Johanna Lumme: Matka ikimetsän sydämeen

Metsän sydän sykkii meissä

Taiteilija ja kirjailija Johanna Lumpeen lastenkirja Matka ikimetsän sydämeen ja siihen liittyvä näyttely Galleria Kuvituksessa on jännittävä ja värikäs kunnianosoitus luonnon monimuotoisuudelle.

Samassa hän tunnisti metsän sykkeen. Se oli läsnä sammalissa ja puissa, pienissä ötököissä ja suurissa eläimissä. Kaikki he yhdessä muodostivat metsän sydämen.

Johanna Lumme on pienestä pitäen samoillut luonnossa, niin Ranskassa kuin Pohjois-Karjalassa.

”Vapaudun metsässä, tunnen kehollisesti olevani siellä eläin”, hän hymyili näyttelynsä Ikimetsän sydän -avajaisissa Galleria Kuvituksessa.

Hänen äitinsä vahvisti tämän: ”Kerran näin kun Johanna ja hänen kaverinsa eläytyivät eläinrooleihinsa niin täydellisesti, että kömpivät lehvästössä nelinkontin ja kuiskuttelivat varoituksia toisilleen: Tuolla on ihmisiä!”

”Olen kertonut tositarinoita kirjassani ja näyttelyssä. Niiden työstäminen on ollut iso hauska prosessi, jonka varrella kirjaa varten tehtyjä originaaleja, luonnoksia, muistiinpanoja ja tekstejä on nyt esillä näyttelyssä.” Niin kirjan kuin näyttelyn teoksissa rennot, huolettomat siveltimenvedot tavoittavat aidon luonnontunnun. Pääosassa seikkailevan pontevan ketun ilmeikkyys ihastutti niin näyttelyssä kuin kirjassakin.

”Kirjassani ketun maailman rajat muuttuvat, kun hän huomaa tassunsa juuressa kiemurtelevan muurahaisten vanan. Niin kävi minullekin, kun aloin mökillä seurata muurahaisten puuhia, silloin luonnon monimuotoisuus todella valkeni minulle.”

Varoitus: nyt seuraa juonipaljastuksia. Eräänä aamuna, kun kettu heräilee pesäkolossaan, hän kuulee ryskettä ja rytinää. ”Nyt ei kaikki ole kohdallaan”, hän tuumaa ja lähtee tutkimusmatkalle. Mukaan tupsahtaa Ölli yökkönen, jonka meteli on perin pohjin pelästyttänyt.

Kettu ja Ölli yökkönen ikimetsän sydäntä etsimässä.

Kumppanuksia odottaa järkyttävä näky tutulla mustikkapaikalla: metsä on kadonnut, eikä puista tai mustikoista ole tietoakaan, pelkkiä kantoja kaadetulla raiskiolla. Metsää on autettava! kettu tulistuu, meidän on löydettävä sen sydän ja kysyttävä neuvoa.

Rennoin, huolettomin siveltimenvedoin piirretty seikkailu tavoittaa luonnon ihmeet ja monimuotoisuuden elävästi. Maalaukset eivät ainoastaan kuvita tarinaa vaan luovat omia kertomuksiaan ja kuljettavat sivupoluille, joiden varrelta löytää paljon ihmeteltävää kun niitä tarkemmin tutkailee.

Kun parivaljakko sukeltaa myyrän sokkeloiseen luolastoon, (Ölli on varmuuden vuoksi tarrannut ketun hännänpäähän, jotta pysyy kyydissä mukana) he kuulevat puiden juurten keskustelevan ja huokailevan.

Maan päälle palattuaan, kettu pyytää neuvoa vanhalta, komealta männyltä. Se humisee hiljaa ja pudottaa kävyn ketun päähän, josta se pomppaa kohti Ölliä, joka nappaa siitä kopin. Kävyn suomut ovat auenneet ja sisältä pilkottaa pienen pieniä siemeniä. Onnellisen lopun varmaan arvaattekin.

Johanna Lumme näyttelyssään Galleria Kuvituksessa, jonka
seinilläkin luonto kukoistaa taiteilija käden jäljiltä.

”Leikki ja luovuus kumpuavat samasta lähteestä. Lastenkirja on ihmisen ensi kohtaaminen kulttuuriin, siinä yhdistyvät niin kuvataide kuin kirjallisuus”, Lumme toteaa. Kun teos vielä kertoo mukaansa tempaavan ja inhimillisen tarinan kuten Matka ikimetsän sydämeen, se sytyttää liekin pienen luonnon- ja kulttuurinystävän sydämeen.

Johanna Lumme: Matka ikimetsän sydämeen. Otava, 2024. 34 s. https://otava.fi/kustantamo/

Galleria Kuvituksessa pääsee seikkailemaan ikimetsän sydämeen 17.4. saakka. https://kuvittajat.fi/galleriakuvitus/ 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Maalaa se mikä on näkyvän takana

 Joel Haahtela hipaisee pienoisromaanillaan Sielunpiirtäjän ilta näkyvän todellisuuden takaista aineetonta maailmaa. Hänen lempeässä teoksessaan kuultaa lohtua ja ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteerin äärellä.

 Näen kartanpiirtäjän kynän, jonka kärki pysähtyy rantaviivalle: siitä alkaa hänen kuvitelmansa.

”Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat kuin vanhojen mestareiden maalauksia. Niissä aika on pysähtynyt, ne tarjoavat pakopaikan maailman hälyltä”, kirjoitin hänen edellisestä romaanistaan Marijanrakkaus. Luonnehdinta sopii oivallisesti myös hänen uuteen pienoisromaaniinsa Sielunpiirtäjän ilta (Otava).

Kun avaan sen kannen, astun tuttuun maailmaan, jonka tunnelma lumoaa, jossa arkipäiväinen ja sen takainen näkymätön todellisuus kietoutuvat yhteen. Kuten monesti aiemminkin taide toimii vertauskuvana hänen pyrkiessään kohti syvempää ymmärrystä elämän ja kuoleman ohuella rajaviivalla.

Teoksen minäkertoja, vanha maalarimestari kapuaa iltaisin talonsa yläkertaan ja astuu menneisyyteen, muistoihinsa, joita hän tavoittelee kirjoittamalla. Jäljitän kynä kädessä ajatuksiani, ajan niitä takaa kuin varasta pimeällä kujalla, näen jälkien katoavan lumeen.

Taustalla soljuu 1600-luvun hollantilaisen kaupungin arki. Taiteilijamestari on menettänyt rakkaimpansa, vaimonsa ja kaksi lastaan, ja viettää nyt hiljaiseloa kahden taloudenhoitajansa kanssa. Arvostettu taiteilija työstää muilta salassa pitämäänsä maalausta. Se on lähes valmis, mutta siitä tuntuu puuttuvan vielä jotain.

Hiljaiselon katkaisee hänen ystävänsä, menestynyt kartanpiirtäjä, jonka piirtämiä karttoja tarvitaan hollantilaisten laivojen maailmanvalloituksessa. Hän tuo mestarille oppipojaksi aran nuorukaisen Jacobin, jonka tämä vastentahtoisesti ottaa oppilaakseen.

Jacob osoittautuu kuitenkin lahjakkaaksi taiteilijanaluksi, jolla lisäksi on jotain selittämätöntä, jota ei voi opettaa. Todelliseen tulikokeeseen Jacob joutuu, kun mestari antaa hänen maalattavakseen vauraan silkkikauppiaan muotokuvan ja kehottaa: maalaa kasvot ja se mikä on kasvojen takana.

Maalaus syntyy vähitellen työskennellessä, ja samalla taiteilija keskustelee teoksensa kanssa. Todellinen taiteilija maalaa näin teokseen myös itseään, omaa sisintään. Katsoja näkee ja aistii tämän. Hyvä muotokuva riisuu mallinsa, katsoo rehellisesti suoraan silmiin, huono pukee mallinsa valekaapuun.

Joel Haahtela luo tuotannossaan mietiskeleviä,
syvälle  sieluun uppoavia, lohduttavia teoksia.
Kuva: Marjo Tynkkynen

”Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioituva pimeys”, mestari pohtii. Näin voisi kuvata myös Haahtelan meditatiivisia pienoisromaaneja.

Hänen tuotantonsa teemat ovat suuria: elämä ja kuolema, aika, rakkaus ja Jumala. Nämä mysteerit kietoutuvat hänen pienoisromaaneissaan erottamattomaksi lumoavaksi kokonaisuudeksi. Teoksia on luettava hitaasti ja mietiskeltävä niiden herättämiä ajatuksia ja tunteita.

Haahtela on useassa teoksessaan käsitellyt ajan olemusta. Aika menettää merkityksensä muistoissamme, joissa on hetkiä ja paikkoja, joista emme ole koskaan lähteneet. ”Lyhyeltä välähdykseltä tuntunut tapahtuma voi jatkua mielessä koko ihmisiän”, mestari pohtii kirjatessaan ajatuksiaan.

Jacobin maalaama muotokuva silkkikauppiaasta onnistuu. Kirjan kantta koristava keltainen silkkihuivi hehkuu hänen kaulassaan kuin liekki. Ajatuksen hänen mielessään voi melkein nähdä. Aika uurtuu kasvoilla, niin kuin se kuluisi paraikaa kankaalla.

Haahtela lisää ohuita kerroksia tarinaansa kuin maalari kankaaseensa. Näin hän antaa äänen sanomattomalle kuten vuoden 2023 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut Jon Fosse hienossa romaanissaan Aamuja ilta.

 Molemmat kirjailijat vievät arkitajunnan tuolle puolen, elämän perimmäisten kysymysten äärelle, sille ohuelle rajalle, jossa voimme hipaista aistein tavoittamatonta todellisuutta. Kun kysyin Joel Haahtelalta, joka on paitsi palkittu kirjailija myös psykiatri ja ortodoksikirkon diakoni, miten nämä eri osa-alueet yhdistyvät hänen työskentelyssään, hän vastasi: 

”Ihmisen olemassaolo on aina olemista suhteessa. Kirkon diakonina kurkotan ihmisen Jumalsuhteen puoleen ja psykiatrina taas enemmän ihmisen suhteeseen kohti muita ihmisiä. Kirjailijana voin kauniisti ja jopa ainutlaatuisella tavalla yhdistää kaiken käyttäen apuna taiteen täydellistä vapautta.”

”Sielunpiirtäjän illan mestarin suhde maalaamiseen on kenties samankaltainen, myös hänelle muotokuva kurkottaa kohti ikuista ja toisaalta yrittää nähdä ihmisen rehellisesti, naamioiden takana, kaikessa hänen inhimillisyydessään, ajallisuuden riepoteltavana.”

Kun sielunpiirtäjän viimeinen ilta tummuu, mestari viimeistelee salaisen maalauksensa kultaisena hohtavalla siveltimenvedolla. Aivan kuten Yö Whistlerin maalauksessa -romaanin kertoja hän on oivaltanut, ettei Whistlerin maalaama yö ole tyhjyyttä vaan täynnä rakkautta, ovi joka on avoinna.

Kyyneleet sumentavat silmäni kun suljen kirjan kannen, matkan sieluni maisemaan.

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta. Otava, 2025. 237 s. https://otava.fi/kustantamo/