Arjen draamaa elävästi
Annamari
Marttinen kertoo meistä ja nykyisestä elämänmenosta niin aidosti ja
tarkkanäköisesti, että lukijasta tuntuu kuin olisi itse keskellä kolmiodraaman
vinhasti pyörivää rulettia.
Nelikymppisellä Senjalla on tasokas vaateliike leikkipuiston kupeessa. Siellä peuhaavien lasten näkeminen itkettää, sillä tuohon maailmaan hänellä ei ole pääsyä. Kalliit hedelmöityshoidotkaan eivät ole auttaneet Senjaa ja hänen avopuolisoaan Samia saamaan heidän kipeästi kaipaamaansa lasta.
Tästä asetelmasta Annamari
Marttinen punoo romaanissaan Elämä
jota en odottanut (Tammi) tiheätunnelmaista arjen draamaa. Taitonsa hän
osoitti jo edellisessä teoksessaan Häiriömerkintä,
joka kuvasi kahden asunnon loukussa kärvistelevän sinkkunaisen ahdinkoa ja ahdistusta.
Pakkomielteeksi muuttunut lapsensaanti tuhoaa lopulta
Senjan ja Samin suhteen ja rakkauden. Rakastelusta on tullut siittämistä, joka
sekin lopahtaa, kun Sami muuttaa yhteisen rivitaloasunnon vierashuoneeseen ja
lopulta omaan keskustakaksioon.
Eipä aikaakaan kun Sami on jo tarjolla Tinderin tiskillä.
Sieltä löytyy kymmenisen vuotta nuorempi Noora, jonka kanssa yhteiselo alkaa
vauhdikkaasti, kun tämä saa häädön asunnostaan ja muuttaa saman tien Samin luo.
Tällaisessa turbulenssissa tunteet eivät tahdo pysyä
mukana. Marttinen kuvaa psykologisen tarkkanäköisesti kolmikon jäsenten
tunnelmia ja tuntemuksia. Miten nopeasti rakkaus voi siirtyä toiseen? Miten
tuntemattomaksi kumppani voikaan erossa muuttua? Tunteiden myllerryksessä
häpeä, katumus, mustasukkaisuus ja sääli vuorottelevat.
Entä rakkaus, joka pyörii niin huulilla kuin mielessä? Rakastanko
häntä todella, entä rakastaako hän minua? Tähän kysymykseen vastasi
kruununprinssi Charles
monimielisesti kihlattunsa Diana
vierellään: ”Love, whatever that means”. Ongelmat ovat samat niin kruunupäillä
kuin meillä maatiaisillakin.
Kaikkitietävä kertoja tarkastelee tilanteiden kehkeytymistä
vuoron perään kolmikon kunkin jäsenen silmin. Näin kokonaiskuvasta tulee
lukijalle monimielisempi ja runsaampi. Kun Noora ja Sami rakastelevat, tältä Samista
tuntuu: Annamari Marttinen on saanut
lukiolaisten myöntämän Nuori
Aleksis -palkinnon romaanistaan
Korsetti. Kuva: Jarno Saarimies
Sami tuki
kämmenensä patjaan ja työnsi puutteensa ja kaipuunsa koko voimalla, jokainen
työntö oli kuin hän olisi hakannut Senjaa, työntänyt ja töninyt kovakouraisesti
pois.
Pakkaa sekoittaa vielä yllätysraskaus. Se, mitä Senja
niin palavasti toivoi, saa alkunsa väärässä kohdussa. Nooraa ei lapsiarki vähääkään
kiinnosta, sillä hän haluaa vielä viettää kuherrusaikaa Samin kanssa. Abortti
kummittelee mielessä.
Marttisen kurkistusreikä keskiluokkaiseen elämänmenoon paljastaa,
miten huteralle pohjalle ihmissuhteet lopultakin rakentuvat. Ero ja sitä
seurannut uusi parisuhde purkavat ystävyys- ja sukulaissuhteiden verkostoa, jonka
tilalle on punottava uusi. Samalla moniin kysymyksiin on löydettävä vastaus. Kumman puolella sinä erossa olet? Voinko
tavata eksääsi vielä?
Marttisen terävä katse ei jätä kiveä kääntämättä
inhimillisten tunteiden rämeikössä. Hän lataa niiden kirjon romaaninsa sivuille
niin tunnistettavasti, etten voi olla toistelematta: niin totta, tuolta
minustakin tuntui samassa tilanteessa. Elämä
jota en odottanut tuo lohtua osoittaessaan, ettet ole yksin
vastoinkäymistesi kanssa, eivätkä tunteesi ole ”vääriä”.
Jätetyksi tuleminen satuttaa. Mutta Marttinen porautuu syvemmälle
kipupisteisiin: Toivon, että tapaat
jonkun -virkkeen sanominen samalla kun toinen jalka on ulkona ovesta, on lyödyn
lyömistä. Sanojen ja niiden sisältämän toiveen kuuleminen sinetöi
arvottomuuden, yksin jätetyksi tulemisen, mitättömyyden ja tyhmyyden tunteet.
Marttinen lomittaa kolmiodraaman kulloisenkin jäsenen
ajatukset ja muistot parhaillaan käynnissä olevaan tilanteeseen. Näin hän luo
tunnelman, että kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Lukija kokee olevansa tilanteessa
mukana kärpäsenä katossa. Hänen tekisi mieli puuttua keskusteluun silloin, kun
joutuu todistamaan valheita, joita osapuolet suustaan päästävät.
Erica Nyholmin valokuva Äiti ja tytär kotona.
Ottamassani kuvassa heijastukset puuttuivat peliin.
Tätä kuitenkin kutsutaan elämäksi, ja tällaisia me
vajavaiset ihmiset niin hyvässä kuin pahassa olemme. Marttinen ymmärtää
ihmisiään, ei tuomitse heitä. Ruletti saa lisää kierroksia, kun Senjalle
valkenee, että lapsen voi saada / tehdä muutoinkin kuin luonnonmenetelmällä.
Hänen mielessään vilahtavat adoptio ja ne kolme jäljellä
olevaa pakastettua alkiota lapsettomuusklinikalla… Taitaa kuitenkin olla niin,
että luonto vetää lopulta pisimmän korren. Kuten teoksen nimikin toteaa, elämää
ei voi ennustaa, se yllättää aina.
Annamari
Marttinen: Elämä jota en odottanut. Tammi, 2023. 286 s.
Erica Nyholmin näyttely OHO Galleryssa 21.6. saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti