Tammi), tuntuu kuin olisin palannut vanhan ystävän ja monen tutun ihmisen pariin. 

Kirjailija ottaa lukijan heti huomaansa, eikä haittaa, vaikkei olisikaan lukenut hänen edellisiä Lucysta kertovia teoksiaan.

Lucy meren rannalla on itsenäinen jatko-osa newyorkilaiskirjailija Lucy Bartonin elämästä kertoville teoksille Nimeni on Lucy Barton, Kaikki on mahdollista ja Voi William!.

Lucy ja hänen ex-miehensä solututkija William olivat naimisissa parikymmentä vuotta ja ovat nyt olleet erossa melkein yhtä kauan. Elämä on kolhinut kumpaakin. 

Lucy on vuosi sitten menettänyt rakkaan sellistimiehensä Davidin ja Williamin kolmas, häntä huomattavasti nuorempi vaimo on jättänyt hänet.

Pariskunnan välit toimivat, he tapailevat silloin tällöin ja heitä sitovat yhteen myös kaksi aikuista tytärtä Becka ja Chrissie. Lucy ikävöi edesmennyttä miestään ja tuntee olevansa hukassa hiljaisessa asunnossaan. Suru on kovin yksityinen asia, milloin se lakkaa viiltämästä? (Vaimenee, toivottavasti, mutta ei lakkaa viiltämästä.)

Kaikki mullistuu kun pandemia puhkeaa. Kukaan meistä ei alkuun aavistanut, miten kohtalokas virus tulisi olemaan. Se toi muassaan kuolemaa, sairauksia ja pysyvän epävarmuuden ajan. Kun tautitilanne riistäytyy käsistä New Yorkissa, järkyttynyt Becka parahtaa: Äiti, tämä on kamalaa, meidän talon edessä on kylmäkuljetusrekkoja kuolleille.

Tutkijana William arvaa muita paremmin, mitä on tulossa. Hän houkuttelee Lucyn mukaansa tappajavirusta pakoon Mainen karulta rannikolta vuokraamaansa taloon. Seutu ei maaliskuussa ole parhaimmillaan. Lucy ei viihdy, unettomuus ja paniikkikohtaukset piinaavat häntä. Työteostakaan ei tunnu tulevan mitään: En kyllä kirjoita enää sanaakaan.

Kuva: Hannele Salminen: Meri pyyhkii silmät.

Mahtava meri, sen taukoamaton pauhu ja kallioita vasten särkyvät aallot tuovat lohtua Lucylle. Suru nousi ja laski minussa vuorovetten lailla. Hänen ajatuksensa ajelehtivat muistoihin, köyhään lapsuuteen, jonka hän koki olleen omanlaisensa sulkutila.

Vähitellen alkaa kotiutuminen. Kaksikko tapaa paikallisia ihmisiä ja Lucykin löytää naapurustosta sielunystävän Bob Burgessin. Kävelyretkillä heidän keskustelunsa syvenevät. Minusta tuntui, että voisin puhua Bobin kanssa tuntikausia ja että hänestä tuntui samalta.

Strout ei lumoa arkisella kielellään, jonka Kristiina Rikman jälleen kääntää niin taitavasti, että luulisi Lucyn puhuvan suomea. Stroutilla on sen sijaan taito luoda arjen draamaa näennäisen merkityksettömistä asioista. Hän lumoaa lukijansa pukemalla mielessämme ailahtelevat tunteet sanoiksi. Tämä tuttuus koukuttaa, ja minusta tuntuu kuin itsekin kuuluisin hänen henkilökatraaseensa.

Strout antaa Lucyn kertoa tarinaansa tuttavallisesti aivan kuin hän juttelisi läheisen ystävän kanssa, tälle uskoutuen: Ja sitten kävi näin: … Tällä tavoin Strout osoittaa, miten arvokasta arki on, kun sitä elää tuntosarvet valppaina kuten Lucy. Strout kirjoittaa niitä tarinoita, joita me jaamme toistemme kanssa. Ne lohduttavat todistaessaan ettemme ole yksin huoliemme kanssa.

Kuva: Hannele Salminen: Arvaapa mitä...

Tarkkanäköisyys on auttanut Lucya kirjailijan uralla. Rodney Kingin kuolema poliisin kuristusotteessa saa Lucyn miettimään nähdessään poliisin, millaista olisi olla poliisi, etenkin juuri nyt, näinä päivinä? Millaista olisi olla hän? Tekee mieli sanoa: Tuo kysymys teki minusta kirjailijan, olen aina halunnut tietää miltä tuntuisi olla joku toinen.

Aiheenpoikanen itää Lucyn mielessä, ja idea uudesta kirjasta alkaa kehkeytyä. Hänen näkökulmansa aiheeseen, etenkin näinä päivinä, ei kuitenkaan ole sellainen kuin voisi odottaa.

Kun Lucy epäilee hankettaan, William rohkaisee häntä jatkamaan. Lucy itsekin, asiaa harkittuaan, päättää noudattaa omaa neuvoaan: Minulla oli tapana kehottaa oppilaitani kirjoittamaan vastakarvaan. Koska siellä kaikki kiinnostava tapahtuu.

Elizabeth Strout on alkujaan pikkukaupungin tyttö
Mainesta. Kuva: Leonardo Cendamo

Vähitellen elämä alkaa hymyillä. Jätin tarinan lepäämään ja istuin nojatuolissani ajattelematta sen kirjoittamista – en ollut aikoihin ollut yhtä onnellinen. Minähän kykenin töihin. Kaikki me haluamme tuntea itsemme tärkeiksi niin Lucykin. Hän on palannut kutsumuksensa pariin.

Elämä tarjoaa jatkossa niin Lucylle kuin hänen sukulais- ja tuttavapiirilleen muitakin yllätyksiä: avioeroja, keskenmenoja, ihmissuhdeongelmia, mutta myös ystävyyttä ja rakkautta. 

Bob Burgess oli oikeassa lausahtaessaan, että Lucy ymmärtää ihmisistä ja elämästä aikalailla: On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa.

Strout voitti vuonna 2009 Pulitzer palkinnon teoksellaan Olive Kitteridge, josta on tehty Emmy-palkittu tv-sarja. Myöhemmin, Stroutin sanojen mukaan, suorapuheinen Olive vaati häneltä uusia tarinoita, joten hänen ei auttanut muu kuin palata jämäkän daamin vaiheisiin romaanissa Olive,taas.

Stroutin kirjoittamat kaksi tarinaa sivuaa toisiaan, kun omapäinen Olive Kitteridge piipahtaa uuden kirjan sivuilla. Olisihan se pitänyt arvata, Olivella kun on tapana työntää nokkansa joka paikkaan.

Kirjoitin Nimenion Lucy Barton -teoksesta otsikolla ”Kuin kuka vain”. Sittemmin ajattelin, että olipa se huono otsikoksi. Nyt haluan kuitenkin tehdä samoin. Elizabeth Stroutin teoksia rakastetaan juuri sen vuoksi, että hänen henkilöhahmonsa tuntuvat niin tutuilta, he voisivat olla kuin yksi meistä.

Toivottavasti vielä tapaamme, Lucy Barton! Meiltä jäi juttu kesken.

Elizabeth Strout: Lucy meren rannalla

Lucy by the Sea. Suom. Kristiina Rikman. Tammen Keltainen kirjasto. 2022. 226 s.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa

Todellisuuden ydintä etsimässä

Joel Haahtelan pienoisromaani Yö Whistlerin maalauksessa vie jälleen matkalle kohti olemisen perimmäistä mysteeriä. Kaunis, lohdullinen kertomus etsii vastausta kysymykseen: Onko syvempi todellisuus vain mielemme tuote vai jotain konkreettista?

Jos maalia raaputtaisi hyvin varovasti, alta ei paljastuisi kangasta vaan jotain tuntematonta, toinen maailma.

Joel Haahtela tunnetaan runollisten, sisäistyneiden pienoisromaanien luojana. Jaakobin portaisiin päättyneessä trilogiassa kunkin teoksen minäkertoja harhailee itsensä kadottaneena. Elämänsä taitekohdassa kukin heistä tuntee vihdoin tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä, hipaisseensa aineettoman maailman mysteeriä.

Haahtelan uudessa teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa (Otava) liikutaan samoilla aallonpituuksilla. Nelikymppinen kertoja, Kansalliskirjaston kirjastonhoitaja uskoo elävänsä enää vuoden ja haluaa jättää jälkeensä jotain kaunista ja pysyvää.

Hän on opiskellut vanhaa, 1600-luvulta peräisin olevaa kuparinpainatustekniikkaa ja aikoo työstää sen avulla uniikin perhoskirjan, jonka vedokset hän maalaisi akvarellivärein. Kertojasta tuntuu kuin hanke loisi toivoa ahdistavana häämöttävään tulevaisuuteen, ja hänen kupariin kaivertamansa viivat pitäisivät hänet kiinni elämässä.

Niin kuin edessä odottava tehtävä olisi tarjonnut minulle hyvin kaukaisen oviaukon, josta kajasti arkaa ja heiveröistä valoa.

Niinpä hän matkustaa Yorkshireen Englannin jylhälle rannikolle tapaamaan erakoitunutta vanhaa perhoskerääjää, venäläisemigrantti Sergeitä, jonka laajoista kokoelmista hän löytäisi mallit perhosilleen. ”Perhosveljet” tapasivat sattumalta vuosia sitten olleessaan molemmat Naxoksen saarella Kreikassa etsimässä harvinaista kreikankultasiipeä, Lysaena ottomanaa. Tämä perhonen liihottelee kertomuksessa kultaisena lankana.

Heti teoksen ensi lehdillä lukijan valtaa levollisuus, jonka kerronnan rauhallinen poljento ja konstailematon kieli saavat aikaan. Ripaus haahtelamaista tähtipölyä loihtii sivuille unenomaisen tunnelman, aivan kuin perhosen siipi olisi liikahtanut ja osunut pehmeästi lukijan mieleen.

Vaeltaessaan vuorenrinteen karuissa maisemissa Sergein yksinäiselle talolle alhaalla aaltoileva meri tuo kertojan mieleen Josef Sudekin hopeagelatiinivedokset, valokuvat, jotka olivat oudolla tavalla tuoneet hänelle lohtua synkkinä hetkinä.

Josef Sudek: Nimetön sarjasta A Walk in the Magic Garden.

Prahalainen valokuvaaja tallensi pienen pientä puutarhaansa kuviinsa ja loi niistä salaperäisen mystisen maailman. Hänen kuvansa opettivat kertojaa näkemään syvemmälle kuvien taakse, siirtymään pois urautuneesta tavastaan katsoa.

Haahtelan kirjoissa taidehistorian mestariteoksista avautuu ikonien lailla ikkuna toiseen, syvempään todellisuuteen. Taiteilijoiden teoksiinsa lataama näkemys ja tunne välittyvät vuosisatojen halki katsojalle. Jaakobin portaissa Mark Rothkon maalaus säteili syvää meditatiivista valoa ja toi sen katsojalle rauhaa ja lohdutusta.

Haahtelan taiteilijaromaanissa Mistä maailmat alkavat päähenkilö Visa lumoutuu italialaisen maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin Morandin hiljaisista asetelmista. Morandin maailmassa aikaa ei ollut, ja olemassaolo oli joitain enemmän kuin elämä. Visa oivaltaa, että hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.

Nyt käänteentekevän taideteoksen roolin saa Sergein ystävän taidokkaasti maalaama kopio James Abbot McNeill Whistlerin öljymaalauksesta Nocturne in Blue and Silver: The Lagoon, Venice, 1879–80.

Sergei mietiskelee iltaisin teoksen äärellä ja muistelee kadotettua rakastettuaan Olgaa, jonka kanssa hän Pariisissa nuorena opiskellessaan kuului ”totuuden etsijöihin”. He halusivat löytää perimmäisen totuuden, todellisuuden itsessään.

Sergei on täysin vakuuttunut, että ihmisellä on kuolematon sielu. Että aineellisen maailman rinnalla oli aineeton maailma, eikä tuo toinen maailma totellut aineellisen maailman lakeja.

Hänen mukaansa maailmasta on katoamassa ”todellinen tieto, siis tieto siitä miten kaikki oli yhteydessä kaikkeen”. Meistä tulee persoonia vain suhteessa toisiimme, mutta me olemme myös erottamaton osa luontoa. Samalla olemme menettäneet alkuperäisen intuitiivisen tavan kommunikoida ja meille on jäänyt vain rikkinäinen kieli.

Kertoja puolustautuu: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?

Joel Haahtela on palkittu kirjailija ja 
psykiatri. Kuva: Dorit Salutskij

Aivan kuin hän puhuisi Haahtelan romaaneista. Niiden lukeminen on hidasta, sillä tuon tuosta on pysähdyttävä miettimään lukemaansa niin riveiltä kuin niiden väleistä. Samalla lukija uppoaa omaan mieleensä täynnä ääniä, muistoja ja kuvia, jossa mennyt on alati läsnä.

Mietteliään filosofiset teokset tarjoavat vastapainon, hengähdystauon, yhä kiihtyvämpään tahtiin tykyttävälle nykyajalle, hipaisu- ja kertakäyttökulttuurille. Ne todistavat, että vasta elämän turhuuksien tiedostaminen ja ajan arvostus tarjoavat sisäisen muutoksen mahdollisuuden.

Haahtela on sanonut kirjoittavansa aina samaa kirjaa. Vaikka tapahtumat ja paikat vaihtuvat, teokset vievät niin päähenkilön kuin lukijankin hengelliselle matkalle. Hänen kirjansa ovat niitä ”ohuita paikkoja”, jossa aineellinen ja aineeton maailma hipaisevat toisiaan.

Aikalaiset eivät ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet Whistlerin nokturnoa, yölaulua. He kavahtivat maalauksen sinihämyistä yötä, joka tuntui liudentuvan tyhjyyteen, johtavan pimeyteen kätkeytyvään pelottavaan mysteeriin.

Kertoja kokee toisin. Keskustelut Sergein kanssa ja Whistlerin maalauksesta huokuva rauha ovat tyynnyttäneet hänen mielensä ja häivyttäneet kuolemanpelon. Hän on oivaltanut, ettei Whistlerin yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa. Otava, 2023. 175 s.

Jyrki Lehtola: Ihan sama

Pirullisen hauskaa – ja osuvaa

Jyrki Lehtolan ristitulelta ei kukaan eikä mikään ole turvassa. Kirjallisia esseitä sisältävässä teoksessa Ihan sama huutia saavat niin herkkyys, särkynyt sielu, nykyarkkitehtuuri, influensserit, terapeutit – mitä kaikkia näitä onkaan. IHAN SAMA.

Vaginamonologit-näytelmän esittäminen tulisi kieltää, koska kaikilla naisilla ei ole vaginaa.

Jyrki Lehtolan esseetrilogian päätösosa Ihan sama (Siltala) ei sovi herkkähipiäisille. Se ei tarjoa turvallista tilaa myöskään poliittista korrektiutta kaipaavalle. On hyvin todennäköistä, että hän kirjaa lukiessaan pahoittaa herkän, rikkinäisen mielensä ja traumatisoituu. Onneksi uhrille on tarjolla moneen makuun sopivia terapeutteja, joista valita.

Moniäänisen teoksen ensimmäisessä esseessä Olen suomalainen Taideyliopistoon ajautunut somalinainen avaa kokemuksiaan suomalaisesta rasismista.

 Kustantamot kiinnostuivat palkitun esseen kirjoittaneesta toisen värisestä ihmisestä. Haluaisitko toimittaa kirjasarjaa Otavan ruskea kirjasto? Tervojen borderterrierillä aloitettaisiin?

Taideyliopistossa hänelle myös valkenee, miten opettajien auktoriteetti ja taide on uhrattu taiteen vapauden alttarille, jossa jokainen ajassa elävä mongerrus saa kukoistaa. Kas näin: Sofokleen Oidipus muuttui tragediasta polyamorisen rakkauden ylistykseksi eikä kukaan nauranut.

Lehtola seuraa haukankatseellaan monenmoisia ilmiöitä ja iskee sumeilematta niiden lähempää tarkastelua kestämättömään ytimeen. Hänen tekstinsä tykittää analyyttisesti, älykkäästi, liioitellen ja hauskasti aikamme ylilyöntejä. Teosta lukiessa hihittelyltä ja naurunpurskahduksilta ei voi välttyä, jos ei omaa herkkää, särkynyttä sielua.

Kirjoittaja on vieraillut asuntomessualueella ja pettynyt siellä vallitsevaan läpinäkyvyyteen. Kaikkialla lasitaloissa ihminen ei enää ole ”mysteeri vaan päivitys”. Ulospäin suuntautuvan läpinäkyvyyden vastapainona sisällä taloissa kaikki on piilotettu tumman puun taakse.

Understatement kirkuu understatementisuuttaan, kun tiloista on häivytetty niin jääkaappi, mikro, ruokailuvälineet ja ruoka. Samalla asumisesta on kadonnut viihtyvyys, ilo ja mukavuus. Toistaiseksi vielä jäljelle jäänyt metsäkaistale tarjoaa nuorisolle sentään mahdollisuuden rakentaa ison kuusen alle katseilta suojaavan majan.

Jyrki Lehtola on tulkinnut kansakunnan kipeim-
piä tuntoja monissa medioissa kirjojen ohella.
Kuva: Jorma Puranen

Olen Lehtolan, tai hänen alter egojensa, kanssa monesti samaa mieltä, mutta Marguerite Durasin kohdalla nousen barrikadeille. Kyllä, ranskalaiskirjailijan upeaan tuotantoon, Mikäon minun totuuteni?, voi upota yhä uudelleen ja uudelleen.

Eikä todellakaan tarvitse keskittyä vain ”välimerkkien herkkyyseroihin”, vaikka Lehtola näin väittää. Yhdyn Italo Calvinon mielipiteeseen, jonka mukaan ”Klassikko on kirja, joka ei koskaan lopeta sanottavaansa”.

Sukupolvikirjaimisto on jäänyt minulta hämärän peittoon, mutta onneksi Lehtola osaa valaista luokittelua. 

Boomerit metsästivät ja kalastivat ruokansa, X-sukupolvi kutsui ruokaansa taiteeksi, musta mies kuljetti millenniaalille valmiiksi leikatun avokadon, Z-sukupolvelta meni viikoksi ruokahalut, kun se äsken luki sanan musta.

Jokaisen sukupolven elintila ja mahdollisuudet kaventuvat polvi polvelta. Z-sukupolvi tulee olemaan niin pennitön, että jos ne saa lapsia, niillä ei ole muita leikkikaluja kuin sukuelimensä, joka sekin on potentiaalisesti väärä, mutta onneksi korjattavissa. Onneksi aakkosista loppuvat kirjaimet. Ja kukapa haluaisi kuulua Ö-sukupolveen?

Tässä vaiheessa ollaan jo terapian tarpeessa. Ei huolta, sillä terapeutteja kyllä riittää. Essee Terapeutin testamentti pureutuu ammatin saloihin ja paljastaa, miten toisten psyykellä tehdään rahaa. Sillä asiakkaita riittää, kun ”oman rikkinäisyyden ja siihen liittyvän kipeän, mutta palkitsevan kasvun hakemisesta on tullut menestyjän merkki”. Ja kukapa ei sitä haluaisi.

Taidealakaan ei välty Lehtolan julmalta katseelta. Hänen mielestään ei ole järkevää, että taiteilijoista yritetään leipoa joka alan asiantuntijoita, vaikka oma taiteentekokin on heille monesti mysteeri. Taiteilijat on myös valjastettu ”helpoimman, yksitulkintaisen ja alleviivaavimman sanoman” esittäjiksi suuntaamalla tukea monitulkintaisen taiteen sijasta näihin hankkeisiin.

Tilannetta pahentaa, että teoslähtöisyydestä on siirrytty entistä enemmän tekijäriippuvaisuuteen. Pahimmillaan taiteilijan vähemmistöidentiteetti, soljuva sukupuoli, kehollisuuden elopaino (Iiu Susiraja) ja marttyyrius ylipäätään riittävät taiteelliseksi ilmaisuksi.

Iiu Susirjan omakuva.

Taiteilija vielä varmistaa, että hänen teoksensa sanoma menee perille julistamalla: ”tämä on positiivisessa hengessä esitetty asiantuntijalausuntoni siitä, että sota ei edistä diversiteettiä , inklusiivisuutta ja se kolmas sana”. (Minä autan: intersektionaalisuutta).

Lehtola kaipaa aikoja, jolloin taide sai vielä vapaana sekoilla, kokeilla ja kehittyä. Jolloin sen sanomaa ei hierottu katsojan naamaan, vaan teoksen monitulkintaisuus vaati sekä taiteilijalta että katsojalta syventymistä ja pohdiskelua. Kenties näin avautui ihan uusia, yllättäviä näkökulmia.

Eläköön sanomisen ja kirjoittamisen vapaus, jota Jyrki Lehtola mielin määrin viljelee. Hänen persoonallinen, satiirinen kirjoitustyylinsä korostaa hänen havaintojensa ja kommenttiensa osumistarkkuutta. Kaiken ilkeilyn ja naureskelun rivien välistä paljastuu kuitenkin, etteivät humoristin silmätikuiksi päätyneet aiheet ole hänelle samantekeviä.

Kirjan luettuani tuntuu kuin raikas tuuli olisi pyyhkinyt kerrostuneen nöyhdän monen nykyajan ilmiön ympäriltä ja osoittanut, ettei keisarilla ole vaatteita. Joku tästä varmaan pahastuu. IHAN SAMA.

Jyrki Lehtola: Ihan sama: kirjallisia esseitä. Siltala. 2023. 382 s.

Merja Salonen Di Giorgio: Roihupelto-Pompeiji

”Maalaan nykyhetkeä tulevaisuudesta katsottuna”

Merja Salonen Di Giorgion taidekirjan Roihupelto-Pompeiji teoksissa aika on pysähtynyt ja tuntuu kuin se edelleen viipyilisi taiteilijan muistikuvista syntyneissä vahvatunnelmaisissa maalauksissa. Korkeatasoinen teos avaa myös maalausten ja arkkitehtuurin yhteyttä sekä teosten syntyprosessia.

Tietoisuus kahdesta paikasta liukuu päällekkäin, ja kokemukset sekoittuvat. Syntyy unenomainen muisto paikasta, jossa en ole koskaan ollut.

Kirjan kannessa on teoksen RP 11, 2019 kuva.

Useissa Merja Salonen Di Giorgion Roihupelto-Pompeiji-maalaussarjan teoksissa tilojen läpi kulkeva tunneli imee katsojan astumaan maalaukseen ja taivaltamaan kohti käytävän päässä hohtavaa valoa. Taidokas esimerkki tästä on Parvs-kustantamon pieteetillä toimittaman suomen-, ruotsin, englannin- ja italiankielisen kirjan kansikuvateos.

Toisinaan tunnelin päässä häämöttää jotain teollisuusalueelle kuulumatonta: palmu tai suihkulähde kuin hallusinaatio toisesta todellisuudesta. Yhtäkkiä jostain materialisoitunut pylväsjono ilmestyy maalaukseen lipuakseen jälleen sen ohi. Aivan kuin hiljainen keskiaikainen musiikki säestäisi maalauksen tapahtumia.

Arkkitehti ja kuvataiteilija Anu Kaisa Koponen kysyy artikkelissaan taiteilijalta, miten toisilleen niin etäisilta tuntuvat paikat kuin Vesuviuksen purkauksessa tuhkaan ja laavaan hukkunut kaupunki ja 1970-luvun Roihupellon pienteollisuusalue ovat päätyneet samaan 48 öljymaalauksen sarjaan?

RP 29, 2020

Selitys on lopulta yksinkertainen. Salonen Di Georgio oli vieraillut Pompeijissa vuonna 2004. Kävellessään pari vuotta myöhemmin Roihupellon teollisuusaluetta halkovien sisäpihojen läpi uudelle työhuoneelleen hän huomasi, että paikoilla oli yllättävän paljon yhteistä. Tilojen arkkitehtuurit muistuttivat toisiaan ja sen lisäksi: Valon ja varjon rytmitys on alueilla hyvin samanlainen.

Taiteilijan alitajunnassa muhivista muistikuvista alkoi syntyä maalauksia, joissa nämä kaksi paikkaa limittyivät ja lopulta sulautuivat toisiinsa. Pompeijilaisen eliitin asuintilat atrium-pihoineen rinnastuivat Roihupellon karuihin kolmikerroksisiin lamellitaloihin, joiden ”sisäpuutarhaa edustaa yksinäinen asfaltin ympäröimä koivu. Pihalle poiketaan lähinnä autokorjaamoon”.

Pikaisesti vilkaistuna maalaukset vaikuttavat huolettomasti kuin luonnostellen maalatuilta. Mutta kun niitä tarkemmin tutkii, huomaa, miten teoksissa sommittelu loksahtaa kohdalleen, ja yllättävät värikompositiot pelaavat hienosti yhteen.

Kirjaan sisältyvässä taidehistorioitsija Synnöve Malmströmin haastattelussa Salonen Di Georgio kertoo käyttävänsä ainoastaan värisävyjä, jotka olivat käytössä ennen 1850-lukua, jolloin keksittiin paljon kirkkaita värejä. Taiteilija kokee näin olevansa osa taidemaalaamisen satoja vuosia vanhaa historiallista jatkumoa.

RP 36, 2020

Salonen Di Georgiosta oli myös kiehtovaa ottaa selville, mitä syntyy värejä rinnastamalla. Niinpä Roihupellon ikkunanauhojen ruudukot ovat muovautuneet muistin hämäryydessä uudenlaisiin muotoihin ja täyttyneet väreillä päätyessään maalauksiin.

Taide-elämys voi viedä kerralla jalat alta Stendhalin syndrooman tavoin tai se voi vangita katsojan mielen vähitellen ajan kanssa teoksiin uppoutumalla. Näin käy Roihupelto-Pompeiji-maalauksia tarkastellessa.

Niiden lumossa on jotain ajatonta, universaalia. Salonen Di Georgio ei nostalgisesti kaipaa Pompeijin loistoon ennen tulivuorenpurkausta ei myöskään Roihupeltoon, joka sekin kaavoituksen myötä muuttuu.

Sen sijaan taiteilija haluaa teostensa välityksellä kertoa eletyn hetken ainutkertaisuudesta. Hän sanoo maalaavansa ”nykyhetkeä tulevaisuudesta katsottuna”. Tämä hetki on tulevaisuuden menneisyyttä. Teosten vahva läsnäolon tuntu syntyy tietoisuudesta kaiken katoavaisuudesta, luopumisen väistämättömyydestä.

Kun kokee haikeutta luopumisesta ja muutoksesta jo etukäteen, se lisää kiitollisuuden tunnetta kaikesta siitä, mitä tällä hetkellä vielä on, ja kaikesta siitä, mitä on ollut. Voimme nauttia tästä hetkestä enemmän kun tiedostamme sen täydesti.

RP 19, 2020

Merja Salonen Di Georgio: Roihupelto-Pompeiji. Parvs, 2023. 115 s.

Roihupelto-Pompeiji – Kahden maailman välissä -näyttely Galleria G12:ssa 1.6. saakka.