Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin hyvästijättö

 Nykyhetki, muistot, elämän arvaamattomuus, rakkaus ja kaipaus limittyvät huhtikuussa menehtyneen yhden merkittävimmän amerikkalaiskirjailijan viimeiseksi jääneessä teoksessa Baumgartner.

                                        It is a tender, miraculous little book.                                                                                         Siri Hustvedt

Seitsemänkymppisen Princetonin filosofian professorin ja kirjailijan Sy Baumgartnerin aamu alkaa keskeytyksillä ja kommelluksilla. Puhelin soi, sähkömittarinlukija piipahtaa, hänen tilaamansa kirja tuodaan. 

Tohinan tiimellyksessä hän polttaa näppinsä tarttuessaan liedelle unohtuneeseen alumiinikattilaan, kompastuu kellarin portaissa ja teloo jalkansa.

Tässä hulabaloossa Baumgartner on unohtanut kesken jääneen Kierkegaard-esseensä sekä puhelun, joka hänen oli tarkoitus soittaa siskolleen, kuten myös sen tosiasian, että hänellä ylipäänsä on sisko, sillä sen jälkeen hänelle on sattunut niin paljon asioita, että tämä voisi aivan hyvin olla jonkun toisen elämä.

Austerin seurassa viihtyy. Tuntuu kuin hän luontevalla, eleettömällä huumorilla silatulla tekstillään kirjoittaisi kuin luotetulle ystävälleen. Tämän tunnelman teoksen kääntäjä Arto Schroderus tavoittaa luontevasti. Riehakkaan alun jälkeen meno rauhoittuu, ja saamme tutustua Baumgartneriin ja hänen elämäänsä lähemmin.

Viimeiset lähes kymmenen vuotta hän on potenut haamusärkyä: Miten oivallisesti se toimii inhimillisen kärsimyksen ja menetyksen metaforana. Baumgartner menetti rakkaan Anna-vaimonsa, jonka kanssa yhteiselämää oli kestänyt 42 vuotta, Cape Codin tyrskyihin. Kaikki me, jotka olemme rakkaitamme menettäneet, tiedämme mistä hän puhuu.

Kaipaus ja rakkaus Annaan kulkee tarinan tummana juonteena, kuolema ei pariskuntaa ole pystynyt erottamaan. Baumgartner kokee itsensä ihmistyngäksi, josta elämää versova oksa on väkivaltaisesti repäisty irti. Mustunut alumiinikattila, johon hän sormensa poltti, palauttaa hänen mieleensä heidän ensitapaamisensa kierrätyskeskuksessa, josta hän kattilan osti.

Baumbartner oivaltaa, että vaikka on pitänyt Annaa alitajuisesti lähellään, hän on samalla kieltänyt itseään uppoutumasta muistoihin: ”ei, Baumgartner sanoo itselleen, et mene sinne nyt.” Kommellusten päivästä tulee käännekohta, ja hän antaa vihdoin muistoille luvan astua mielensä näyttämölle.

Elämään kuuluu tuskan tunteminen, hän sanoi itselleen, ja tuskan pelkääminen on elämästä kieltäytymistä. Jahkailun aika on ohi. Baumgartner päättää satsata uuteen romanttiseen suhteeseen, jäädä eläkkeelle ja kirjoittaa vihdoin loppuun keskeneräisen käsikirjoituksensa.

Paul Auster tuli tunnetuksi 1980-luvun puolivälissä
julkaistusta New York -trilogiasta. 
Kuva: Markko Taina

Baumgartner tunnustaa olleensa vapaaehtoinen sanojen vanki lähes koko ikänsä. Auster tietää mistä kirjoittaa kuvatessaan sanojen vankien tuntemuksia käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen. Baumgartner kutsuu tätä epätoivon ja tyhjyyden tilaa luhistumiseksi.

Jos haluaa säilyttää mielenterveytensä ja mahdolliset käyttökelpoiset ainekset tästä itse luodusta katastrofista, koko roska on jätettävä sikseen, kunnes siitä on irtautunut niin perusteellisesti, että kun siihen lopulta uskaltaa jälleen tarttua, sen tuntee kohtaavansa ensimmäistä kertaa.

Auster antaa muistojen nousta pintaan, temmeltää Baumgartnerin ajatuksissa ja herättää kysymyksiä. Tätä minäkin olen ihmetellyt: miksi jokin ohikiitävä satunnaishetki istuu muistissa niin sitkeästi, vaikka muut, oletettavasti tärkeämmät hetket, katoavat ainiaaksi. Muistin logiikka on meille tuntematonta.

Baumgartner uppoaa tahtomattaan yhä syvemmälle lapsuuteensa sekä vanhempiensa ja isovanhempiensa sumussa häämöttävään historiaan. Ärsyyntyy, kun muistot eivät hellitä otettaan, joten: niin vitut, Baumbartner toteaa itsekseen, noustaan sitten satulaan ja ratsastetaan kerralla läpi.

Sen hän tekee, ja samalla syntyy kiinnostavaa mikrohistoriaa Euroopasta Yhdysvaltoihin muuttaneista siirtolaisista. Hänen vaatekauppias isänsä syntyi Varsovassa vuonna 1905 ja kuoli Newarkissa vuonna 1965. Äitinsä suvusta, ”Austereiden hämärästä haarasta” hän ei tiedä juuri mitään.

Kansainvälisen PENin kokous lennätti Baumgartnerin Ukrainan Lviviin syyskuussa 2017. Samalla hän sai mahdollisuuden tehdä nostalgiamatkan vuoden 1880-luvun alkupuolella syntyneen äidinpuoleisen isoisänsä synnyinkaupunkiin Ivano-Frankivskiin. ”Lahtauksen keskeiselle kauhunvyöhykkeelle”, alueelle, jossa toisen maailmansodan aikana teurastettiin kymmeniätuhansia juutalaisia. Historia toistaa itseään, veri virtaa Ukrainassa jälleen.

Auster johdattaa romaanissaan lukijan monen polun päähän, taivaltaa sitä jonkin matkaa kunnes poikkeaa taas toisaalle. Näinhän elämässä käy, se syntyy keskenjääneistä tarinoista kuin erivärisistä loimista punottu kudelma.

Tuntuu kuin Paul Auster haluaisi hienossa, hellässä pienessä kirjassaan, testamentissaan, kertoa millaista on kirjoittaa, muistaa, elää, kaivata ja rakastaa. Me jatkamme hänen viitoittamillaan poluilla.

Paul Auster: Baumgartner. (Baumgartner)

Suom. Arto Schroderus. Tammi. 2024. 204 s.