Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista

Elämästä kieltäytyjän tunnustuksia

Antti Hurskaisen ankarat tekstit esseekokoelmassa En kieltäytynyt aseista kuljettavat lukijaa Peltoniemen synnyinkodista Kruununhaan työhuoneelle. Kirjallisuutta, populäärimusiikkia ja kirjailijan työtä käsittelevien esseiden taustalla kuultaa kristillinen usko.

Minä järjestelen kirjoja, tai teen elämäntyötä, / yritän tämän kaiken seasta löytää / sen mikä aina on ollut olemassa. Pentti Saarikoski

Ylläolevan Saarikosken runon lopun Antti Hurskainen sanoo allekirjoittavansa täysin esseekokoelmansa En kieltäytynyt aseista (Siltala) esipuheessa. Varmemmaksi vakuudeksi hän myöhemmin vielä lisää: Tyhjäkätisyys on kristillinen hyve, eikä kirjailija eroa tässä papista lainkaan. Vain hybriksen huumaamilla on omaa sanottavaa.

Sanottavaa Hurskaisella silti on. Hän on palannut esseistiikan pariin kolmen romaanin jälkeen. Totesin hänen Finlandia-palkintoehdokaskirjansa Suntion lataavan merkityksiä sanoihin kärsimys, kuolema ja rangaistus. Kuolema jatkaa kulkuaan uudessakin teoksessa, mutta sen kumppaneiksi ovat ajautuneet Mikko Joensuun Amen-levytrilogiasta kumpuavat yksinäisyys ja usko.

Kirjan nimiesseessä Hurskainen tilittää ajatuksiaan aseista. Yläastelaisen mielestä sotiminen tapahtui lähinnä kaukaisessa historiassa. Ajatuksissa kangastelivat toisenlaiset valloitukset: Avattu kondomipaketti pilottitakin taskussa vastasi uhkaavuudeltaan pistoolia.

2000-luvun alussa Venäjää ei nähty vihollisena vaan Matti Vanhasen tapaan ”myönteisenä mahdollisuutena”. Niinpä Hurskainen ei kieltäytynyt utooppisesta sodan todellisuudesta ”vaan kuuden kuukauden partioleikistä, armeijasta. Eskapismi ei ollut minua varten”. Sittemmin todellisuus on puuttunut peliin.

Sota oli karua todellisuutta kirjailija-kuvataiteilija Henrik Tikkaselle, jonka rintamakokemukset päätyivät hänen kirjoihinsa. Tikkanen on todennut, että ”hänellä on ollut työssään kaksi pääasiallista teemaa: sota ja seksi”.

Tikkasen taistelut jatkuivat kotirintamalla. Osoitetrilogiassaan hän suomii suomenruotsalaista yläluokkaa. Kotona hän puolestaan joutui Märta Tikkasen ankaraan sarjatuleen. Kirjoitustaito esti Tikkasia kuristamasta toisiaan, kommentoi Hurskainen.

Antti Hurskainen. 
Kuva: Laura Malmivaara

Arto Mellerin mukaan taiteen tulisi viedä kokijansa ”perusjärkytyksen” äärelle. Jotta tämä onnistuisi, Hurskainen tunnustaa kieltäytyvänsä onnellisesta elämästä, vaikka hänen ”elämättä elämisensä” vaimoa ja lapsia varmasti rassaa. Taiteellisesti merkittävä panos vaatii uhrinsa.

Prosessi on ollut hidas ja yllätyksetön. Valmista tulee joka aamu, kun sanon elämälle ”ei” ja alan kirjoittaa. Vaikka Hurskainen kertoo tavoittaneensa kirjailijan työn ilottomuuden jo 16-vuotiaana, hänkään ei voi välttää satunnaisia ilonpilkahduksia: ”sanavalinta tai rytmillinen oivallus voi kannatella läpi aamun”.

Hurskainen jatkaa tinkimättömällä linjallaan tunnustaessaan olevansa konservatiivinen hihhuli. En saa konservatiivisuudestani selkärankaa vaan taskulampun, jonka valossa kuljen läpi edistysmielisten pimeyden. Puristan lampun leuan ja rinnan väliin. Tarvitsen käsiäni kirjoittamiseen ja rukoukseen.

Yksityiskohta Tuomo Laakson 
malauksesta Pieta.

Esseessä ”Joensuu-trilogia” Hurskainen käsittelee omien kokemustensa lävistämänä lauluntekijä Mikko Joensuun levytrilogian Amen kolmea teemaa: yksinäisyyttä, uskoa ja kuolemaa.   Helluntailaisperheeseen syntyneen masentuneen muusikon usko ei häntä enää kannattele. Amen kaikuu autiossa maisemassa, josta Jumala on kadonnut.

Hurskaisen matka uskovaiseksi on ollut päinvastainen. Hänen mukaansa moniselitteistä ja hidasta tarpomista kohti tunnustusta: ”usko on minulle hengissä pitävä voima”. 

Esseisti kertoo kuunnelleensa Amenin kappaletta ”Closer My God” uskoon tulemisensa vuosina: ”hengitin varmuutta sen melankoliasta ja pimeydestä. Se oli aarre, ” jonka Joensuu pudotti polun varteen kulkiessaan vastakkaiseen suuntaan”.

Esseessään ”Kirjasodan muistolle” Hurskainen suree kirjasotien kuolemaa. Hän kaipaa Hannu Salaman, Paavo Rintalan ja kumppaneiden aikaa, jolloin kirjoja vielä luettiin, niistä kiivailtiin, niitä sensuroitiin ja niiden vuoksi jouduttiin leivättömän pöydän ääreen.

Nykyään kirjoja ei enää tarvitse lukea, jotta niitä voisi kommentoida ja paheksua. Cancel- ja woke-kulttuurin aikakaudella somen vesilasissa pirskahtelevat kirjalliset myrskyt laimenevat saman tien. Teini-influensseri ilmaisee tuohtumuksensa Aleksis Kiven romaanista postaamalla: ”Kuvata nyt seitsemää cis-miestä metsässä.” Ketä kiinnostaa?

Viimeisessä esseessään ”Pyhä Seppälä” Hurskainen kertoo kiinnittäneensä työpöytänsä taakse kirittäjiensä kuvia, eräänlaisia ikoneita. Marguerite Durasin ja muutaman muun seurassa seinällä kirjailija JuhaSeppälä pitelee kädessään keksiä Turun Sanomien rakeisessa kuvassa.

Seppälälle oli tuolloin myönnetty Pyhän Henrikin kulttuuripalkinto novellikokoelmasta Mitä sähkö on? Palkintoperusteissa todettiin Seppälän kuvan elämästä olevan ”tarkka ja armoton, mutta totuudellisuudessaan puhdistava ja vapauttava”.

Samoin voisi luonnehtia Hurskaisen esseitä. Olen poiminut En kieltäytynyt aseista siiviläni suodattamia ajatteluun usuttavia sattumia. Jokainen meistä lukee omalla tavallaan, eikä luettu kirja ole kaikille sama, se avautuu itse kullekin eri tavoin. En kieltäytynyt aseiden soppatykki tarjoaa ammennettavaa isolla kauhalla monenlaisille lukijoille.

Kuolema vaanii esseistin silmäkulmassa tummana varjona: Rakennan lauseita, jotta ymmärtäisin, että en ymmärrä mitään kuolemasta, johon verrattuna mikään muu ”teema” ei ole kouristuksenomaisten ymmärrysyritysten arvoinen.

En usko kirjailijan uuvahtavan vaikka ”näppäimistö odottaa päällensä romahtavaa otsaa, joka muotoilee käsikirjoitustiedoston viimeisen merkkijonon”, sillä luotan Hurskaisen Seppälältä lainaamiin sanoihin: ”Senkö vuoksi kirjoitan, ettei mikään päättyisi.”

Antti Hurskainen: En kieltäytynyt aseista. Siltala, 2024. 214 s.

Tuomo Laakson maalauksia näyttelyssä Se tuntui todelta Galleria AMAssa 31.3. saakka.