Hannu Väisänen: Viisikko

Älkää unohtako mitään!

Hannu Väisänen on kirjailijanakin taidemaalari, joka loihtii siveltimenvedoillaan – sanoillaan – rikkaan ja inhimillisen kuvakudoksen elämisen ehdoista, vanhenemisesta ja muistoista. Värikkäitä vivahteita romaaniin Viisikko tuovat hänen omat kokemuksensa.

Sydämeni laskokset pyrkivät aina liimautumaan yhteen. Avatakseni ne, minun olisi revittävä ne yhä uudelleen erilleen.”  Ludvig Wittgenstein

Hannu Väisänen, palkittu kirjailija ja kuvataiteilija, on kertonut kuusiosaisessa omaelämäkerrallisessa Antero-sarjassaan värikkäästä elämäntaipaleestaan Oulun kasarmeilta entiseen pappilaan Dordognen laaksossa Ranskassa.

Sarjan viidennessä osassa Elohopea  Antero matkustaa Pariisiin opiskelemaan musiikkia. ”Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samastuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua”, luonnehdin teosta.

Sanat sopivat vallan mainiosti kuvaamaan myös hänen uutta romaaniaan Viisikko (Siltala). Vaikka se ei olekaan omaelämäkerrallinen, siinä hän kuitenkin tönäisee Anteroa muutaman kerran kuin ohimennen, muistuttaa häntä menneistä.

Kun villisikojen, vuohien ja mytologisten hahmojen somistama koristeompelein parsittu pöytäliina hulmahtaa verannan klaffipöydälle, syntymäpäivänvietto voi alkaa. Viiden lautasen viereen on katettu kirjan kannessa kuvatut luuvartiset vanhat aterimet.

Oulun kasarmilla lapsuutensa viettänyt neljän sisaruksen parvi saapuu kukin omalta taholtaan juhlimaan veljensä syntymäpäivää ja viettämään pari viikkoa hänen luonaan entisessä pappilassa Lounais-Ranskan maaseudulla. Talon isäntä on taiteilija, joka on saanut kunnian toimia Viisikon kertojana.

Kirkkoisien entisessä asumuksessa kun ollaan uskonasioista leimahtaa sisarusten välille vilkas väittely. Taiteilija vakuuttaa, ettei hän suin surminkaan rupea uskovaiseksi, sillä hänen kirkkoihin maalaamansa alttaritaulut on tuomittu kelvottomiksi. Sisko sen sijaan uskoo ”sielun hengitykseen”, joka ilmenee hänen tulkintansa mukaan myös taiteessa.

Poliisit ja yömajat ovat jääneet isoveli Santerin railakkaaseen menneisyyteen, kun humalan korvasi Jumala. Varmuuden vuoksi hän kuljettaa monitoimihousujensa taskussa Raamattua. Nuorin veli Aleksi on puolestaan hurahtanut buddhalaisuuteen. Huolestuttavan terveen oloinen fysioterapeutti on aina valmis jakamaan muille ohjeita terveydenhoidosta ja nepalilaisista luonnonlääkkeistä.

Viisikon neljättä veljeä Sakaria lapsena sairastettu aivokalvontulehdus on hidastanut, tehnyt hänestä ”leudon”. Kehitysvamma ei kuitenkaan estä häntä rustaamasta runoja. Hän on kuin ihminen, joka heräilee hitaasti unestaan, on saamassa täyden tajuntansa, ja sitten kuitenkin vajoaa takaisin uutimien taakse.

Taiteilija on ilmeikkäin vedoin luonnostellut sisarusparven lukijalle tutummaksi. Viiden eri silmäparin näkökulmasta Väisänen pääsee kuin huomaamatta kommentoimaan nykymenoa ja sen monenmoisia ilmiöitä. Menneisyyden muistotkin haluavat mukaan kertomukseen. Siskolla on salaisuus, josta hän voi taiteilijalle avautua vain jokirannan sumuun kietoutuneessa pähkinälehdossa.

Siskon paljastus havahduttaa taiteilijan alitajunnan syövereihin painuneet muistot ja nostaa ne tietoisuuden pinnalle. Valtava unohdettujen asioiden joukkue lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

Hannu Väisänen voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan
toiset kengät vuonna 2007. Kuva: Isabella Jan 

Muutaman juhlattoman vuoden jälkeen viisikko on jälleen kokoontunut juhlapöydän ympärille, kun raju ukkosmyrsky iskee ja katkaisee sähköt. Väisänen antaa lennokkaan mielikuvituksensa laukata taiteilijan kertoessa vieraidensa viihdykkeeksi tarinan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisesta legendasta.

Sen mukaan vanhat ihmiset karkotettiin Obasute-vuorelle kuolemaan. Taiteilijan faabelissa nimeltä ”Vanhuskorpi” dystopiasta tulee utopia. Korpeen ajetut neuvokkaat vanhukset oppivat metsän tavoille ja pärjäävät niin mainiosti, ettei paluu sivistyksen pariin enää houkuta.

Kertomus ennustaa tulevaa, sillä ajan hammas on puraissut vuosien vieriessä itse kutakin viisikon jäsentä. Ikääntyminen vaatii veronsa. Nelikko ei enää pelmahda juhlataloon, vaan taiteilija puolestaan matkustaa tapaamaan sisaruksiaan entisille kotikonnuilleen Ouluun.

Siskon mieli on karannut tästä ulottuvuudesta. Kaikki puheenaiheet, joita olin valmistellut, valuvat pois. Taiteilija miettii kuumeisesti, millä ihmeen konstilla saisi Siskon hapertuneen muistin herätettyä henkiin. Kunnes Sisko tekee sen itse. Hänen kasvoilleen tulee väriä, ja hän huudahtaa yllättäen: ”Kristallipikari! Sinullahan on se kristallipikari”.

Se on totta. Taiteilijan vitriinissä todellakin komeilee Muranosta hankittu kaunis pikari. Siitä on Siskon mielikuvituksessa tullut olento, kuten iäkkäille esineille joskus käy. Muistot ovat osa meitä, oleellinen osa identiteettiämme. Ne ovat rikkaus, olivatpa sitten ikäviä tai ihania.

Junamatkalla kotiin konduktööri muistuttaa joka asemalla ”Älkää unohtako mitään!” Taiteilija on ihan samaa mieltä.

“Nyt minä istun tyhjässä, kohta entisessä kodissani ja huokaan. Kohta sullon viimeiset pakaasini autoon ja ajan pois. Päivä on kaunis, melkein kuin huhtikuulta lainattua kauneutta. Aurinko tekee valomattoja tyhjälle pyökkiparketille”, Hannu Väisänen kirjoitti Facebook-postauksessaan helmikuun ensimmäisenä päivänä.

Entinen pappila, vanha talo sumuisen laakson harjanteella, liittyy sekin muistojen hämärään ketjuun, jota meripihkan värinen kristallilasi hennosti valaisee. Mutta sitä ennen kohotetaan pikarilla malja muistojen pysyvyydelle, jota Viisikon kaltaiset viisaat kirjat vaalivat.

Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala. 2024. 200 s. https://www.siltalapublishing.fi/