Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan

Maiseman, kielen ja mielen lumoava liitto

Tomi Kontio juhlii 30-vuotista kirjailijantaivaltaan runokokoelmallaan Tunturin luokse, rakkaan. Pienen kirjan universumiin mahtuu suuria teemoja ja pakahduttavia tunteita. Mutta miten keveästi ne teoksen sivuilla hengittävät.

   kuin hiekanjyvät, kuin pisarat

   loistimmeko me hämärän läpi,

   kosketimmeko, yli tyhjien, tyhjien aikojen?

Tomi Kontio voitti J.H. Erkon palkinnon (nykyään Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto) vuonna 1993 esikoisteoksellaan Tanssisalitaivaan alla. On siis syytä juhlaan, jota taiturillinen sanankäyttäjä viettää Lapin tiettömissä, tinkimättömissä maisemissa teoksessaan Tunturin luokse, rakkaan (Teos).

                                            Joskus tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy.

                                            Silloin ne juhlivat pilvien kanssa

                                                                          tanssisalitaivaan alla.

Kontio on vuosien ajan retkeillyt pohjoisen Lapin erämaissa poikansa kanssa. Lapin karu, mutta yksityiskohdissaan rikas luonto tarjoaa kulkijalle näkyjä ja niistä versovia eläviä kielikuvia. 

Teksti tempaa mukaansa ihan fyysisesti, sillä niin visuaalisena ja aistimellisena minä sen koen.

Näen ja kuulen, miten teltta lepattaa kuin sopulin sydän ja miten pojan siluetti lammen rannalla / On kuin kapea niemi, / jonka ylitse pikkukuovi lentää. (Nyt poika on jo iso ja joutuu kumartumaan matalien pilvien alla.)

Tässä kuitenkin lepatellaan vielä runokokoelman pinnalla kuin sudenkorento, mutta syvällä sen sisuksissa velloo raskaita teemoja, tunteita ja muistoja, joille luonto antaa muodon. 

Ja äkkiä surullisempi säe / kulkee lävitsemme: / lapinsirkku kurkistaa matalan mättään takaa, / kiven kyynel.

Ei voi kuin ihailla, miten kauniisti ja ilmeikkäästi suomen kieli taipuu Kontion notkeissa säkeissä. Miten maisema ja ajatukset erottamattomasti solmiutuvat toisiinsa: monta valoa ne antavat meille, puut ja niiden varjot, kuin reittejä salaisuuksiin, avaruuden syvyyteen, ikuiseen.

Teoksessa elämän kauneus ja kipu, surun monet sävyt, ja hetken viivähtävä onni elävät rinta rinnan. Rivit kantavat raskaita taakkoja, kuolemankaipuuta, menetyksiä ja eroja. Silti niistä päällimmäiseksi nousee toivo, lohtu. Aivan kuin runoilija sanoittaisi säkeillään omia tuntojani ja muistojani: Suurimmat haavat eivät umpeudu.

On matka, kulkematon, / täynnä surun kehystämää iloa. /On meidän yhä, askeltakaan ottamatta, / meidän, yksin.

En mahda mitään, silmäni kostuvat. Riveissä on häivähdys ikuisuutta. Ne kertovat kaipauksesta, menetyksestä ja rakkaudesta, joka ei kuole. Minulla on ikävä sinua.

Tomi Kontion kirjoja on käännetty lukuisille kielille. Hän voitti
Finlandia-Junior-palkinnon lastenkirjallaan Keväällä isä sai siivet. 
Kuva: Tomi Kontio

Runoilija rakastaa työvälinettään, kieltä, leikkii sen kanssa ja haluaa asettua asumaan sanaan ”ja”. Rinnastuskonjunktio, luonnoltaan kopulatiivinen kuin jänis sanoisi, että syksyisin tunturit hehkuvat kuin kekäleet / ja syysöisin ne palavat vihreällä liekillä, ja, ja,

tuli ilta ja tuli aamu ja minä rakastan sinua / huoneessa, joka liittää meidät yhteen, / kuin elämän ja kielen, maiseman ja toisen. Kenties minäkin rakennan huoneeni jahan.

Meidän mietteistämme piittaamatta porot tolvaavat tunturin laella shamaanirummun kumeiden lyöntien tahdittamina, pitkänä jonona kuin teksti vailla välimerkkejä. Äkkiä valonsäde lävistää pilvet kultaisella keihäällään ja kutsuu meidät juhliin tanssisalitaivaan alle. Otan kutsun riemumielin vastaan ja lähden Tunturin luokse, rakkaan.

Yksityiskohta Vaula Valpolan maalauksesta Lepokausi tuo
Lapin maiseman ja värit mieleen.

Kauniin kaihoisan kirjansa saatesanoissa Tomi Kontio kertoo valinneensa runoilijan vaikean polun, joka ei juuri maallista mammonaa tarjoa, mutta ”jota kulkiessani pystyn luomaan hieman kauneutta maailmaamme, pitämään hengissä kieltämme, jakamaan elämyksiä, ehkä tuomaan jollekulle iloa, jollekulle lohtua”. Kyllä, sen hän tekee, lumoavasti.

Tomi Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. Teos. 2023. 94 s.

Vaula Valpolan maalauksia Galleria Brondalla 10.9. saakka.

Ia Genberg: Yksityskohdat

Yksityiskohdista syntyy elävä omakuva

Ia Genberg luo August-palkinnon voittaneessa romaanissaan Yksityiskohdat tunnistettavan muotokuvan maailmaan heitetystä ihmisestä. Tekevätkö muut meistä sen, kuka me olemme?

Kaiholla, tarkasti ja hiljaisella huumorilla höystetysti Ia Genberg kirjoittaa näkyväksi ne sirpaleet, joista ihminen rakentuu ja antaa äänensä soida kirkkaana, perusteli August-palkintoraati valintaansa.

Ia Genbergin romaanin Yksityiskohdat (Johnny Kniga) minäkertoja makaa viruksen nostattaman kuumeen kourissa. Hän hapuilee luettavakseen Paul Austerin New York -trilogian hyllystään. 

Sen nimiösivulle on kuulakärkikynällä riipustettu 29. toukokuuta 1996: ”Suukkoja (mieluiten huulillesi), Johanna”. Lohdutuksen sanat upottavat hänen houreisen mielensä menneeseen.

Kirjan saadessaan hän virui malarian piinaamana. Kuumeisena tuntuu usein kuin aika poimuttuisi, ja niissä poimuissa pääsen itseni luokse, kahdenkymmenenneljän vuoden taakse. 

Aika-avaruuden laskoksissa kronologia menettää merkityksensä, ja voimme matkailla vapaasti muistojemme sokkeloissa.

Genbergin romaania voisi tässä mielessä verrata Annie Ernaux’n Nobelilla palkittuun teokseen Vuodet. Sen päähenkilö kokee toisinaan olevansa useammassa päällekkäin väreilevässä elämänsä hetkessä: siinä ajassa nykyhetki ja menneisyys asettuvat päällekkäin, sekoittumatta, siinä ajassa hänessä ovat hetken aikaa olemassa kaikki hänessä joskus olleet olomuodot.

Genberg antaa minäkertojan muistojen pulpahdella vapaasti hänen mielensä pinnalle ja houkutella muassaan muita unohduksissa olleita mielikuvia alitajunnan syövereistä. Genberg on kertonut, että vaikka teoksessa on myös hänen omakohtaisia kokemuksiaan, Yksityiskohdat ei silti ole omaelämäkerta.

Jo ennen tarmokasta Johannaa, jolla oli ”homma hanskassa” kertojalla oli suhde täysin vastakkaiseen persoonaan, Nikiin, ”joka oli eräänlainen seikkailu, jatkuvasti liikkeessä pysyvä draama”. Kertoja majoittuu Nikin sotkuisen yksiön nurkkaan patjalle, jonka jalkopäähän hän sijoittaa maallisen omaisuutensa: kaksi pahvilaatikollista täynnä kirjoja ja vaatteita.

Ia Genbergin Yksityiskohtien käännös-
oikeudet on myyty jo 28 maahan.
Kuva: Sara Mac Key

Kirjat olivat Nikin murjussa ramppaavalle porukalle yhteisiä. Ne ruhjoutuivat reissuissa ja vettyivät kylpyhuoneen lattialla, niitä lainailtiin eikä koskaan palautettu. 

Mutta niitä luettiin, niistä keskusteltiin ja väiteltiin kiivaasti samean kotiviinin siivittäminä pitkiksi venähtäneinä iltoina.

Yksityiskohdat tapahtuu pääosin 1980-1990-luvuilla. Todentuntuinen ajankuva synnyttää nostalgisia muistoja meissä tuon ajan riennoissa mukana liehuneissa. 

Silloin emme olleet, päinvastoin kuin nykyään, joka hetki saavutettavissa, olimmepa missä päin maailmaa tahansa. Kännyköiden virkaa toimittivat kirjeet, lankapuhelimet ja puhelinvastaajat. Hätätilassa puhelinkopit. Oi noita aikoja!

Minäkertoja opiskelee, mutta kurssit jäävät kesken, hän ei mene tentteihin, vaan tekee sen sijaan hanttihommia. Hän yrittää kirjoittaa, mutta laihoin tuloksin, koska ei saa ajatuksiaan virtaamaan mielestään paperille. Kirjoitettavaa hänellä kyllä olisi, sillä hänen tarkka silmänsä poimii yksityiskohtia ympäristöstä ja ystävistä armottoman selvänäköisesti.

Kun Nikillä on meneillään jo uusi romanssi, kertoja lausuu siitä mielipiteensä: Heidän suhteensa vaikutti sen sortin rakastumiselta, jota piti esitellä koko maailmalle, se oli olemassa vain silloin kun muut olivat katsomassa… Jaana Nikulan käännös välittää kertojan äänen aidosti ja uskottavasti suomeksi.

Pieni romaani, 159 sivua, jatkaa matkaa mielessäni. Kertomuksen merkityksillä ladatut lauseet pysäyttävät minut tuon tuosta miettimään lukemaani ja upottavat minut omiin variaatioihini Genbergin säveltämään teemaan. Aivan kuin muistoni kävisivät vuoropuhelua kertojan kokemusten kanssa.

Nikin kaltainen toinen ihmispyörremyrsky, chileläinen Alejandro, sekoittaa jälleen kertojan pakan. Hänen sen hetkinen kumppaninsa, eduskunnassa työskentelevä Kristian, ja heidän Årstan kotinsa saavat jäädä, kun tanssija Alejandro ottaa näyttämön haltuunsa: ”hän luovutti vartalonsa musiikin käyttöön, niin että rytmi sai fyysisen muodon..” Psykedeeliset mömmöt siivittävät hänen koreografioitaan.

Saku Santeri Heinosen "Horisontti ei aina minua rauhoita".

Kun kertoja yrittää turhaan tavoitella yllättäen kadonnutta tanssijaansa, Alejandron bändikaveri Jens kohauttaa olkiaan: ”Jotkut ovat sellaisia”, hän sanoi, ”he vain käväisevät toisten elämässä”. Lyhyt suhde, kuin hengenveto, jättää kuitenkin lähtemättömän muistijäljen kertojan tajuntaan. Monestakin syystä…

Genberg esittää kertojansa suulla kiinnostavan ajatusleikin. Eihän minuus mitään muuta olekaan, tai niin kutsuttu ”minuus”, kuin se mitä jää jäljelle muista. Siinä on kai suhteidemme ydin ja siksi ne eivät tavallaan koskaan pääty.

Aika on taltioitunut meihin ja ”siirtää ohuita kulissejaan syrjään”, kun menneet tapahtumat ja ihmiset nousevat mielemme pinnalle. On totta, että aika, ympäristö, ihmiset, kulttuuri, kokemukset ja rakkaudet muokkaavat meitä. Mutta onko tässä sittenkään kaikki?

Yksityiskohdat haluaa kertoa meille, että elämä on joka hetki silmiemme ja kättemme ulottuvilla tässä ainutlaatuisessa maailmassa. Kunhan vain malttaisimme pysähtyä tarkkailemaan ohi lipuvia hetkiä ja yksityiskohtia, joista elämämme lopulta koostuu.

Ia Genberg: Yksityiskohdat (Detaljerna). Suom. Jaana Nikula. Johnny Kniga. 159 s.

Saku Santeri Heinosen näyttely Elefanttimiehen unet Eva International Art Galleryssa 27.8.2023 saakka.

Élisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Outo ja juuri siksi niin kiehtova romaani

 Elisa Shua Dusapin uudistaa tapaa kirjoittaa palkitussa esikoisromanissaan Sokcho talvella. Hänen rohkea ja tinkimätön kerrontansa vangitsee ja lumoaa.

”Onko Sokcho sinusta tarinan arvoinen?” hän kysyi. Sanoin että se riippui tarinasta.

Muukalainen saapuu saapuu parhaat päivänsä nähneeseen ukko Parkin pensionaattiin. Eteläkorealainen Sokchon kylpyläkaupunki värjöttelee talven kourissa, vilkkuvat värivalot yrittävät turhaan houkutella olemattomia turisteja, jää ratisee askelten alla.

Näin alkaa Elisa Shua Dusapinin ylistetty, parhaan käännöskirjan National Book Awardin vuonna 2021 voittanut esikoisromaani Sokcho talvella (Siltala).

Minut houkutti matkaan ELLE-lehden kriitikon vertaus lempikirjailijaani: ”En ole kohdannut tällaista ääntä sitten Durasin – lumoavaa.”

Ranskalaisen, tunnetuksi sarjakuvapiirtäjäksi osoittautuvan muukalaisen Yan Kerrandin ottaa vastaan pensionaatissa työskentelevä 23-vuotias teoksen minäkertoja. 

Nuori nainen on valmistuttuaan yliopistosta Soulista palannut kotiseudulleen. Hänen ranskalainen isänsä katosi pantuaan tyttärensä alulle ja jätti kalakauppiaana työskentelevän äidin yksin.

Dusapinin kertoo tarinaa konstailematta, kuvaa arjen askareita tarkoin yksityiskohdin: Äiti kyykisteli keittiössä, leuka alas painettuna ja kädet syvällä ämpärissä. Hän sekoitti kalanmaksaa, purjosipulia ja bataattinuudeleita tehdäkseen niistä mustekalan täytettä.

Talvinen Sokcho, sen kujat, kalatori, oranssit ja siniset peltikattoisen talot, huokaileva meri, luovat vieraantuneisuuden näyttämön, jolle Duspin asettaa harvat ihmisensä. Heistä jokainen on omalla tavallaan eksyksissä. Etsii itseään ja yhteyttä toisiin. Siinä kuitenkaan onnistumatta.

Dusapin lataa pieneen romaaniinsa raskaita teemoja kuin huomaamatta. Naisen malliksi haluava poikaystävä Jun-oh tekee tarkastuksen: Hänen jääkylmä kätensä upposi lihaani. Hän ei sanonut mitään mutta tunsin miten hän arvioi, vertaili, punnitsi ja mittaili. Soulista saa paremmin töitä, jos on hyvännäköinen, toteaa äitikin ja lupaa kustantaa tyttärensä kauneusleikkauksen. 

Elisa Shua Dusapin on ranskalais-korealainen
kirjailija, joka asuu Sveitsissä.
Kuva: Romain Guelat

Pensionaatin harvoihin vieraisiin kuuluu nuori nainen, jonka kasvot lukuisten leikkausten jäljiltä ovat paksujen siteiden peitossa. Jonkin ajan kuluttua, hän ei enää kestä tilannetta vaan repii siteensä. 

Hän upotti kynnen poskeensa ja raapi. Kaivoi. Kouri. Kynti kynsillään. Läpikuultavia vaaleanpunaisia ihonriekaleita tipahteli syliin ja lattialle.

Minäkertoja kurkkii salaa ovenraosta Kerrandin tuskittelua sarjansa viimeisen, kymmenennen albumin kimpussa. Outo tunnelma valuu kirjan sivuille musteen mukana, kun piirtäjä taas kerran tuhrii hahmottelevansa naisen kuvan.

Kerrand kaatoi mustepullon, nainen horjahteli, yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen suuhunsa kunnes hän katosi.

Kerrand piirtää albumeja matkoiltaan Egyptiin, Peruun, Tiibetiin ja Italiaan. Hänen sankarinsa, oudosti häntä itseään muistuttava arkeologi, etsii itseään, omaa tarinaansa piirtämiensä kasvottomien hahmojen joukosta.

Nuori nainen ja piirtäjä, joka voisi olla hänen ranskalainen isänsä, käyvät kalakojulla syömässä, tekevät retken Naksan temppeliin ja Seoraksanin kansallispuistoon. He keskustelevat, hipaisevat kuin vahingossa toisiaan, tavoittelevat yhteistä säveltä, pakenevat.

He tekevät matkan Pohjois- ja Etelä-Korean väliselle Ei-kenenkään-maalle, konekiväärien valvovien tähtäinten alle. Jälleen uusi lanka teoksen monimieliseen kudokseen. Koreoiden välistä rauhaa ei ole solmittu. Nainen puuskahtaa: me elämme välitilassa, talvessa joka ei ikinä pääty!

Tarinan punaisena lankana luikertelee muste. Milloin se purskahtaa mustekalan pussista äiti Kimin keittiössä naisen huolimattomuudesta, milloin tuhoaa piirtäjän luonnosteleman naisen hahmon. Luen nämä vertauskuvina naisen ja piirtäjän hapuiluista toisiaan kohti.

Antti Matinlaurin maalaus Nimetön.

Nuori nainen on mustasukkainen piirroksen naiselle, jota Kerrand tavoittelee siveltimellään. (Eikö hän tajua, että piirroksen nainen on hän itse?) Kun taiteilija ei enää suostu näyttämään piirroksiaan naiselle, tämä manaa: Sinun sankarisi. Hän ei löydä naista jos on samanlainen kuin sinä. Ei täältä. Täällä ei ole hänelle mitään.

Kyse ei kuitenkaan ole rakkaudesta eikä himosta vaan naisen halusta tulla nähdyksi. Haluan elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa. Etsiikö hän itseään, identiteettiään, Kerrandin tarkasta katseesta, hänen piirroksestaan.

Nainen kävelee joka ilta satamaan, katselee kuinka mustekalanpyytäjien veneiden tuhannet saalista houkuttelevat valot syttyvät ja luovat yöhön meren linnunradan. Sokcho odotti tihkuen talvea ja kalaa. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.

Yhdyn ELLE-lehden kriitikon mielipiteeseen. Dusapinin äänessä on samaa omintakeista vangitsevaa voimaa kuin Marguerite Durasilla. Molemmat kykenevät loihtimaan mielensisäiset maisemat vähin keinoin kuin taianomaisesti sivuille. Anu Partasen suomennos on eleettömyydessään nautittavaa luettavaa.

Kuulas, melankolinen pieni romaani Sokcho talvella kadottaa outoutensa vangitsevan kerrontansa myötä. Jättää jälkeensä haikean muiston siitä, mikä olisi voinut olla totta. Kerrandin luonnosvihon viimeisissä ruuduissa muste ohenee siveltimen viilloksi, arveksi muistiin. Tarinaksi joka ei koskaan pääty.

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

(Hiver À Sokcho). Ranskasta suomentanut Anu Partanen. Siltala, 2023. 148 s.

Antti Matinlaurin maalauksia Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 20.8.2023 saakka.

Édouard Louis: Muutos: metodi

”Kirjoitin ollakseni olemassa”

Éduad Louis’n vereslihainen tunnustusromaani Muutos: metodi paljastaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden raadolliset kasvot. Pääseekö köyhyyden, homottelun ja väkivallan piinaavista muistoista eroon muuttumalla ja pakenemalla?

Onko minut tuomittu toivomaan aina toisenlaista elämää?

Eddy Bellegueulle tietää jo kymmenvuotiaana, mitä sana yhteiskuntaluokka tarkoittaa. Kun luokkatoverit availevat lounaspakettejaan ruokatunnilla, hänellä ei ole mitään syötävää. Köyhässä työläisperheessä rahat ovat tyystin lopu, eikä kotona ole ruokaa.

Hänen itseinhoaan ja häpeäänsä pahentaa toinenkin asia, jolle hän ei voi mitään. Onko se homo tai jotain? kylällä supistaan. Pahoinpitely ei ole vain henkistä vaan myös fyysistä. ”Muistan ne iskut vatsaan, muistan kivun pään iskeytyessä tiiliseinään”, hän on aiemmin kirjoittanut.

Kun Eddy löytää repustaan lapun: Kuole homo! hän ymmärtää, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta, lähteä pois pohjoisranskalaisesta tuppukylästä. Kostaa nöyryytykset menestymällä, näyttämällä, että on parempi kuin piinaajansa.

Se ei ole helppoa. Kokemuksistaan ja ponnisteluistaan hän kirjoitti parikymppisenä kohua herättäneen autofiktiivisen romaanin Ei enää Eddy. Se nousi maailmanmaineeseen, käännettiin lukuisille kielille ja pelasti Édouardiksi nimensä muuttaneen Eddyn köyhyydestä.

Viidennessä teoksessaan Muutos: metodi (Tammi) Louis palaa niihin uhrauksiin, kokemuksiin ja ponnisteluihin, joiden pohjalta esikoisteos syntyi. Hän kertoo muodonmuutoksistaan, lukuisista yrityksistään aloittaa alusta ja vaihtaa maisemaa. Romaani on eräänlainen analyysi hänen ”metodinsa” vaatimasta sinnittelystä ja sen seurauksista.

Eddy on oppinut teeskentelemään yrittäessään olla kuten muut. Niinpä hän näyttelytaitojensa ansiosta pääsee läheisen Amiensin kaupungin taidelukioon. Se on lähtölaukaus uuteen elämään. Hän tutustuu Elenaan, josta tulee hänen sydänystävänsä ja mentorinsa.

Elenan pikkuporvarillinen perhe ottaa hänet huomaansa, tutustuttaa kirjallisuuteen, elokuviin, teatteriin, avaa hänelle ennen kokemattoman maailman. Eddy opettelee uuden aksentin, naurun, elekielen, muuttaa nimensä Éduardiksi, matkii Elenaa. Elämästä tuleyhtä harjoittelua ja pinnistelyä, kun hän rakentaa itseään uusiksi hävittääkseen merkit työläistaustastaan ja homoudestaan.

Lapsuuden kotitalo.

Vierailut kotona vaivaannuttavat, sillä hänellä ei ole enää mitään yhteistä puhuttavaa köyhien, sivistymättömien vanhempiensa kanssa. Lopullinen välirikko tulee hurjasta riidasta äidin kanssa: huutoa, molemminpuolisia syytöksiä ja lyöntejä. Miksi synnyin tähän perheeseen!

Louis vuodattaa sielunsa syöverit kirjansa sivuille. Uusi teos on monisyisempi ja pohdiskelevampi kuin vimmainen esikoinen. Aika on antanut perspektiiviä menneeseen, jota hän nyt tarkastelee ymmärtävämmin, useammasta näkökulmasta. Välillä hän siirtyy kertojaksi, kommentoi ja tarkkailee itseään. Myöntää monesti valehdelleensa.

Louis rakentaa teostaan kohtauksista, muistin sirpaleista ja kuvitteellisista keskusteluista isänsä, Elenan ja peilikuvansa kanssa. Osista syntyy silti yhtenäinen kertomus, jonka intiimi, välitön tunnelma saa lukijan sympatiat puolelleen. Lotta Toivasen suomennos soljuu yhtä vaivattomasti kuin aiemmin. Hän muuttaa kielirekisteriä hienovaraisesti puhujan ja tilanteen mukaan.

Kun Éduard pyytää äitiään menemään ulos tupakoimaan, hän katsoi minua kuin mielenvikaista ja sanoi: Kuka tää idiootti luulee olevansa, omassa huushollissani teen just niinku lystään.

Édouard Louis'ta on kuvattu yhdeksi suku-
polvensa tärkeimmäksi kirjailijaksi.
Kuva: John Foley / Tammi

Éduard on Amiensissa edelleen itsensä vanki, häpeää ja vihaa homouttaan. Jos olinkin yrittänyt valehdella itselleni ja sinulle, asiasta ei ollut mitään epäilystä, hän kirjoittaa kuvitteellisessa kirjeessään isälleen. Lopulta hänen miehennälkänsä kasvaa liian suureksi.

Futismatsissa hän ihailee pelaajia: Katselin heidän reisilihaksiaan ja peniksen pullistumaan shortsien alla kun he juoksivat kentällä ja toivoin, että he olisivat painaneet kasvoni haaroihinsa.

Éduardille avautuu jälleen uusi maailma. Hänen harhailunsa öisillä kaduilla johtavat seksikohtaamisiin tuntemattomien miesten kanssa. 

Amiens on kuitenkin liian lähellä kotikylää niin maantieteellisesti kuin henkisesti. Sen kahlitseva ote tuntuu vahvana, hänen on päästävä kauemmas.

Kun hän tapaa tunnetun kirjailijan, Didier Eribonin, hän päättää tehdä saman kuin tämä nuorena: muuttaa Pariisiin ja ryhtyä kirjailijaksi. Éduard ei ole koskaan kuullutkaan École normale supérieurista, mutta hän tajuaa, että pääsy sinne olisi väylä Pariisiin. Häntä ajaa unelmasta toiseen pohjaton epätoivo ja rajaton toivo.

Hurja luku-urakka – Pierre Bourdieu, James Baldwin, Émile Durkheim, Marguerite Duras, Erving Goffman, Jaques Derrida, Assia Djebar, Patrick Chamoiseau, Simone de Beauvoir – avaa opinahjon ovet, mutta kirjan teko ei hänen lukuisista yrityksistään huolimatta onnistu.

Hän saa aikaan vain huonoja jäljitelmiä ihailemiensa kirjailijoiden teoksista. Häntä himoitsevat rikkaat suojelijat sen sijaan tutustuttavat hänet Pariisin suurporvareiden ja aatelisten ylelliseen elämään ja vievät hänet viikonloppumatkoille ulkomaille.

Vieraillessaan eronneen isänsä luona ja nähdessään hänen puutteen ja syrjäytymisen tuhoaman kehonsa ja surkeat olonsa ristiriita jääkarjunnahkasohvan ja satojen eurojen arvoisten viinipullojen välillä kodissa, jossa hän edellispäivänä vieraili, huutaa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta.

Vaikka Éduard on edellisenä iltana nauttinut juhla-aterian ja juonut samppanjaa rakastajansa kustannuksella luksusravintolassa, aamulla hänellä ei ole mitään suuhunpantavaa pienessä opiskelija-asunnossaan. Surullisen tuttu tilanne lapsuudesta. Rahahuolet painavat ja ajavat hänet myymään seksiä.

Yksityiskohta Timo Ryhäsen maalauksesta.

Nöyryyttävä seksinmyyntiyritys murtaa viimein hänen mielensä padot. Éduard tajuaa, ettei voi enää teeskennellä ja salata surkeaa lapsuuttaan muilta eikä itseltään. 

Hän ei enää voi kieltää kaikkea sitä, mikä on ajanut hänet tähän ahdistavaan tilanteeseen, jahtaamaan unelmia ja tavoittelemaan onnea, joka etappi etapilta siirtyy yhä kauemmas.

Hänen on vangittava menneisyytensä tekstiin ja kirjoitettava piinaava lapsuus pois itsestään. Prologissaan hän kuitenkin epäilee, onnistuuko tämä. Kenties lapsuudesta kirjoittaminen vahvistaakin vain sen valtaa ja vaikutusta elämässäni, olen ehkä jäänyt ansaan – en tiedä.

Joka tapauksessa kirjoittaessaan lapsuudestaan hän löytää oman äänensä. Käsikirjoitus ei kustantajia kuitenkaan innosta, sillä he eivät usko, että Louis’n kuvaama köyhyys ja väkivalta olisivat Ranskassa enää mahdollisia. Viimein eräs järkyttynyt kustannustoimittaja lupaa julkaista alkujaan Eddy Bellegueullen elämä ja kuolema -nimisen teoksen.

Louis’n ei tarvitse enää pelätä köyhyyttä eikä kadulle joutumista. Ei enää Eddy tuo hänelle mainetta ja rahaa, hän on vihdoin kirjoittanut itsensä näkyväksi. Hän ostaa unelmiensa asunnon Pariisista, matkustelee. Mutta hän ei kuitenkaan tunne onnea saavutettuaan vihdoin tavoitteensa.

Onko hän matkallaan maineeseen polttanut liian monia siltoja, hylännyt liian monia ystäviä, käyttänyt heitä astinlautanaan pyrkiessään eteenpäin? Onko muutoksen vaatiman metodin hinta ollut liian kova? Édouard Louis haluaisi palata ajassa taaksepäin. Hän ei enää tunne vihaa eikä halua kostaa. Lapsuuden syövereistä alkaa viimein nousta esiin hyviäkin muistoja. Kenties silloin on aika sanoa lopulliset jäähyväiset Eddy Bellegueullelle.

Édouard Louis: Muutos: metodi. Tammi, 2023. 265 s.

(Changer: méthode). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

Timo Ryhäsen maalauksia Vision, Feelings, Beings -näyttelyssä Galleria Katariinassa 13.8. saakka

Minna Rytisalo: Jenny Hill

Häpeän aika on ohi

Minna Rytisalo pistää naisia sortavat tuhkimotarinat pilkkeiksi uudessa romaanissaan Jenny Hill. Sen koukuttavan tarinan myötä keski-ikäisestä, epävarmasta Jenni Mäestä kuoriutuu itsellinen, seksuaalisuuden vääristyneitä kuvastoja kyseenalaistava Jenny Hill.

”Satu tappaa minut”, ennusti Diana, Walesin prinsessa.

Olipa kerran Mäen Jenni. Näinhän sadut alkavat, mutta Minna Rytisalon Jenny Hill (WSOY) ei ole satu vaan totisinta totta. Jenni Mäki, 48 v, toteuttaa vuosien kypsyttelyä vaatineen päätöksensä hulppeassa merenrantatalossa Espoossa jääpalakoneen ja täyspuisen keittiösaarekkeen äärellä.

Hänen kaksi lastaan ovat lentäneet pesästä, ja menestyvä aviomies Jussikin lentelee ties missä kukasta kukkaan. Jennillä on työpaikka, vanhemmat ja sisar. Kaikki näyttää olevan päällisin puolin kunnossa. Kunnes Jussin naisvieraan kylpyhuoneeseen unohtama hammasharja katkaisee kamelin selän. Jenni itse oli tuolloin tapaamassa vanhempiaan.

Kun Jenni merenrantatalosta lähtiessään jättää Jussille lapun ”menin nyt”, allekirjoituksen i:stä valahtaa koukku, joka muuttaa sen j:ksi. Tämä on ensimmäinen merkki siitä, että Jenny Hill alkaa pyristellä Mäen Jennin sisältä päivänvaloon.

Yksinäisyys humisee ympärillä, ja puhelin on vaiti, kun Jenny totuttelee uuteen elämäänsä itsellisenä naisena yksiössään. Onneksi hän saa tukea toisesta todellisuudesta, ajattomasta ulottuvuudesta. Sieltä Jennyä tarkkailevat ja neuvojaan jakelevat kuusi ajatarta: Tuhkimo, Lumikki, Ruusunen, Kerttu, Tähkäpää ja Punahilkka.

Ajattarien tarinat ovat meille tuttuja unina ja satuina, ikiaikaisina naisia ja tyttöjä alistavina ohjeina ja moraalikoodeina, miten tulee käyttäytyä, jotta miellyttäisi miehiä. Nyt kukin ajattarista haluaa oikaista vääristellyn tarinansa ja kertoa, mitä tapahtui todella. Posket punehtuvat heidän raadollisia kertomuksiaan lukiessa. Ne tihkuvat seksiä ja väkivaltaa.

Ajattaret virittävät samalla taajuudet sopiviksi kirkastaakseen Jennyn silmät, jotta hän näkisi tarkemmin niin oman menneisyytensä kuin nykyisen elämänmenon vääristyneen kuvaston. Eihän Jenny ajattarien ääniä tietenkään kuule, mutta kenties heidän lähettämänsä värähtelyt saavat hänet havahtumaan ja katsomaan todellisuutta silmästä silmään.

Minna Rytisalo on palkittu ja monesti kehuttu kirjailija.
Kuva: Laura Malmivaara / WSOY

Rytisalo kyntää samaa kyistä peltoa kuin Anu Kaaja hulvattomassa Katie-Kate- romaanissaan. Se imaisi syliinsä niin Englannin kuninkaalliset kuin pornonkin paljastaessaan seksuaalista vallankäyttöä ja sukupuolitettua kontrollia.

Jenny muistaa tanssitalven punaisen jumppa-asun ja salaisen nautinnon, kun pukua veti vyötäröllä niin ylös, että sileä kangas kiristyi haaroissa. Hän oli seitsemän mutta tiesi heti, että näin ei saa tehdä, että tässä on joitain kielletyn suloista.

Kontrolli iskostetaan tyttöihin jo lapsina. Imemmekö me sen suoraan äidinmaidosta?

Vaikka patriarkaalisuus elää ja voi hyvin edelleen, siitä voi päästä eroon, sillä eihän se ole luonnonvoima. Tätä mieltä on ainakin edesmennyt suomalainen, maailmalla mainetta niittänyt sukupuolentutkija ja kirjailija Mari Ruti feministisessä teoksessaan Penis Envy and Other Bad Feelings. Patriarkaalisuuden murtaminen ei ole helppoa, mutta kyllä se onnistuu ”jahka vain lakkaamme tanssimasta falloksen toteemipylvään ympärillä”.

Marja Leskelän maalaus give me a break sarjasta Myötähäpeä.

Ajattarien tarinat ja analyysit niveltyvät saumattomasti Jennyn arkisiin ponnisteluihin hänen uuden elämänsä sarastaessa. Kollaasin palasista syntyy monitasoinen, ajattelemaan houkutteleva teos. Rytisalon kieli soljuu yhtä vaivattomasti ja luontevasti kuin hänen kehutussa esikoisromaanissaan Lempi. Sen sivuilla rakkaus kyti ja roihusi, nyt se loistaa poissaolollaan.

Jenny Hillissä Rytisalo ei jää iholle vaan kaivautuu syvälle syövereihimme, huokosiin ja soluissa velloviin vesiin. Hän paljastaa, millainen fyysinen elävä organismi ailahtelevan mielemme ja harhailevien ajatustemme koti on. Tämän hän tekee armottomasti, hellästi, ymmärtäen.

Jättäydyttyään yksin Jenny tuntee olevansa hukassa. Terapeuttinsa kehotuksesta hän alkaa kirjoittaa kirjeitä valitsemalleen henkilölle ja kertoa niissä ajatuksistaan ja tunteistaan. Kenties näin avautuisi polku hänen sisimpäänsä, ja hän löytäisi aidon itsensä annettujen roolimallien seasta.

Kuvitteelliseksi kirjekumppanikseen hän valitsee puoliksi ihailemansa itsevarman Brigitte Macronin. Hän hylkäsi lapsensa ja puolisonsa kaapatessaan rakastajakseen itseään 24 vuotta nuoremman tyttärensä luokkatoverin Emmanuelin.

Valta on sillä, joka ei häpeä. Se ero meillä on, Jenny tunnustaa Palais de l’Élysèehen osoitetussa kirjeessään. Ja parahtaa: Eikö sinua hävetä? Ajattaret tuonpuoleisissa ulottuvuuksissaan rypistelevät kulmiaan: Jennyn asenteessa on vielä parantamisen varaa!

Anna Klaus: Melancholia I

Eikö hän ole lukenut varhaisen hollantilaisen feministin Anja Meulenbeltin omaelämäkertaa Häpeän aika on ohi (Tammi, 1981)? Nyt epäilen, että ajattaret väreilivät mieleni taajuuksilla silloin, kun itse törmäsin Meulenbeltin kirjaan ja innostuin sen teemoista 1980-luvulla

Kompasteluistaan huolimatta Jenny kuitenkin etenee ajattarien viitoittamalla polulla. Hän oivaltaa, että sanat ovat tärkeitä, ne luovat maailmoja ja merkityksiä. Sen vuoksi hyvät, ajatuksia herättelevät kirjat kuten Jenny Hill ovat välttämättömiä. Ne luovat mieleemme rajattomia maailmoja ja mahdollisuuksia, joiden rinnalla tekoälyn virtuaalitodellisuudet kalpenevat.

(Voisin kuvitella tekoälyn puolustautuvan: ”Enhän minä tietenkään samaan pysty kuin ihminen, sillä minulla ei ole mielikuvitusta eikä mieltä, sielusta puhumattakaan. Minä vain matkin ja kopioin.”)

Ajattarien lopputarkastuksesta Jenny selviää mennen tullen. Vielä tallaamattomat polut avautuvat hänen edessään kutsuvina, mahdollisuuksia täynnä. Ajattaret nyökkäilevät hyväksyvästi ja sulkevat taajuudet Jennyn mieleen. Ei hän heidän neuvojaan enää tarvitse.

 Jenny Hill on oivaltanut, että satujen pelastavia prinssejä ei ole. Pelastus on sinussa itsessäsi.

Minna Rytisalo: Jenny Hill. WSOY, 2023. 294 s.

Marja Leskelän maalauksia ryhmänäyttelyssä Rajoilla Galleria Tilassa 30.7. saakka

Tietoja Anna Klausista: www.annaklausart.fi

Pertti Lassila: Jälkisato

Kirjasimet odottavat takojaansa

 Pertti Lassila tavoittaa romaanissaan Jälkisato tiimalasissa valuvan hiekan ja rakkauden katoavaisuuden. Mutta ennen kaikkea sen, miten kirjailijaksi kasvetaan.

Miksi monet kirjat sanovat niin paljon enemmän kuin niiden sanat ja lauseet kertovat?

Pertti Lassilan yksinkertainen kieli ja kerronnan tuudittava poljento taiteilijaromaanissa Jälkisato (Teos) vangitsevat lukijan tunnelmaansa jo parin sivun jälkeen. 

Pohdiskelevassa romaanissa ajalla on jälleen merkitsevä rooli samoin kuin Lassilan edellisessä romaanissa Kesän kerran mentyä.

Viljo viettää lapsuuden kesiään yksinhuoltajaäitinsä ja tämän Unto-enon kanssa pienellä kalastajamökillä Houtskarissa meren rannalla. Unton mietteet antavat romaanille sen sävellajin: Aika kuluu, asiat ovat niin kuin ovat, eivät ne siitä muutu, että minä niillä päätäni vaivaan.

Eno ei usko, että se, mitä näemme, on vain häivähdys aistien ulottumattomissa olevasta toisesta todellisuudesta. Samoin pohdiskelee Viljokin vuosikymmeniä myöhemmin. 

Hänelle tosiasiat riittävät selittämään elämää, muuta ei hänen mielestään tarvita. Viljon naisystävän Suvin mielestä tämä ei voi olla koko totuus: 

Onhan olemassa jotakin selittämätöntä, ihmeellistä.

On kiinnostavaa antaa kirjojen vaihtaa mielipiteitä keskenään. Joel Haahtelan teoksessa Yö Whistlerin maalauksessa päähenkilöt päätyvät keskusteluissaan toiseen johtopäätökseen kuin Unto ja Viljo. He uskovat, että on olemassa ohuita paikkoja, joissa aineellinen ja aineeton maailma hetken hipaisevat toisiaan.

Jo lapsena Viljoa kiehtoi lahjaksi saadun vielä lukemattoman kirjan paperin, liiman ja painomusteen tuoksu. Ne lupasivat jännitystä, iloa ja nautintoa kun teoksen maailmaan upposi. Niinpä Viljo alkaa opiskella kirjallisuutta, kun muukaan ei häntä kiinnosta.

Pian hän kuitenkin huomaa, että tieteellisten tutkimusten pänttääminen kirjoista, jotka ovat kohdettaan huomattavasti paksumpia, ei sekään inspiroi. Uuden uran alku alkaa vihdoin häämöttää kesällä tutkimusapulaisena Ahvenanmaalla. Siellä Viljo on tavannut kirjailijan, jonka vapaalta vaikuttava ammatti alkaa häntä kiehtoa.  Entä jos yrittäisi ryhtyä kirjailijaksi, Viljo mietti.

Tähän kohtaan sopii Mika Waltarin ohje hänen teoksestaan Aiotko kirjailijaksi? (WSOY, 1935): Jos todella aiot kirjailijaksi hanki itsellesi kirjoituskone. Näin Viljo tekee. Hän rullaa ensimmäisen arkin kirjoituskoneen telalle. Valkoinen paperi jää kärsivällisesti odottamaan kirjainvarsien takomia mustia kirjaimia.

Pian Viljo oivaltaa, ettei pelkkä halu kirjoittaa riitä. Pitäisi uskaltaa mennä ajatuksissaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kirjoittaa sieltä käsin. Vihdoin hänen käsikirjoituksensa kuitenkin hyväksytään, ja hänestä kehkeytyy kirjailija.

Käännekohta hänen kirjoittamisessaan tulee yllättävältä suunnalta. Kun kolme vuotta kestänyt suhde Sallaan päättyy, Viljo kirjoittaa sydän vereslihalla hänelle kirjeitä, joissa rehellisesti ja avoimesti kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan.

Kirjeet eivät saa vastakaikua, mutta niitä laatiessaan Viljo löytää itsestään oman, vielä hapuilevan äänensä. Hän etsii sanoja ja lauseita, jotka olisivat niin selkeitä ja kirkkaita, että niitä ei juuri edes huomaa mutta niiden lävitse näkee uudella tavalla vanhan toden asian.

Pertti Lassilan romaani Armain aika oli Finlandia-
ehdokkaana. Kuva: Liisa Takala

Hänen uusi naisystävänsä Suvi oivaltaa tämän lukiessaan Viljon kirjoja. Vähitellen hän alkaa pitää niistä, vaikkeivät ne alkuun innostaneet. Niissä puhuttiin äänellä, joka houkutteli kuuntelemaan. Se, mikä alkuun vaikutti arkiselta ja samantekevältä, muuttui kiinnostavaksi. Näin minä Lassilankin kirjojen lumoa kuvaisin.

Viljo löytää mielenmaisemansa mereltä ja sen luodoilta. Hänen äitinsä muistelee Viljon lapsuuden kesiä kalastajamökillä. Äidille kesä ei ollut vuodenaika vaan paikka, jossa aika pysähtyi. Viljo kokee saman myöhemmin soudellessaan Ahvenanmaalla. Merellä ja luodoilla hänen mielensä tyhjenee, aika katoaa, ja hänestä tuntuu kuin hänellä ei olisi menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Viljo ja Suvi puolestaan pohtivat, miksi aika, joka jatkuvasti muuttaa kaiken tai tuhoaa, ei pysty taiteen mestariteoksiin, romaaneihin ja taideteoksiin? Kenties taiteilija on onnistunut lataamaan niihin jotain olennaista, joka meissä itsessämmekin on ajan ulottumattomissa. Me tunnistamme tämän, mutta emme osaa sitä selittää.

Viljo yrittää kuvata kirjoittamistaan Suville. Miten hän on oivaltanut, että vähemmän on enemmän, mutta ”sitä enemmän saa nähdä vaivaa mitä vähemmällä aikoo selvitä”. Romaanin rakennusaineiksi tarvitaan koettua, keksittyä ja luettua. Mutta, jotta teos olisi hyvä, sen on oltava enemmän kuin osiensa summa.

Joel Haahtelan teoksen kertojan mukaan: eikö kaunokirjallisuus perustunut juuri puutteellisen kielen herättämiin runollisiin yhteyksiin, assosiaation kauneuteen, sen loputtomiin mahdollisuuksiin, sanattomaan rivien väleissä?

Vähitellen Viljolle aukenevat kirjoittamisen lainalaisuudet, mutta hänkään ei osaa vastata klassiseen kysymykseen: Mitä nainen haluaa? Hänen naissuhteensa väljähtyvät ja lopahtavat. Onko hän liian uppoutunut työhönsä, löytänyt siitä elämälleen sisällön, jota ei voi kumppaninsa kanssa jakaa?

Kun Suvin ja Viljon parikymenvuotinen suhde alkaa natista, Suvista tuntuu, että aika on saanut hänet saaliikseen ja ottanut Viljon valehahmokseen pettääkseen hänet. Vuosi vuodelta vaiteliaammaksi käyvä Viljo ei tarjoa sitä, mitä hän elämältä on odottanut.

Kuva: Hannele Salminen

Viljolla on kuitenkin yksi luotettava kumppani. Hän on hankkinut vanhan kalastajaveneen lapsuudenmaisemistaan Houtskarista. Sillä purjehtiessaan hän tuntee löytäneensä omimman itsensä. Vene tarjoaa irtioton toiveista ja pettymyksistä, yrityksistä ja suunnitelmista. Minua ei kaivata enkä minä ikävöi. Olen kaukana muista mutta lähempänä itseäni.

Ympyrä sulkeutuu, kun jätän Viljon näine mietteineen autiolle luodolle kalastajamökkiin, joka voisi olla sama, jossa he kävivät kalareissuilla enon kanssa. Kun hämärä tihentyy ja valo sammuu aalloilla, mieleeni tulevat Eeva-Liisa Mannerin säkeet kokoelmasta Orfiset laulut (Tammi, 1960).

Veneeni on vedetty korkealle, / tuuli ei korjaa sen kylkiä, / vesi ei siitä välitä, / olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.

En kuitenkaan halua erota Viljosta näin melankolisissa tunnelmissa. Uskon, että kun aurinko aamulla luodon takaa nousee, kuten oivaltavan kirjankannen suunnitellut Camilla Pentti on kuvannut, Viljolla on edessään vielä heinänkorjuun jälkeen kasvava toinen sato, jälkisato.

Itse asiassa, kuten ystäväni Ville Hänninen arveli, luodon takaa ei nouse aurinko vaan rykelmä kirjoituskoneen kirjasinvasaroita, jotka odottavat takojaansa.

Pertti Lassila: Jälkisato. Teos, 2023. 206 s.

 

Eero Ojanen: Metsän filosofia

Kirjallinen metsäretki

 Tuntuu kuin itse metsänhenki olisi läsnä Eero Ojasen metsää monista kiinnostavista näkökulmista tarkastelevassa teoksessa Metsän filosofia.

Metsässä ja hengessä voidaan nähdä yhtäläisyyksiä, ja jos metsässä tuntee jollain tapaa hengen läsnäolon tai erityisen tunnelman tai jos jokin sen tapainen asia juolahtaa mieleen, niin saattaa olla isojen ja olennaisten kysymysten äärellä.

Filosofian tohtori ja tietokirjailija Eero Ojanen tunnustaa heti teoksensa Metsän filosofia (Kirjapaja) alussa, ettei ole erityinen metsäihminen vaikka mustikoita käykin poimimassa. Asenne sopii filosofille, joka tarkastelee asioita ulkopuolisen näkökulmasta.

Filosofin tehtävä on esittää kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Ojanen pohtii muun muassa kysymystä: Mikä on metsän olemus ja idea? 

Metsän filosofia voi tarkoittaa myös metsässä ajattelua, jolloin aihepiiri laajenee, ja metsä tarjoa mietteisiin oman näkökulmansa.

Metsä ei ole vain osa luontoa, se humisee mielessämme myös myytteinä, vertauskuvina ja tarinoina. Metsään liittyy myös paljon symboliikkaa.

 Entä jos eläytyisi metsäksi, menisi sen kaarnoihin ja puhuisi sen sammaleisella äänellä? Näin voisi parhaimmillaan syntyä maagista realismia. Mieleen juolahtaa saman tien Max Porterin kiehtova romaani Lanny, jossa luonto osallistuu täysin rinnoin tapahtumiin.

Metsän määrittely karkaa käsistä, kun sitä yrittää panna ruotuun. Metsä saattaa vaikuttaa villiltä ja sekavalta, mutta sillä on aivan oma järjestyksensä, jota metsään menijän on noudatettava. Metsän polkuja ei voi viivoittimella suoristaa, kivet, kannot, tammet ja lammet on kierrettävä, toteltava metsän omaa koreografiaa.

Puut ovat itsestään selvästi osa metsää, silti nekään eivät sitä kattavasti selitä. Esimerkiksi tehometsätalouden yhden lajin ”puupellot” eivät ole metsää. Ne ovat menettäneet monimuotoisen metsäisyytensä.

Me olemme eittämättä metsäkansaa, sillä Suomessa metsän osuus maan pinta-alasta on suurimpia maailmassa, Ojanen toteaa. Kaiken lisäksi ”metsäalaa myös riittää jokaista suomalaista ihmistä kohden viitisen hehtaaria, joten metsää on myös suhteessa asukaslukuun varsin paljon”.

Eero Ojasen laaja tuotanto sisältää sekä
faktaa että fiktiota. Kuva: Uzi Varon

Suomessa metsään on helppo mennä. Risto Rasan esikoisrunokokoelman mukaan Metsän seinä on vain vihreä ovi. Sen voi avata ja astua muitta mutkitta sisään. 

Vaikeakulkuiset vuoristometsät ja läpitunkemattomat viidakot eivät tätä mahdollisuutta tarjoa. Meille tutut jokamiehenoikeus ja mökkeilykulttuuri ovat nekin muualla harvinaista metsäilyä.

Metsä on ruokkinut ja ruokkii meitä edelleen monin tavoin. Kun halla korjasi viljasadon katovuosina, turvauduttiin metsään ja haettiin sieltä männynkuorta pettuleivän tekoon, körttiläisyyden perustajan Paavo Ruotsalaisen mukaan ”otettiin lainaa oravilta”. 

Aki Ollikainen kuvaa näitä aikoja pakahduttavasti romaanissaan Nälkävuosi, joka nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Kirjallisuudessa metsä on monesti toiminut vertauskuvana ihmisen tietoisuuden synnylle maailman vanhimmasta, 2000 eKr syntyneestä Gilgamesh-runoelmasta lähtien. Ojanen löytää eepoksesta yhtymäkohtia Kalevalassa kerrottuun Ison tammen runoon. Raamatussakin ihminen tuli tietoiseksi itsestään ja maailmasta, kun hän maistoi hyvän ja pahan tiedon puusta.

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright (1916–2004) pohtii ”tunnetussa Tiedon puu -esseesarjassaan ihmisen luoman tekniikan olemusta ja sitä, onko tietoon perustuva tekniikka ihmiselle siunaukseksi vai onko sillä vaarallisia seurauksia eli johtaako ihmisen tieto lopulta hyvään vai pahaan”.

Kuuluisa filosofi oli edellä aikaansa. Tekoäly kehittyy nyt sellaista vauhtia, ettei monikaan edes alan asiantuntijoista pysy enää sen perässä. Tästä herää tieteisfantasialta kuulostava, pelottava kysymys: tuhoaako tekoäly lopulta ihmiskunnan?

Hannele Salminen: Metsän sylissä, 2023.

Nyt taisin eksyä harhapoluille. Mutta niinhän metsässä – kirjallisessakin – samoillessa usein käy. Vihreässä salissa mieli ja ruumis rentoutuvat, ajatukset vapautuvat arkiajattelun urautuneista kahleista ja karkaavat kenties uusiin luoviin sfääreihin. Metsässä vaeltelulla on myös tieteellisesti todistettuja terveysvaikutuksia.

Luvussa Metsään muuttaneita Ojanen tarkastelee metsäfilosofeja, heistä ensimmäisenä Henry David Thoreauta (1817–1862), jota pidetään modernin ympäristöajattelun tienraivaajana. Klassikkoteoksessaan Walden hän kuvaa yksinkertaista elämää metsässä.

Ojanen kumoaa legendan, jonka mukaan Thoreau eli niin kuin opetti. Hän ei vetäytynyt metsän armoille vaan mökkiin parin kilometrin päähän kaupunkikodistaan ja kävi päivittäin syömässä äitinsä luona. Tämä ei kuitenkaan vähennä hänen yhteiskunnallisten ajatustensa ja metsäfilosofiansa arvoa.

Kotimaista vastinettamme Thoreaulle edustaa ympäristöfilosofi ja kirjailija Pentti Linkola. Hän puolestaan eli niin kuin opetti ammattikalastajana. Kaikista toisinajattelijan voimakkaista kannanotoista ei olla yhtä mieltä. Ne eivät kuitenkaan mitätöi hänen laajaa tuotantoaan ja työtään luonnonsuojelun puolesta. Jälkeensä hän jätti hienon perinnön Luonnonperintösäätiön, joka ostaa vanhoja metsiä luonnonsuojelualueiksi.

Ritva Kovalainen: Korpitaival sarjasta Pohjoistuulen metsä.

Suhtautuminen metsiin on kautta aikojen ollut ristiriitaista. Suomalaisen identiteetin syntyvaiheissa 1800-luvulla J.L. Runeberg piti metsää suomalaisuuden ytimenä. J. V. Snellman puolestaan ei metsistä piitannut vaan suhtautui niiden merkitykseen vähätellen ja torjuvasti, Ojanen toteaa.

Teollisen nousun myötä metsäteollisuudesta tuli sen kivijalka. Zacharias Topeliukselle metsien parturoinnit olivat kauhistus. Häntä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä luonnon puolestapuhujana. Metsät olivat hänelle Suomea suojaava turkki, jota maa ja luonto välttämättä tarvitsivat. Laajat metsähakkuut olivat hänen mielestään ”sama kuin kiskottaisiin turkki ihmisen päältä talvipakkasessa”.

Kaskeamisesta ja tervanpoltosta alkanut ”turkinriisto” on jatkunut yhä kiivaampaan tahtiin tehometsätalouden vaatimina avohakkuina ja aarniometsien hävittämisenä. Nyt suunta toivottavasti kääntyy, sillä ilmastonmuutos ja hiilinielut ovat tuoneet metsäkeskusteluun uuden, elintärkeän näkökulman. On vähitellen oivallettu, että metsät ovat meidän keuhkomme, joita ilman me tukehdumme.

Kuvataide ”metsittyi” suomalaisen identiteetin nousun myötä. Werner Holmbergin hienojen kansallisromanttisen maalausten innoittamina kultakauden taiteilijat 1800–1900-lukujen vaihteessa alkoivat kukin omalla tavallaan etsiä ja maalata luontoaiheita.

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä, 1860.

Entä nykytaiteilijat? Miten he metsän näkevät ja sitä tulkitsevat? Taidevalokuvaajat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat tehneet hienoa työtä ikuistamalla luonnontilaista metsää ja sen surullista tuhoa näyttelyissään ja valokuvakirjoissaan.

”Olemme niin tottuneita ihmisen muokkaamiin maisemiin, että luonnontilaisen metsän kasvot uhkaavat kadota mielestämme”, he kirjoittavat metsätrilogiansa vaikuttavassa päätösosassa Pohjoistuulen metsä.

Ei anneta metsän kasvojen kadota. Metsät tarvitsevat meitä ja me metsiä. Meidän ihmisten on tietoisina olentoina kannettava vastuumme luonnon hyvinvoinnista. Kun elämme sovussa luonnon kanssa, metsänhenki kiittää ja palkitsee monin tavoin.

Eero Ojanen: Metsän filosofia. Kirjapaja, 2023. 159 s.

Luonnonperintösäätiö hankkii lahjoitusvaroin omistukseensa luonnonarvoiltaan merkittäviä alueita ja takaa niille luonnonsuojelulain mukaisen pysyvän rauhoituksen.

Pienet metsänsirut vielä sinnittelevät henkitoreissaan kaupungeissa, vaikka ”tiivistysrakentaminen” niitä vainoaa. YmpäristöliikeHelsinki ajaa näiden uhanalaisten asiaa pääkaupunkiseudulla.