Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa

Arvaamattoman ilmaston armoilla

 Vaeltelu lähiluonnossa sitä tarkkaillen ja kuvaten inspiroivat Jarmo Lehtisen tallentamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan esseistiseen valokuvateokseen Kahdeksan vuodenaikaa.

Niin kauan kuin sävyt säilyvät, niin pimiössä kemikaalialtaista nousevilla kuitupapereilla kuin mielessämme, meillä on mahdollisuuksia.

Maailmankirjat tuntuvat tällä hetkellä olevan yhtä sekaisin kuin elementit Jarmo Lehtisen teoksen Kahdeksan vuodenaikaa (Bokeh) kansikuvassa. 

Tosin vahinkolaukauksena syntynyt kuva toimii hienosti niin sommittelultaan, sävyiltään kuin tunnelmaltaan.

Kuvaa luulisi kaksoisvalotuksella luoduksi, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Hernesaaren jättömaan särkyneen lasin palaset vain innostuivat loihtimaan Lehtisen siluetin ympärille jännittävän kollaasin.

Uransa viestinnän ja journalismin parissa tehnyttä nykyistä harrastelijakirjailijaa ja -valokuvaajaa eivät jännitys eivätkä spektaakkelit kuitenkaan kiinnosta. Lehtinen kaipaa maisemaan ennakoitavuutta ja jatkuvuutta.

Niinpä hän on kuvannut kirjansa pienoisesseiden ja mietelmien tunnelmaan sopivia ”paikallaan pysyviä, elämää hitaasti sykkiviä ja rauhallisesti tihkuvia” mustavalkokuvia. Kun värit loistavat poissaolollaan, jäljelle jää harmaan sävyjä.  Silloin ”todellisuus näyttää hieman tylsemmältä ja vähän ennustettavammalta, armollisemmalta”, hän kirjoittaa.

Lehtinen ehdottaa, että sävyjä kannattaisi viljellä muidenkin kuin vain valokuvaajien. Pikimustan ja vitivalkoisen väliltä löytyy lukemattomia harmaan sävyjä myös ajatuksiin ja puheisiin. Tätä kannattaa harkita, sillä: ”Sävyissä on kohtuullisuutta ja lohtua.” Kenties ne tarjoaisivat uusia näkökulmia monenlaisiin asioihin ja mielipiteisiin.

Jarmo Lehtiseen minut tutustutti joitakin vuosia sitten persoonallinen Gottfried, puhdasrotuinen seropi (sekarotuinen piski). Parivaljakko parantaa maailmaa sympaattisessa teoksessaan KeskustelujaGottfried-koiran kanssa. ( https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2020/08/koira-ja-sen-ihminen-filosofoivat.html ) . Heidän pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkänsä keskeytyivät tuon tuosta hyväksyviin nyökyttelyihini ja naurunpyrskähdyksiin.

Rissografilla painetut kuvat muistuttavat 
grafiikan vedoksia.

Vaellellessaan klassikkokamera kaulassa lähimaisemissa poikkeukselliset sääilmiöt saivat Lehtisen pohtimaan, mitä vuodenajat oikeastaan merkitsivät? Ihminen keksi nimittää vaihtuvia säätiloja neljäksi vuodenajaksi ja antoi niille nimet. Kalenteri kaappasi ne saman tien kansiensa väliin.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ilmiöiden seurauksena vuodenajat eivät kuitenkaan enää suostu entiseen marssijärjestykseen vaan tuuppivat toisiaan ja lipuvat toistensa päälle. Lehtisen mielestä ne tarvitsevat apuvoimia, kumppaneita, joiden avulla arvaamattomaksi käynyttä todellisuutta voisi paremmin luonnehtia.

Ilmansuuntia on kahdeksan, mikseipä siis myös vuodenaikoja, tuumi Lehtinen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Hänen keksimänsä neljä uudissanaa pujahtivat sulavasti vuodenaikojen rivistöön. Ne antavat lisää vapausasteita tuntemuksillemme: talvi, TUISKI, kevät, SULAVA, kesä, KYPSÖ, syksy, HARMO.

Mutta riittääkö edes kahdeksan koplakaan luonnehtimaan kokemuksiamme tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos entisestään riehaantuu? Tunkeeko se tukehduttavalla paahteellaan listaan vielä yhdeksännen, ilmastoidun vuodenajan, jolloin ulos ei ole menemistä. Ehdotan tälle mustalle lampaalle nimeä ILMO ja sijoitan sen kesän ja KYPSÖn väliin.

Jarmo Lehtinen esittelee teostaan. Taustalla hänen kaksoisvalotuksella loihtimansa kuva,
jossa Linnanmäki on huvitellut laskemalla mäkeä alas. Kuva: Hannele Salminen.

Onko ilmastonmuutos karannut jo niin pitkälle, ettemme enää saa sitä kiinni? Olemmeko heränneet liian myöhään, vai olemmeko vielä edes heränneet? Näitä kysymyksiä pohtiessaan Lehtinen suree, millaisen perinnön me jätämme: avohakkuita, ojitettuja soita, luontokatoa, aavikoituneita alueita, hirmumyrskyjä, tulvia, sukupuuttoon kuolevia eläinlajeja.

Me tuhoamme jälkipolvien tulevaisuutta itsekkyydellämme, ahneudellamme ja lyhytnäköisyydellämme. Meillä ei ole siihen lupaa, sillä: Toivottavasti jäljissämme kulkee toisia, pieniä ja vielä syntymättömiä, joilla on oikeus jättää omat jälkensä, pienten varpaiden täplittämät.

Meidän on kannettava vastuumme ja tartuttava toimeen, vaikka se vaatii mukavuudenhalustamme ja etuoikeuksistamme tinkimistä. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, sillä viimeinen raja lähestyy uhkaavasti. Lehtinen on kuitenkin toiveikas: Mielikuvituksensa ansiosta ihminen saattaa kyetä ainoana lajina ratkaisemaan ongelmat, jotka se ainoana lajina on kyennyt luomaan.

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa. Bokeh, 2024. 40 s. Numeroituja teoksia on myytävänä Bokeh-kaupassa: https://holvi.com/shop/bokeh-kauppa/. https://bokeheditions.fi/

Kahdeksan vuodenaikaa on julkaisuprojekti Bokehin ensimmäinen risografilla, https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedekeskiviikko/risografia-eli-soijamusteen-charmi, painettu julkaisu. ”Rison karkea rasteri ja syvä musta ottivat kuvista jotain olennaista pois, mutta samalla kuvat saivat uuden ilmeen, jonka turvin ne ”pärjäävät” painotuotteessa”, toteaa Antti Nylén.

 

Kuistiala & Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin

”Venäjälle ei saa antaa periksi”

 Palkitulla toimittajalla Arja Paanasella on porttikielto Venäjälle. Ja hyvästä syystä. Hän on paljastanut Kremlin häikäilemätöntä peliä yli 30 vuoden ajan. Toivottavasti teos Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin avaa viimeisenkin myötäilijän silmät näkemään miten vaarallinen naapuristamme on tullut.

Mitä enemmän Venäjä rappeutuu, sitä aggressiivisempi se on ja sitä valmiimpi ottamaan riskejä pitääkseen kiinni niistä imperiumin jäänteistä, joita sillä vielä on.

                                                                  Pekka Toveri, Euroopan parlamentin jäsen                                 

Arja Paananen on asunut toistakymmentä vuotta Venäjällä, seurannut niin maan politiikkaa kuin ihmisten arkea ja kirjoittanut sieltä lukemattomia artikkeleja.

 Hänen yhdessä toimittaja Anu Kuistialan kanssa kirjoittamansa, valokuvin varustettu teos Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin (Docendo) saa lukijan haukkomaan henkeään järkytyksestä.

Paanasen omista kokemuksista, dokumenteista, haastatteluista ja asiantuntijoiden artikkeleista koostuva teos avaa hyytävän näkymän Neuvostoliitosta Venäjäksi muuntuneeseen mafiavaltioon. 

Olinhan minäkin tiennyt millä mallilla Venäjällä mennään, mutta Paanasen silmin katsottuna tilanteen katastrofaalisuus paljastui koko julmuudessaan.

Paananen muistelee alkuaikojaan toimittajana Neuvostoliitossa 1990-luvun alussa vielä lämmöllä. Venäläinen mentaliteetti alkoi tuolloin tulla pikku hiljaa tutuksi. Miksi ihmeessä Moskovan torilla myytiin loppuun palaneita hehkulamppuja? hän kummasteli. Neuvostoihmiselle vastaus oli päivänselvä: Koska työpaikalla voi irrottaa toimivan lampun ja kiertää palaneen tilalle.

Johdannossaan Ihmisten hengellä ei ole mitään väliä hän kirjoittaa Dubrovka-teatterissa tapahtuneesta kaappaajien kaasuttamisesta siviiliuhreista piittaamatta lokakuussa 2002. Traaginen tapaus paljasti hänelle Venäjän johdon todelliset kasvot. Tšetšeeniterroristien lisäksi Venäjän erikoisjoukkojen myrkkykaasuun menehtyi yli sata pankkivankia.

Kaasuun olisi ollut vasta-aine ja uhrit olisi voitu pelastaa, jos olisi kerrottu, mistä kaasusta oli kyse. Näin ei kuitenkaan tehty, sillä Putinin mukaan myrkkykaasu oli ”vaaratonta”, ja yli sata panttivankia menehtyi yllättäen ”kroonisiin sairauksiin”.

Vladimir Putin Sauli Niinistön vieraana Kultarannassa kesä-
kuussa 2013. Miesten eleet ja ilmeet ovat paljonpuhuvat.
Kuva: Mauri Ratilainen

Putinin henkilökulttia alettiin määrätietoisesti rakentaa vuonna 1999, kun hänet nimitettiin pääministeriksi. Se selittää, miten valjusta, pälyilevästä hiirulaisesta, KGB:n entisestä agentista leivottiin Pirkko Saision sanoin viemärirotta, venäläisten ihailema julma diktaattori.

Viemärirotta vapisee bunkkerissaan, vaikka hänen turvakseen on palkattu vähintään 7,5 miljoonaa ihmistä. He ovat levittäytyneet kuin syöpä venäläiseen yhteiskuntaan niin kansalliskaartiin, puolustusministeriöön, poliisiin, yksityisarmeijoihin kuin syyttäjänvirastoon. Heitä voi bongata myös Junarmija-nuorisoarmeijasta sekä Kremliä tukevista moottoripyöräjengeistä.

Niin Putinin kuin hänen lähipiirinsä manööverit eivät kestä päivänvaloa, joten kukaan ei keikuta venettä, muutoin hän molskahtaa itsekin uppoavan laivan mukana. Opposition edustajat vaiennetaan tehokkaasti. Heidät tuomitaan ”länsimaisina agentteina” tekaistujen syytösten perusteella vankilaan. He putoilevat ikkunoista, heidät myrkytetään teehen tai kalsareihin ujutetulla myrkyllä.

Artikkelissaan Venäjän täydellinen kyynisyys on hyytävää Suomen Moskovan-suurlähettiläs vuosina 2012–2016 toiminut Hannu Himanen toteaa lännen olleen pitkään oman ajattelunsa vanki. Hänen mukaansa:

Erityisesti suomalainen piirre on usko siihen, että jos emme ärsytä toista, hän on meille suopeampi. Venäläinen näkökulma on toisenlainen: hyssyttelyä, hiljaa oloa ja myötäilyä pidetään heikkouden merkkinä.

Hänen ennustuksensa Venäjän tulevaisuudesta on pessimistinen: ”Kun yhdistetään tiedustelupalvelu, turvallisuuspalvelu, korruptio ja järjestäytynyt rikollisuus, tulevaisuus näyttää synkältä.”

Neuvostolapset totutettiin pienestä pitäen sotaleikkeihin.
Poika leikki lentokoneen pienoismallilla Ukrainan Donetskissa
huhtikuussa 1991. Kuva: Mauri Ratilainen

Paananen ei voi olla ihmettelemättä, miten täysin poskettomat valheet uppoavat venäläisiin kuin veitsi voihin. Häikäilemättömiä heittoja piisaa: ”Ukrainan natsit ja narkomaanit, yksinomaan venäläisiä vastaan tehoavaa etnistä bioasetta kehittelevät Yhdysvaltain laboratoriot Ukrainassa.”

Kaiken potaskan kruunaa väite: ”Ukrainan sodan taustalla on Washingtonin ovela suunnitelma slaavikansojen tappamisesta, kun venäläiset ja ukrainalaiset usutetaan sotimaan keskenään.”

”Olen kuullut kaikki edellä esitetyt väitteet järjissään olevien venäläisten suusta”, Paananen kirjoittaa. Kenties alamaiset on sokaissut mantra, jota Venäjän propaganda taukoamatta toistaa: kaikki ongelmat ovat Yhdysvaltojen ja lännen syytä.

Arja Paananen on saanut kolme kertaa
Suuren Journalistipalkinnon. Keväällä 2024
hänet valittiin Vuoden journalaistiksi.
Kuva: Mauri Ratilainen

Meidän on siis sinniteltävä viemärirotan ja hänen vasalliensa informaatio- ja hybridivaikutusten syövereissä jatkossakin. Itämerellä kaapelit katkeilevat, ja palvelunestohyökkäykset yhteiskunnassamme lisääntyvät. Muinaiseen sinisilmäisyyteen ja vaikenemiseen meillä ei enää ole varaa.

Artikkelissaan Olemme itse syöttäneet tätä hirviötä kenraalimajuri evp. Pekka Toveri ennustaa: ”Venäjä on kymmenen vuoden päästäkin aggressiivinen ja autoritäärinen valtio, joka pyrkii horjuttamaan länttä.”

Surullinen ennustus saa vahvistusta Paanasen haastattelemilta venäläisiltä. ”Minä olen politiikan ulkopuolella” vastasivat venäläiset, kun Paananen kysyi, mitä mieltä he nykytilanteesta olivat. 

Vauraita moskovalaisia ja pietarilaisia ei voisi vähempää kiinnostaa, sillä heitä ei passiteta Ukrainan ”erikoisoperaation” kurimukseen.Heitä, joita kiinnostaa ja jotka haluaisivat rakentaa toisenlaisen, laillisuuteen perustuvan demokraattisen yhteiskunnan on tapettu tai vangittu. 

He ovat paenneet maasta tai he vaikenevat pelätessään henkensä tai omaistensa hengen puolesta. Pelottavinta on, että tällä hetkellä suuri (suurin?) osa venäläisistä kannattaa arkkipiispa Kirillin siunaamaa ”pyhää sotaa” Ukrainassa

Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Tämän Arja Paananen on saanut todeta Venäjällä moneen kertaan. Niinpä hän ei ihmettelisi, mikäli venäläiset ”alkaisivat jonain päivänä kertoa tarinaa, jonka mukaan Putinkin oli lännen salainen agentti Venäjän tuhoamiseksi.” Kunhan tuo aika naapurissamme toivottavasti joskus koittaa. Siihen saakka meidän on varauduttava pahimpaan.

 Anu Kuistiala & Arja Paananen: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Docendo. 2024. 367 s. https://docendo.fi/