sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Milja Sarkola: Psykiatrini

Onko heteroseksuaaleilla sittenkin kaikki paremmin?

Milja Sarkolan romaanin Psykiatrini minäkertoja kipuilee oman mielensä kanssa ja avautuu ongelmistaan psykiatrin vastaanotolla samalla kun mielikuvituksessaan fantisoi heteroseksistä. Taustalla aikamme kuva osuu lempeän satiirisesti maaliin.

Kertoja kokee epäonnistumisen tunteita ja jopa häpeää homoseksuaalisuudestaan sekä avioerostaan. Vaikka hän on tiedostava nykyaikainen ihminen, jossakin syvällä sisimmässään hän kantaa vanhanaikaista ja perinteistä keskiluokkaisen heteroavioliiton ihannetta.                                                                                                                Milja Sarkola

Milja Sarkolan uudella romaanilla Psykiatrini (Teos) on kiinnostavia yhtymäkohtia Laura Lindstedtin teokseen Ystäväni Natalia. Molemmissa romaaneissa pohditaan aidon kohtaamisen vaikeutta sekä seksuaalista identiteettiä.

Natalian terapeutin lausuma: Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista pääomaa ja rohkeutta puhua lyövät yksiin Psykiatrini nimihenkilön sanojen kanssa: Olet kuitenkin selvästi halukas keskustelemaan näistä asioista, ja pystyt hyvin sanallistamaan sisäisyyttäsi.

Molemmissa romaaneissa on ennen kaikkea kyse sisäisyyden sanallistamisesta. Ei vain puheessa vaan Natalian terapeutin mukaan: tästä minän sisäisyydessä kiertävästä puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa äänen ja tekee sen näkyväksi.

Psykiatrini minäkertoja, viisikymppinen näytelmäkirjailija, lesbonainen, on hakeutunut psykiatrin vastaanotolle saadakseen lausunnon terapiaa varten. Päällisin puolin hänen elämänsä näyttäisi olevan kunnossa. Hänen parisuhteensa Eevaan on intohimoinen, ex-vaimonsa kanssa hänellä on kaksospojat ja sopuisat välit. Vakaa taloudellinen asema ja kulturelli ystäväpiiri täydentävät mallikasta kuvaa. Silti jokin mättää.

Kertoja potee ammatillista kriisiä ja tuntee pettymystä, sillä hänen unelmansa taiteensa merkityksellisyydestä ovat törmänneet todellisuuteen. Aloitellessaan näytelmäkirjailijan työtään hän oli ajatellut kirjoittavansa jollekin kasvottomalle, ylevämmälle taholle, joka olisi tämän pikkumaisen, rehentelevän, mahtailevan ja kateellisen arjen yläpuolella. Kunnes hän oivalsi, että yleisö koostui hänen kanssakulkijoistaan, arjen ihmisistä, joiden kritiikkiä hän pelkäsi.

Kertoja haluaa myös päästä ahdistuksensa ja masennuksensa alkujuurille. Saada vastauksia kysymyksiin miksi minulle ennen tärkeät asiat ovat menettäneet merkityksensä? miksi en osaa rakastaa? miksi vihaan itseäni? Johtuvatko ongelmat hänen lesboudestaan?

Vaikeita kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia. Asiaa ei auta hänen psykiatrin vastaanotolta karkaileva mielensä, joka pakenee monenmoisiin muistoihin ja fantasioihin. Päällimmäisenä hän alkaa hahmotella psykiatrinsa yksityiselämää, porvarillisia illanistujaisia tuttavapariskunnan luona ja vireää sukupuolielämää vaimon kanssa.

Heteroseksuaalinen ydinperheideaali kummittelee kertojan mielessä. Onko hän peräti kateellinen? Kertoja haluaisi tuntea itsensä aidosti naiseksi eikä halua homoterapeuttia, vaan naisiin menevän miehen, joka olisi kiinnostunut naisista, rinnoista, minusta. Hänen ystävänsä Monikan aviomiehen, Oliverin, kapea lantio ja tiukoissa farkuissa kaartuvat pakarat nousevat elävästi hänen mielensä näyttämölle.

Toisaalta rakastellessaan Eevan kanssa: halusin vain työntyä hänen sisäänsä valtavalla sojottavalla kalullani, yhä syvemmälle, yhä kovemmin, uudestaan ja uudestaan, laueta hänen sisäänsä kuin mies.

Kertojan suhde Eevaan on ristiriitainen; toisaalta hän haluaa läheisyyttä, toisaalta tarvitsee erillisyyttä ja tuntee samalla kivuliaan nautinnollista kaipausta. Kun Eeva oli läsnä, häntä oli liikaa, tunteilleni ei jäänyt tilaa. Ikään kuin olisin tarvinnut etäisyyttä voidakseni tuntea.

Milja Sarkola on palkittu näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja.
Kuva: Liisa Takala

Sarkola kirjoittaa mutkattomasti ja aidon oloisesti. Enimmäkseen dialogeihin perustuva teksti imaisee minut sisäänsä, yhdeksi kirjan henkilöhahmoista. Osallistun mielessäni käynnissä oleviin keskusteluihin ja kerron mielipiteeni ajankohtaisista teemoista, joita Sarkola ihmistensä keskusteluissa nostaa esille.

Välillä teosta lukiessani tunnen muuttuneeni psykiatriksi, joka korvat punottaen kuuntelee kertojan intiimejä tunnustuksia ja seksifantasioita. Kirjat vievät aina toisen ihmisen mielenmaisemaan, vaikka hahmo on kuvitteellinen. Mutta ei hänkään ole tyhjästä syntynyt, vaan kirjailijan ajatusten ja kokemusten ohjaamasta kynästä.

Kirjailija on väistämättä aina itse mukana kirjassaan, halusi tai ei. Tämän kertoja paljastaa analysoidessaan luonteensa erilaisuutta Eevaan: Sängyssä esimerkiksi, hänelle seksielämä on itsessään tärkeätä, ei mahdollisuus kertoa siitä jollekulle joskus myöhemmin, tai käyttää kokemuksena taiteessa.

Psykiatrini muistuttaa kamarinäytelmää, jossa samat ihmiset ja teemat palaavat tuon tuosta näyttämölle täydentämään ja haastamaan aiemmin syntynyttä tarinaa. Kertojan dialogit, istunnot psykiatrin kanssa, muistot, fantasiat ja kuvitelmat lomittuvat saumatta toisiinsa.

Ne laskeutuvat läpikuultavina kalvoina toistensa päälle. Näin syntyy rikas kollaasi, joka psykiatriemme sanoja lainaten sanallistaa sisäisyyttä oivallisesti. Mutta ne kuvaavat myös todellisuutta, sillä kertojan sanoja lainaten: Todellisuudella ei ole vastakohtaa, kaikki mitä ihminen kokee, on todellisuutta.

Milja Sarkola: Psykiatrini. Teos. 2024. 158 s.

 

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti