Guillaume Musso: Elämä on romaani

Kumpi on kirjailija, kumpi henkilöhahmo?

Ranskan suosituimman kirjailijan Guillaume Musson Elämä on romaani -teoksessa – trilleriksi naamioidussa sukelluksessa kirjoittamisen ytimeen – todellisuus ja fiktio kietoutuvat lumoavasti toisiinsa.

Selvitäkseen hengissä on kerrottava tarinoita.

                                                                 Umberto Eco, Edellisen päivän saari.

Umberto Econ lausahdus kuvaa oivallisesti Guillaume Musson hengästyttävää, yllätyksiä pursuavaa Elämä on romaani-teosta (Siltala). Dekkareiden ystäville se tarjoaa polveilevan juonen, jota seuratessa on pideltävä sivuista tiukasti kiinni, jottei putoa kyydistä. Meille kaunon harrastajille se avaa tämän ohella tirkistysluukun kirjailijan työhön ja mielenmaisemaan.

Kissa ja hiiri -leikki lukijan kanssa käynnistyy menestyneen, salaperäisen kirjailijan Flora Conwayn kuvatessa mysteeriä, joka sai alkunsa syksyllä 2010. Hän leikki piilosta 3-vuotiaan tyttärensä kanssa Brooklynin loft-asunnossaan. Kun Carrie katoaa salaperäisesti, Floran maailma romahtaa.

Kuvaan astuvat rikostutkija Mark Rutelli ja Floran kustantaja Fantine de Vilatte. Musso suuntaa luuppinsa todellisuuteen, mutta kyseenalaistaa saman tien sen tarjoaman ”totuuden”. 

Alan jo tässä vaiheessa epäillä, että minua vedätetään, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei se haittaa, sillä nautin tarinan mielikuvitusta ruokkivista yllättävistä käänteistä täysin siemauksin.

Tarinan kertoja vaihtuu, kun Floran tilalle astuu Pariisissa asuva, hänkin maineikas kirjailija Romain Ozorski, joka saattaa aavistaa, mitä Carrielle on tapahtunut. Romain on uppoutunut työhönsä niin täysillä, että hänen henkilökohtainen elämänsä on kärsinyt kohtalokkain seurauksin.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan olen joka aamu käynnistänyt tietokoneeni, avannut tekstinkäsittelyohjelman ja jättänyt maailman keskinkertaisuuden paetakseni rinnakkaiselämiini.

John Irving komppaa Garpin maailman syövereistä: ”Hän oli jo pitkään ollut onnellinen omassa mielikuvitusmaailmassaan.” Muidenkin tunnettujen kirjailijoiden lausahdukset siivittävät tarinaa. Aina niistäkään ei ole apua, sillä Romain on pahemman kerran jumittunut tekeillä olevan romaaninsa kriittiseen vaiheeseen.

Kaiken lisäksi hän on kadottamassa itsensä käsikirjoitukseensa. Voiko kirjailijan suhde henkilöhahmoihin mennä liian pitkälle? Mitä siitä seuraa? Todellisuuden ja fiktion raja hämärtyy hämärtymistään. Lukiessa alan itsekin tuntea olevani Musson romaanin sivuhenkilö, jota hän mielensä mukaan harhauttaa.

Guillaume Musso on pitkään ollut
Ranskan suosituin ja menestynein kirjailija. 
Kuva: Emanuele Scorcelletti

Musso kirjoittaa niin suvereenisti, että joudun tuon tuosta muistuttamaan itseäni, että tämä on vain fiktiota fiktiossa. Hän on upottanut itsensäkin temmellykseen lainaamalla Romainille omia piirteitään. Musson lailla Romaininkin kirjoja on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle ja niitä on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita.

Nyt elämä kuitenkin kolhii Romainia. Hän pakenee julmaa todellisuutta avaamalla läppärinsä kannen, oven tuntemattomaan maailmaan, omaan mielikuvitukseensa. Kuuntelee näppäimistön rauhoittavaa ääntä: Pehmeää, lähes melodista ropinaa. Vapauden ääntä.

Toisaalta, kuten Florakin tietää, romaanin kirjoittaminen vaatii uppoamista oman itsensä syövereihin, pimeään paikkaan. Siellä ovat kaikki huimapäisimmät ideat, äkilliset välähdykset, henkilöhahmojen sielut, luovuuden kipinät. Mutta se on myös vihamielinen kaivo, josta palaaminen vahingoittumattomana vaatii voimia.

Romaanin loppusuoran jo häämöttäessä arvaan, että edessäni on vielä monta yllätystä. Olin oikeassa. Rakkaus ei toistaiseksi ole onnistunut pysyttelemään nopeasti kiitävän tarinan kintereillä. Vauhdin vähitellen hidastuessa sekin kapuaa kyytiin, Shakespearen siunaamana: ”Rakkaus, mi meitä seuraa, vaivamme on joskus, mut silti sitä kiitämme, sill’ onhan se rakkaus.”

Rakkaus on kokenut kolhuja Romainin lailla, mutta tietää saman minkä hän: fiktion kirjoittaminen on kapinointia todellisuuden vääjäämättömyyttä vastaan. Aivan kuten rakkaus. Tähän filosofointiin Henry Miller tuhahtaa:

”Mitä varten kirjat muka ovat, jos eivät siksi, että ne kuljettavat meidät lähemmäksi elämää, saavat meidät nauttimaan siitä ahnaammin?”

Olen samaa mieltä, mutta nyt olen kuitenkin jäänyt pohtimaan Elämä on romaanin herättämää piinaavaa kysymystä: kumpi, Flora vai Romain, on luoja kumpi hänen luomuksensa? Guillaume Musso kohottaa hartioitaan, hänellä ei ole mitään lisättävää.

Sitten napsautan sormiani ja katoan iltahämärään. Kuin mikäkin taikuri.

Guillaume Musso: Elämä on romaani

(La vie est un roman). Ranskasta suomentanut  Anna Nurminen.

Siltala. 2024. 237 s. https://www.siltalapublishing.fi/