Keskustelu J.P. Laitisen Hirviö-romaanista

Data muuttuu tunteeksi

J.P. Laitisen päiväkirjaromaanissa Hirviö palataan historiassa taaksepäin ja korjataan ekokriisiin johtaneita virheitä. Antikronologiaan limittyvät ympäristöaktivismi ja päähenkilön henkilökohtainen suru. Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Rosebud Sivullisen lavalla.

Ylikulutuksen jarruttaminen ei tarkoita, että hyvinvointi loppuu. Asia on juuri päinvastoin: kun yli varojen eläminen lopetetaan, se turvaa hyvinvoinnin edellytykset pitkällä aikavälillä.

Heti alkuun tunnustus: En ole vielä ehtinyt lukea J.P. Laitisen Hirviö-kirjaa. Sain sen eilen teoksen julkistamistilaisuudessa, jossa merkitsin muistiin inspiroivan keskustelun aiheita. Rosebud Sivullisessa käytyä keskustelua voi seurata striimistä: https://www.youtube.com/watch?v=mYPU_mu7SB0

Ympäristötoimittaja, kirjailija Laitisen kanssa juttelivat hänen pikkuserkkunsa ”ekologikirjallisuuden kuningatar” Anni Kytömäki ja Teos-kustantamon kustantaja Päivi Koivisto. Hänen kysymykseensä ”onko ympäristökriisistä kirjoittaminen serkuksille sukuvika?” tuli sekä myönteinen, että kielteinen vastaus.

Laitisen mukaan ekokriisi hallitsee uutisvirtaa, joten aihetta ei romaanissakaan voi välttää. Tähän Kytömäki hymyillen totesi, että ehkä heissä sittenkin luikertelee aatteenpalongeeni, sillä yksi heidän esi-isistään oli intohimoinen körttisaarnaaja.

Laitinen joutui kirjaa tehdessään miettimään, miten ympäristökysymyksistä voi kirjoittaa fiktiota siten, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta, miten datan voi muuttaa tunteeksi. Parisenkymmentä vuotta ympäristöasioista kirjoittaneelta toimittajalta asiaproosa sujui, henkilöhahmot tarjosivat sen sijaan uuden haasteen.

Laitinen kertoi suunnittelevansa ”himmeleitä”, kehikkoja, ennen kuin alkaa kirjoittaa. Hän tunnustautuu myös konservatiiviksi suhteessa kielivetoiseen romaaniin. Hän haluaa kirjoittaa tarinallisia kirjoja, joiden imu ei synny juonesta. ”Esimerkiksi Thomas Bernhardtin Hakkuu: Muuan mielenkuohu -romaanissa ei ole juonta, mutta silti sen tarina vetää.”

Idea kirjoittaa ilmastohistoriasta käänteisesti ei itsessään kantanut. Sen lisäksi Hirviöön tuli mukaan autofiktiivisiä elementtejä, kun Laitinen keksi ladata omia ongelmiaan kirjailijapäähenkilönsä niskaan. 

J.P. Laitinen on monipuolinen kirjoittaja ja taiteilija. Hänen
eskoisromaaninsa Lume voitti kaksi kirjallisuuspalkintoa.
Kuva: Hannele Salminen 

Kytömäen mielestä kirjan antikronologiset kohtaukset olivat lohdullista luettavaa, kun esimerkiksi sukupuuttoon kuolleet eläimet heräsivät vähän kerrallaan henkiin. ”Historiaa takaperin luettaessa aivot on käännettävä uuteen asentoon”, hän totesi. Takaperoisen historian kirjoittaminen oli Laitiselle vaikeaa, joten se oli tehtävä palanen kerrallaan.

Hän näkee menneisyyden mahdollisuudeksi. ”Tulevaisuus pelastetaan menemällä takaperin. Pohtimalla missä kohtaa olisi pitänyt pysähtyä ja korjata kurssia, jota tuhoa kohti menemisen olisi voitu pysäyttää.”

Nykyajan pahin ongelma on hänen mielestään lyhytnäköisyys. Hän on löytänyt historiasta lukuisia esimerkkejä kulttuureista, joissa elettiin sovussa luonnon kanssa, ja katsottiin kauas tulevaisuuteen. Näin taattiin elinmahdollisuudet myös tuleville sukupolville.

Suurin murros huonompaan suuntaa tapahtui kun tieto korvasi arvot ja maailmasta tuli tehdas, jonka piti tuottaa koko ajan enemmän ja enemmän. Hypernopeudella toimiva yhteiskuntamme ei kuitenkaan ole ollut väistämätön kehityssuunta, vaan se on syntynyt meidän valintojemme seurauksena. Voisimme valita toisin ja muuttaa näin kehityksen suuntaa.

Selaan kiinnostavaa kirjaa ja löydän aiheeseen sopivan kohdan. ”Joka uskoo että eksponentiaalinen kasvu voi jatkua ikuisesti rajallisessa maailmassa on joko mielipuoli tai taloustieteilijä”, tutkija ja kirjailija Kenneth Boulding on sanonut.

Mitä yksilö voisi tehdä? ”Ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa ovat tietenkin vähäiset, mutta ainakaan ei pitäisi jättää vaurioittavaa jälkeä maailmaan”, Kytömäki pohti. Molemmat kirjailijat uskovat, että kirjallisuudella voi vaikuttaa kehityksen suuntaan. ”Uusia ajatuskulkuja on jo näköpiirissä ja ne voivat nousta valtavirtaan”, Laitinen toivoo.

Kirjansa jälkisanoissa Laitinen kuvittelee vuodenvaihdetta 2099, jolloin hänen poikansa olisi 93-vuotias. Ehkä hän ajattelee minua: voi faija, etpä arvannut miten tässä kaikessa tulisi käymään. Ehkä matkan varrelta vuoteen 2100 riittävän moni löytää sen salaisen, avaran ja valoisan paikan – oman itsensä sisältä.

J.P. Laitinen: Hirviö. Teos. 2025. 224 s. https://www.teos.fi/

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään

Elokuun miehiä

Gabriel García Márquezin postuumisti julkaistu pienoisromaani Elokuussa nähdään jättää haikeat jäähyväiset maagisen realismin mestarille. Myös tässä viimeiseksi jääneessä teoksessaan hän jäljittää rakkauden mysteeriä omaperäisellä, psykologisen tarkkanäköisellä tyylillään.

Tämä kirja ei kelpaa mihinkään. Se täytyy hävittää.   Gabriel García Márquez                

   

Vuosikausia sitten suhteeni sen aikaiseen poikaystävääni oli ajautunut umpikujaan. En muista, mistä riidassa oli kyse, mutta hänen kommenttinsa: ”Lue Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys niin ymmärrät kaiken.”

Luin, enkä pysynyt ihan kärryillä romaanin monipolvisessa tarinassa, suhde päättyi, mutta lumoava kirja jätti pysyvän jäljen mieleni maisemaan. Niinpä tartuin innolla Nobel-voittajan pienoisromaaniin Elokuussa nähdään (WSOY).

Ensimmäinen lukukerta tuotti pettymyksen. Ei ihme, sillä maagisen realismin isäksi kutsuttu kolumbialainen Gabo kärvisteli kirjan tekoaikaan jo muistisairauden kourissa.

 ”Muisti on minulle samaan aikaan sekä raaka-ainetta ja työväline. Ilman sitä ei ole mitään”, hän tuskitteli kahdelle pojalleen ja kielsi heitä julkaisemasta keskeneräistä Elokuussa nähdään -käsikirjoitustaan.

Se sai levätä rauhassa lähes kymmenen vuotta, kunnes monien vaiheiden jälkeen siitä työstetty espanjankielinen versio näki päivänvalon viime vuonna, ja nyt teos on ilmestynyt suomeksi. Ja hyvä niin.

Toinen lukukerta murtautui odotusteni tuolle puolen. Vaikka teoksessa on puutteita ja kömpelyyksiä – joita Gabo viimeiseen saakka kustannustoimittajansa kanssa korjaili – sen rivien väleistä säteilee hänen ainutlaatuinen läsnäolonsa.

Jos joku, niin hän on kyennyt raottamaan ja sanoittamaan rakkautta verhoavaa mysteeriä. Antamaan sille kasvot, jotka hälvenevät sillä hetkellä, kun yritämme niitä kuvata. Yhden näistä paljastuksista Gabo tekee myös Elokuussa nähdään -pienoisromaanissaan.

Hän suunnitteli alkujaan episodiromaania, jonka viidellä erillisellä kertomuksella olisi sama päähenkilö Ana Magdalena Bach. Elokuussa nähdään -käsikirjoituksen oli tarkoitus olla romaanin ensimmäinen kertomus. Gaboa haastatelleen toimittajan Rosa Moran mukaan episodiromaanin tarinoita yhdistävä teema käsitteli ”ikäihmisten rakkaustarinoita”.  

Nyt käsillä olevassa ensimmäisessä kertomuksessa viisikymppinen Ana Magdalena Bach matkustaa joka elokuun 16. päivä lautalla Karibianmeren pienelle saarelle viemään äitinsä haudalle kimpun miekkaliljoja. Rituaalin hän on toistanut tunnollisesti jo kahdeksan vuoden ajan, mutta tämänkertainen matka osoittautuu kohtalokkaaksi.

Neitsyenä naimisiin mennyt Ana Magdalena on elänyt tyytyväisenä avioliitossaan jo kolmenkymmenen vuoden ajan syrjähyppyihin sortumatta. Eikä hänellä ole aikomustakaan poiketa kaidalta polulta tälläkään vuorokauden pituisella matkallaan.

Gabriel Garcia Marquez sai Nobelin
kirjallisuuspalkinnon vuonna 1982.
Kuva Luis Miguel Palomares

Illalla hotellin baarissa lemmekkään, haikean boleron soidessa, ginigrogin lämmittämänä Ana Magdalena vaipuu unelmoimaan. Huomaamattaan hän tulee vilkaisseeksi syrjäsilmin tyylikästä, valkoiseen pellavapukuun sonnustautunutta viereisessä pöydässä yksin istuvaa herrasmiestä.

Se on menoa. Heidän iltansa kuluu rattoisasti rupatellen kunnes miehen tarjoamien brandylasillisten rohkaisemana Ana Magdalena tekee jotain, mihin ei kuuna päivänä olisi uskonut ryhtyvänsä.  Illan päätteeksi hän kysyy mieheltä huolettomasti: ”Mennäänkö yläkertaan?”

Ikimuistoisen, yhdessä vietetyn aistillisen yön jälkeen, Ana Magdalenan elämä ei enää ole ennallaan. Hänestä tuntuu kuin kokemus ei olisi muuttanut vain häntä vaan myös kaiken hänen ympärillään näkemänsä, jota hän nyt katselee uusin silmin.

Intohimoisista yhden yön seikkailuista tulee erottamaton osa hänen saarivierailujaan. Seksikohtaukset toistuvat pienin variaatioin joka vuosi Karibian yön kuumassa syleilyssä. Ana Magdalena antaa kohtalon johdattaa aina uuden tuntemattoman rakastajan, elokuun miehen, partnerikseen.

Kumma kyllä hänen äitinsä tuntuu oudosti siunaavan tyttärensä seksiseikkailut haudan takaa. Siihen paljastuu lopulta luonnollinen syy. Kuten odottaa saattaa, muutos Ana Magdalenan käytöksessä ei voi olla heijastumatta hänen perhe-elämäänsä. ”Jotain kummallista sinussa nyt on”, ihmettelee hänen aviomiehensä.

Hänestä on tullut vain satunnainen vierailija aviovuoteessa, joten Ana Magdalena puolestaan epäilee miestään uskottomuudesta, tutkii hänen taskujaan ja nuuhkii hänen sängylle jättämiään vaatteita.

García Márquezin psykologinen silmä sekä tarkoin yksityiskohdin maalatut tilanteet ja tunnelmat ovat hänen tuotannostaan ennestään tuttuja elementtejä myös tässä pienoisromaanissa. Voin vain kuvitella, miten runsas ja pyörryttävä episodiromaanista olisi tullut, jos hän olisi saanut jatkaa sen kirjoittamista täysissä sielunvoimissaan.

Gabolla oli ainutlaatuinen taito uppoutua maagisen realismin keinoin näennäisen pinnan läpi todellisuuden perimmäiseen ytimeen. Hänen humaani katseensa näki ihmismielen syövereihin, ymmärsi heikkouksiamme ja antoi anteeksi.

Gabriel García Márquez: Elokuussa nähdään. WSOY. 2025. 115 s.

En agosto nos vemos. Espanjasta suomentanut  Jussi Lappi-Seppälä. https://www.wsoy.fi/ 

Maria Stepanova: Kadoksiin

Petoa paossa

Palkitun venäläisen kirjailijan Maria Stepanovan Kadoksiin-romaanin päähenkilö yrittää koota identiteettinsä sirpaleita, kun pohja hänen jalkojensa alta on romahtanut. Vertauskuvin kerrotulla vaellustarinalla on sen sijaan vankka todellisuuspohja: Venäjän julma hyökkäyssota.

Niin outoa kuin se olikin, teki mieli ymmärtää, mikä hän nykyisin on ja mitä hän haluaisi tehdä itsensä suhteen, ja jos mahdollista selvittää, millaiseksi hänen pitäisi muuttua, sillä entisenä itsenään hän ei enää osannut olla.

Teoksen sisältöä oivallisesti
 kuvaavan kannen on suunnitellut
Pauliina Nykänen.

Muuan naiskirjailija nimeltään M. matkustaa junalla kirjalliseen tapahtumaan kertomaan teoksistaan. Tosin hän kokee olevansa vain nimellisesti kirjailija, sillä hän ei enää kykene kirjoittamaan äidinkielellään. Häpeä hänen kotimaastaan on liian suuri. 

Näin alkaa Venäjältä paenneen, nykyisin Berliinissä asuvan Maria Stepanovan maailmalla ylistetty romaani Kadoksiin (Siltala).

Helsingin Sanomien artikkelin Maailma pedon vallassa 2.3.2025 haastattelussa Stepanova tunnustaa: ”Minusta tuntui samalta kuin päähenkilöstäni yli vuoden, mutta tämä kirja syntyi lopulta nopeasti.” Vaikka hän puhui ja kirjoitti Putinia vastaan, ”olen silti osa yhteiskuntaa, joka ei löytänyt ratkaisua Putiniin”, hän huokaa.

Junamatkalla M:n tajunnanvirrassa poukkoilevat ajatukset eivät suo hänelle rauhaa. Hänen entisestä kotimaastaan on kehkeytynyt murhanhimoinen peto. Mutta mikä pahinta: minulta vei vuosia tiedostaa eläneeni pedon sisällä tai ehkä jopa syntyneeni sen sisuksissa.

Vaikka kieltä, joka on syntynyt kauan ennen petoa, ei voi sen hirmutöistä syyttää, M. ei mahda mitään sille, että kielikin on hänen mielikuvissaan petomaistunut. Saastunut limaisista ilmauksista kuten kohde maalitettu ja erikoisoperaatio. Uutisvirran kammottavat kuvat sotatantereelta eivät anna tilaa hänen muille pohdinnoilleen.

Sattuma tulee avuksi katkaisemalla junamatkan ja jättämällä M:n tuntemattomaan kaupunkiin, puhelinkin avittaa pysymällä mykkänä. Tämä ei M:ää huoleta: unohduksiin tai ehkä kadoksiin joutuminen tuntui oudon lohdulliselta ajatukselta.

Harhaillessaan vieraassa kaupungissa vailla määränpäätä M. ajautuu oudoille syrjäpoluille, pakohuoneeseen, sirkuksen sarkofagiin kahtia sahattavaksi naiseksi, pienen romanssin itu kuihtuu ennen kuin on alkanutkaan. Tarot-korteillakin on rooli tässä näytelmässä.

Nämä seikkailut olisivat vielä muutama vuosi sitten luettuna tuntuneet omituisilta, tarkoituksettomilta. Mutta kun todellisuus on nyt kadottanut entiset ääriviivansa ja kiepsahtanut uuteen asentoon, vertauskuvallisten kommellusten logiikka loistaa kirkkaana.

Maria Stepanova on yksi sukupolvensa
arvostetuimpia venäläisiä kirjailijoita.
Kuva: Andrei Netotsinski

Kääntäjä Arja Pikkupeuran notkeaa suomennosta on ilo lukea. Uskon, että hän on onnistunut tavoittamaan Stepanovan ilmeikkään kielen poljennon, sillä niin hyvin teksti synkkaa yhteen M:n ajatustenjuoksun ja tapahtumien kanssa. Kas näin:

Kun M. aamuvarhaisella on päättänyt lähteä sirkuksen mukaan, hän luulee jättäneensä menneisyytensä taakseen: ja siinä sankarittaremme nyt seisoi tyhjällä sunnuntaisella kadulla, jolla ei liikkunut autoja eikä jalankulkijoita, ja kevyt kampepussi painautui hänen kylkeensä luottavaisena, vailla moitteen sanaa.

 Siitä, mistä henkensä menettämisen uhalla ei voi puhua, on kirjoitettava romaani. Mutta sekin on uhkarohkeaa, vaikka Venäjän nimeä ei kirjassa mainitakaan. Haastattelussa Stepanova kertoo, että Venäjällä Kadoksiin-romaania myydään suljetussa käärössä, jossa varoitetaan: ”ulkomainen agentti”. Sen voi tulkita parillakin tavalla.

Vertauskuvallisuudessaan Kadoksiin räjähtää valoammuksen lailla lukijan tajuntaan. Se valaisee kirkkaasti menneisyyden, jossa hapuilimme sokeina ja nykyhetken, jossa pyörimme kuin pakohuoneessa ulospääsyä löytämättä. Mutta tulevaisuuden hämärää ei tämäkään valoammus kykene lävistämään.

Kintsugi on ikivanha japanilainen taidemuoto, jossa särkyneen esineen palaset liimataan lakalla yhteen ja korjauskohdat sivellään kullalla. Teoksesta tulee näin alkuperäistä arvokkaampi.

Kenties M. saa lopulta, kintsugin tavoin, koottua identiteettinsä sirpaleet yhteen kuten teoksen mainiossa kannessa kuvatulle taivaansiniselle teekupille on tehty. Maria Stepanovakin kirjoittaa jälleen ja suunnittelee jatkavansa samasta aiheesta.

Kannen poikkisahattu nainen joutuu vielä Stepanovan tavoin odottamaan, että joku avaisi sarkofagin kannen ja vapauttaisi hänet ahdistavasta vankilasta. Sitä me muutkin toivomme, sillä kuten kirjailija muistuttaa tilanne on uhkaava: ”Tämä rutto lähti Venäjältä. Mutta nyt näen, että tauti on levinnyt ympäri maailmaa.”

Maria Stepanova: Kadoksiin. Siltala. 2025. 155 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

Venäjästä suomentanut  Arja Pikkupeura.

 

  

Meritta Koivisto: Perijä

Hengenvaarallisia perhesuhteita

Meritta Koiviston koukuttavassa dekkarissa Perijä vallan- ja rahanhimo sokaisevat. Kun moraali lentää romukoppaan, jälki on sen mukaista. Lukijalla on pitelemistä trillerin juonenkäänteissä, jotka lennättävät niin syylliset kuin syyttömät eri puolille maailmaa.

Konrad kastoi jalat viileään rantaveteen ja jatkoi kävelyä tuulisella rannalla. Hänen ajatuksensa palasivat Taalainmaalle tyttöön, joka oli vannottanut hänet etsimään totuutta.

Totesin aiemmin, että Meritta Koiviston Harriet Jaatinen -jännityssarjan toinen osa Suojelija tempaisee saman tien mukaansa. Trillerin käänteet yllättivät kerta toisensa jälkeen ja koukuttivat lukijan odottamaan seuraavaa dramaattista kohtausta. Mikäli mahdollista, meno vain kiihtyy sarjan kolmannessa, itsenäisessä osassa Perijä (Avain).

Sarjan päähenkilö, suomalaistaustainen kolmikymppinen rikoskonstaapeli Harriet Jaatinen toipuu keskenmenosta sairaslomalla, mutta kuten arvata saattaa, hän ei malta levätä laakereillaan, kun nuori nainen surmataan yllättäen Tukholmassa.

Tästä alkaa kieputus, jonka syövereissä Harriet alkaa pian epäillä, että naruja vetelee, jälleen kerran, upporikkaan Ledermannin- suvun kuolleeksi oletettu, raiskauksesta epäilty johtaja, teollisuusmagnaatti Konrad Ledermann. Kuka perii hänen valtavan omaisuutensa ja nousee imperiumin johtoon?

Vaihtoehtoja piisaa: Pohjois-Espanjan luostarissa varttunut munkkiveli Jeremias, pojantytär, tutkintavankilasta karannut Sonja vai hänen 17-vuotias taidemaalausta New Yorkissa opiskeleva tyttärensä Ida? Olisiko naisiin menevällä Konradilla vielä muitakin perijäkandidaatteja?

Entä mitä metkuja puolestaan punoo Konradin Chanelin jakkupukuun sonnustautunut seurapiirivaimo Margareta Strandvägenin luksuslukaalissa samppanjaa siemaillessaan? Hänen ketalemiehensä on kuin onkin hengissä, siitä ei ollut enää pienintäkään epäilystä. Hän luulee olevansa kaikkien yläpuolella, mokomakin narsisti, Margareta ajatteli.  

Avaimen tilaisuudessa kirjailijalta udeltiin, mistä ihmeestä hän keksii yllättävät juonikuvionsa? ”Juoni syntyy teeman kautta.  Kuuntelen kirjan tahtoa, minne se minut haluaa viedä”, Koivisto paljasti.

Kuvasin Meritta Koiviston Avaimen julkistustilai-
suudessa Rosebud Sivullinen kirjakaupassa

Hänen lihaa ja verta olevat henkilöhahmonsa eivät vain kuvita jännittävää tarinaa. He elävät arkeaan, jonka myötä tulevat lukijalle tutuiksi niin huolineen kuin unelmineen. Nämä arjen suvantopaikat tuovat hetken hengähdystauon muutoin nopeatempoiseen kertomukseen.

Tarinan päänäyttämönä toimii Tukholma, josta henkilöt singahtavat kuka mihinkin maailman kolkkaan. Heidän polkunsa risteävät milloin Karibialla kelluvan luksusjahdin kannella milloin Brasilian siirtomaavallanaikaisessa merenrantahuvilassa Casa Brancassa tai Pohjois-Ruotsin erämaakämpillä.

Koiviston kerronta soljuu elävänä ja todentuntuisena. Ja niin jännittävänä, ettei lukemista malttaisi millään keskeyttää. 

Tästä saisi jännittävän jatkosarjan televisioon, innostun, kun vauhdikas kohtaus jälleen vilistää silmieni editse. Koivistolta sarjan teko sujuisi, sillä hän on paitsi kirjailija myös kansainvälisesti palkittu elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja.

Tarinan edetessä tuntuu kuin Harriet olisi kietonut minut mukaan selvittämään outoa, vuosikymmenten taakse ulottuvaa murhavyyhtiä. Tutkin Harrietin muistiinpanoja ja alan laatia omaa teoriaa tapahtumien syistä ja seurauksista. Hetken tunnen itseni Harrietin kollegaksi, kunnes uusi paljastus romahduttaa teoriani kuin korttitalon.

Kun tapahtumat lähtevät vyörymään, tilit tehdään selviksi ja palapelin palaset löytävät oman paikkansa. Näin syntyvä kuva osoittaa, miten pahaa jälkeä lapsuuden traumoista kumpuavat teot voivat saada aikaan. Miten valta korruptoi ja sokaisee. Ja miten anteeksianto voi lopulta olla mahdollinen. Joskus on parempi jättää menneet taakse, toteaa Margareta.

Näin vauhdikkaasti sujui Harrietin sairasloma. Onneksi hänellä on viikonloppu aikaa toipua ennen kuin hän palaa töihin maanantaina. Kenties romantiikkaakin on tiedossa. Patologi Albert vastaa saman tien Harrietin tiedusteluun, onko illalliskutsu vielä voimassa: Päivää Harriet, aina. Milloin sinulle sopii?

Meritta Koivisto: Perijä. Avain. 2025. 254 s. www.avain.net 

Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Päivä kirjaimina niityllä

Silja Järventaustan uudessa runokokoelmassa Vuorosana pihapiirissä omintakeinen kieli kietoo minän yhteen ympäristön kanssa. Säkeet antavat luonnolle äänen ja piirtävät paikan hengelle kasvot.

”Kirjoittaminen käynnistyi vähitellen, lapsena aloittamani runovihkon kautta. Kirja syntyi hidastamisen, pelkistämisen ja tiivistämisen tarpeesta, kirjoittamalla hiljaisuus ja suhde maailmaan.”  Silja Järventausta

Miten kommunikoida luonnon kanssa, puhua ”luontoa”, sen omaa kieltä? Silja Järventaustalta tämä onnistuu runokokoelmassa Vuorosana pihapiirissä (Teos). Runojen ilmaisuvoima synnyttää näkyjä ja luo vahvan läsnäolon tunnun: Valo ei voinut pilkistää, koska se oli kerrottu jo. / Ilta sen puolesta liikkui ja eli.

Minäkin tunnen liikkuvani pihapiirissä, missä kävelymatka saunan rappusille lyhenee illaksi, ja varjot asettuvat maahan omille sijoilleen. Missä ranta ja järvi irrottavat murehtuneet mietteet, tarjoavat mahdollisuuden tulla kohdatuksi kesän kanssa.

Runoilija kertoo, että ”kokoelma syntyi rauhallisesti ajassa ja paikassa, marraskuun hiljaisuudessa Viron rannikolla, keväisessä Haapsalussa ja arkisen elämän rytmissä Helsingissä ja Pohjois-Pirkanmaalla”.

Eläydyn säkeiden loihtimiin tunnelmiin ja kuvittelen ymmärtäväni ympärilläni käynnissä olevaa vuoropuhelua. Sanat kertovat yhdessäolosta ja erillisyydestä, eivät aina tavoita sinua: Sanat joilla tarkoitin rakkautta, mutta tulivat ulos vailla.

Ainutkertaisista hetkistä rakentuva luonnon toistuva kiertokulku vannoo muutoksen pysyvyyteen. Vuodenajat vahtivat vuoroaan. Kun kiiruhdan kohti kesäiltaa, märkä lumisade painautuu jo metsikön kasvoille.

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat / edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen / päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla / sanoen laskeutuivat lopulta oksatuppaan vatsalle.

Silja Järventaustan edellinen teos 
Íltapäivä isolla kirjaimella oli Nihil Interitin
valinta vuoden parhaaksi runoteokseksi.
Kuva: Milka Alanen

Lumihiutaleiden oli tehtävä lumen työ. Riemumielin ne hyppivät kiinni eläinten häntiin ja luisuvat mäkiä alas lasten ja nuortuvien kauluksissa. Ulkoinen ja sisäinen kietoutuvat toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Ei ajatustakaan, jolla riippuisit / naavatuppaina / lähimetsässä.

Kun metsä on kaadettu, vain ihminen jää jäljelle. Sille ei eläin mahda mitään. Ei suojaa, jolle kertoa pulmansa / rapsuttaa turkkiaan, / hieroa ohimoitaan. Villieläin suree raiskattua pihapiiriään, kadonnutta kotiaan. Kaikki ei ole tarkoitettu koettavaksi / käsitettäväksi ja nähtäväksi. Mutta tämä on, sydänjuuria myöten. (Luonnonrakastaja minussa eläytyi surusilmin säkeisiin.)

Kuulle kaikki on mahdollista. Se valaa hangen peltoon, ponnistelee palotikkaissa, kertoo rakastavansa. Miltä tuntuisi olla yhdessä? Kun hämärä napittaa takkiaan ylhäältä alas, jänis loikkii sivun poikki, kertoo kuulumiset, katoaa korkean metsän sekaan.

Metsälle on annettava kirjoitusvälineet, toivoo runoilija. Ei tarvitse, sillä Silja Järventausta on sen vuorosanat jo oivallisesti tallentanut. Aivan kuin luonto itse olisi istunut runoilijan olkapäällä ja kuiskinut, avannut maailmaa meihin päin.

Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos. 2025. 115 s. https://www.teos.fi/

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

Tuuliajolla Tokiossa

 Elisa Shua Dusapin rakentaa jälleen tinkimättömällä, omaperäisellä tyylillään vieraantumisen ja kohtaamattomuuden näyttämön romaanissaan Pachinko-kuulat.

Hänellä on pyöreät kasvot, veltot käsivarret ja huonosti istuvat housut, joiden lahkeet pitäisi lyhentää. Kun liikautan jalkojani, huomaan että se olen minä.

Elisa Shua Dusapin nousi maailmanmaineeseen ylistetyllä esikoisromaanillaan Sokcho talvella, https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/08/elisa-shua-dusapin-sokcho-talvella.html joka muiden palkintojen ohella voitti parhaan käännöskirjan National Book Awardin vuonna 2021.

Hänen toisessa romaanissaan Pachinko-kuulat (Siltala) eteläkorealaisen Sochon talvisen kylpyläkaupungin hiljaiset kadut ovat vaihtuneet elokuisen Tokion helteeseen, tungokseen ja sateeseen. Teoksessa tunnistaa silti Dusapinille ominaista melankoliaa, jonka hän luo näennäisen yksinkertaisin, mutta tehokkain keinoin.

Kolmikymppinen ranskalais-korealainen Dusapin on lainannut taustaansa teoksensa minäkertojalle Clairelle, joka saapuu Sveitsistä viettämään elokuuta korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon. Samalla hän on lupautunut ajankulukseen opettamaan japanilaiselle kymmenvuotiaalle Mieko-tytölle ranskaa.

Mieko ja hänen opettajaäitinsä asuvat hylätyssä hotellissa sen ainoina vieraina. Outo tunnelma valtaa Clairen saman tien kun hän saapuu heidän asumukseensa. Hotellihuoneen ikkunasta aukeaa näkymä saastepilven sumentamalle Fujivuorelle. Miekon huoneen virkaa toimittaa alakerran entinen uima-allas.

Sängyn lisäksi altaassa on kirjoituspöytä, lipasto, joogamatto ja hulavanne, jotka heijastuvat loputtomiin altaan vastakkaisilla seinillä olevista peileistä. Dusapin lavastaa lukuisilla tarkoilla yksityiskohdilla teoksensa kulissit kuin näyttämön.

Yhtä outoon miljööseen Claire saapuu Nipporin kaupunginosassa, jossa hänen Korean sotaa paenneet isovanhempansa asuvat. He omistavat nuhjuisen Pachinko-pelihallin, jonka Shiny-nimi johtaa harhaan. Kahdeksankymppinen isoisä on puurtanut siellä 50 vuotta aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Pachinko-pelikoneet muistuttavat pystyyn nostettuja flippereitä. Räikeä musiikki ja koneiden putkistoista ämpäreihin kolahtelevien kuulien räminä kaikuvat kadulle saakka. Roland Barthesin mukaan ”Pachinko on kollektiivinen yksinpeli”. Pelaajat istuvat vieri vieressä vilkaisemattakaan toisiinsa, vaihtamatta sanaakaan keskenään.

Elisa Shua Dusapinin teoksia on käännetty
35 kielelle. Kuva: Romain Guelat

Pachinko toimii vertauskuvana myös Clairen ja häntä ympäröivien ihmisten vähäiselle kommunikaatiolle. Hänen isovanhempiensakin sosiaaliset suhteet rajoittuvat pelihallin ympäristöön. Kaiken lisäksi he kieltäytyvät puhumasta japania, sillä heidän kotimaassaan korean puhuminen oli kuoleman uhalla kiellettyä Japanin vallan alla.

Claire puolestaan on unohtanut korean kielen. Niinpä hän käy kömpelöä keskustelua isovanhempien kanssa alkeellisella englannilla ja muutamilla korean sanoilla. ”Ok, ok, go, go”, isoäiti hokee. Kulttuurien, kielten ja sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylittämättömänä.

Paremmin ei suju Miekon ja hänen äitinsäkään kanssa, sillä yhteisiä puheenaiheita ei tunnu löytyvän, vaikka Claire osaa sujuvaa japania. Kaikkialla muovinen keinotekoisuus vilkkuvine värivaloineen lisää vieraantuneisuuden tunnelmaa. Se tiivistyy Tokion Disneylandissa, jonne Claire on Miekon toiveikkaana vienyt.

Haluaisin että hänellä olisi hauskaa. Että hän pitäisi hauskaa. Haluaisin tarttua häntä korvista, kiskoa niistä, kumartua toisen korvan juureen ja rukoilla: pidä nyt hauskaa.

Kirjan sivuille ilmestyy tuon tuosta mainoskylttinainen kuin välimerkki. Isoisä on palkannut hänet tepastelemaan Packhinko-hallin edustalla suuret mainoskyltit yllään ja latelemaan kehotuksia mikrofoniin: ”Aamuin illoin aina Shinyyn, Shinyssa elämä hymyilee…”

Öisin nauhoituksesta kaikuva mainoskylttinaisen kailotus valvottaa Clairea. Hänen huoneensa jalkakäytävän tasolla olevasta ikkunasta näkyy ohi vilahtelevia jalkoja ja kenkiä. Käännän usein katseeni pois ikkunasta etten näkisi niitä enää, mutta niiden varjot jatkavat kulkuaan seinällä, katulyhtyjen valon sumentamina, epämuodostuneina.

Yksityiskohdista syntyy vahva, aistittava tunnelma. Dusapin lennättää elävällä tekstillään minut Tokion hämärille kujille, joissa surrealistiset näyt seuraavat toinen toistaan. Sumopainija polkee ohi pikkuriikkisellä polkupyörällä. Verryttelypuvussa, hiukset vahatulla nutturalla.

Dusapin osoittaa jälleen olevansa mielenliikahdustemme ja lausumattomien sanojemme tarkkasilmäinen havainnoija ja tulkki. Claire hakee kontaktia lähimmäisiinsä, mutta etsii samalla myös itseään, omaa identiteettiään. Loppua kohden olen näkevinäni tunnelin päässä häämöttävää valoa.

Kääntäjä Anu Partasen suomennos soljuu eleettömän tyylikkäästi. Sockho talvella suomennoksestaan hän sai parhaan ranskankielisen käännöskirjan Maurice de Coppet -palkinnon.

Elisa Shua Dusapin: Pachinko-kuulat

(Les Billes du Pachinko). Ranskasta suomentanut Anu Partanen. Siltala. 2024. 175 s. https://www.siltalapublishing.fi/ 

Hannu Väisänen: Viisikko

Älkää unohtako mitään!

Hannu Väisänen on kirjailijanakin taidemaalari, joka loihtii siveltimenvedoillaan – sanoillaan – rikkaan ja inhimillisen kuvakudoksen elämisen ehdoista, vanhenemisesta ja muistoista. Värikkäitä vivahteita romaaniin Viisikko tuovat hänen omat kokemuksensa.

Sydämeni laskokset pyrkivät aina liimautumaan yhteen. Avatakseni ne, minun olisi revittävä ne yhä uudelleen erilleen.”  Ludvig Wittgenstein

Hannu Väisänen, palkittu kirjailija ja kuvataiteilija, on kertonut kuusiosaisessa omaelämäkerrallisessa Antero-sarjassaan värikkäästä elämäntaipaleestaan Oulun kasarmeilta entiseen pappilaan Dordognen laaksossa Ranskassa.

Sarjan viidennessä osassa Elohopea  Antero matkustaa Pariisiin opiskelemaan musiikkia. ”Hannu Väisänen rinnastaa pientä ja ylevää, näkee arkisimmassakin harmaassa odottamattomia elohopean välähdyksiä. Ja mikä parasta, hän osaa pukea tämän välkkeen kirjallisuudeksi, joka on perusinhimillistä, tunnistettavaa ja samastuttavaa. Ja joka nostaa jonnekin korkeammalle, antaa iloa ja lohtua”, luonnehdin teosta.

Sanat sopivat vallan mainiosti kuvaamaan myös hänen uutta romaaniaan Viisikko (Siltala). Vaikka se ei olekaan omaelämäkerrallinen, siinä hän kuitenkin tönäisee Anteroa muutaman kerran kuin ohimennen, muistuttaa häntä menneistä.

Kun villisikojen, vuohien ja mytologisten hahmojen somistama koristeompelein parsittu pöytäliina hulmahtaa verannan klaffipöydälle, syntymäpäivänvietto voi alkaa. Viiden lautasen viereen on katettu kirjan kannessa kuvatut luuvartiset vanhat aterimet.

Oulun kasarmilla lapsuutensa viettänyt neljän sisaruksen parvi saapuu kukin omalta taholtaan juhlimaan veljensä syntymäpäivää ja viettämään pari viikkoa hänen luonaan entisessä pappilassa Lounais-Ranskan maaseudulla. Talon isäntä on taiteilija, joka on saanut kunnian toimia Viisikon kertojana.

Kirkkoisien entisessä asumuksessa kun ollaan uskonasioista leimahtaa sisarusten välille vilkas väittely. Taiteilija vakuuttaa, ettei hän suin surminkaan rupea uskovaiseksi, sillä hänen kirkkoihin maalaamansa alttaritaulut on tuomittu kelvottomiksi. Sisko sen sijaan uskoo ”sielun hengitykseen”, joka ilmenee hänen tulkintansa mukaan myös taiteessa.

Poliisit ja yömajat ovat jääneet isoveli Santerin railakkaaseen menneisyyteen, kun humalan korvasi Jumala. Varmuuden vuoksi hän kuljettaa monitoimihousujensa taskussa Raamattua. Nuorin veli Aleksi on puolestaan hurahtanut buddhalaisuuteen. Huolestuttavan terveen oloinen fysioterapeutti on aina valmis jakamaan muille ohjeita terveydenhoidosta ja nepalilaisista luonnonlääkkeistä.

Viisikon neljättä veljeä Sakaria lapsena sairastettu aivokalvontulehdus on hidastanut, tehnyt hänestä ”leudon”. Kehitysvamma ei kuitenkaan estä häntä rustaamasta runoja. Hän on kuin ihminen, joka heräilee hitaasti unestaan, on saamassa täyden tajuntansa, ja sitten kuitenkin vajoaa takaisin uutimien taakse.

Taiteilija on ilmeikkäin vedoin luonnostellut sisarusparven lukijalle tutummaksi. Viiden eri silmäparin näkökulmasta Väisänen pääsee kuin huomaamatta kommentoimaan nykymenoa ja sen monenmoisia ilmiöitä. Menneisyyden muistotkin haluavat mukaan kertomukseen. Siskolla on salaisuus, josta hän voi taiteilijalle avautua vain jokirannan sumuun kietoutuneessa pähkinälehdossa.

Siskon paljastus havahduttaa taiteilijan alitajunnan syövereihin painuneet muistot ja nostaa ne tietoisuuden pinnalle. Valtava unohdettujen asioiden joukkue lähestyy, katsoo minua unohdetun asian suurilla, syyttävillä silmillä.

Hannu Väisänen voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan
toiset kengät vuonna 2007. Kuva: Isabella Jan 

Muutaman juhlattoman vuoden jälkeen viisikko on jälleen kokoontunut juhlapöydän ympärille, kun raju ukkosmyrsky iskee ja katkaisee sähköt. Väisänen antaa lennokkaan mielikuvituksensa laukata taiteilijan kertoessa vieraidensa viihdykkeeksi tarinan, joka on saanut inspiraationsa japanilaisesta legendasta.

Sen mukaan vanhat ihmiset karkotettiin Obasute-vuorelle kuolemaan. Taiteilijan faabelissa nimeltä ”Vanhuskorpi” dystopiasta tulee utopia. Korpeen ajetut neuvokkaat vanhukset oppivat metsän tavoille ja pärjäävät niin mainiosti, ettei paluu sivistyksen pariin enää houkuta.

Kertomus ennustaa tulevaa, sillä ajan hammas on puraissut vuosien vieriessä itse kutakin viisikon jäsentä. Ikääntyminen vaatii veronsa. Nelikko ei enää pelmahda juhlataloon, vaan taiteilija puolestaan matkustaa tapaamaan sisaruksiaan entisille kotikonnuilleen Ouluun.

Siskon mieli on karannut tästä ulottuvuudesta. Kaikki puheenaiheet, joita olin valmistellut, valuvat pois. Taiteilija miettii kuumeisesti, millä ihmeen konstilla saisi Siskon hapertuneen muistin herätettyä henkiin. Kunnes Sisko tekee sen itse. Hänen kasvoilleen tulee väriä, ja hän huudahtaa yllättäen: ”Kristallipikari! Sinullahan on se kristallipikari”.

Se on totta. Taiteilijan vitriinissä todellakin komeilee Muranosta hankittu kaunis pikari. Siitä on Siskon mielikuvituksessa tullut olento, kuten iäkkäille esineille joskus käy. Muistot ovat osa meitä, oleellinen osa identiteettiämme. Ne ovat rikkaus, olivatpa sitten ikäviä tai ihania.

Junamatkalla kotiin konduktööri muistuttaa joka asemalla ”Älkää unohtako mitään!” Taiteilija on ihan samaa mieltä.

“Nyt minä istun tyhjässä, kohta entisessä kodissani ja huokaan. Kohta sullon viimeiset pakaasini autoon ja ajan pois. Päivä on kaunis, melkein kuin huhtikuulta lainattua kauneutta. Aurinko tekee valomattoja tyhjälle pyökkiparketille”, Hannu Väisänen kirjoitti Facebook-postauksessaan helmikuun ensimmäisenä päivänä.

Entinen pappila, vanha talo sumuisen laakson harjanteella, liittyy sekin muistojen hämärään ketjuun, jota meripihkan värinen kristallilasi hennosti valaisee. Mutta sitä ennen kohotetaan pikarilla malja muistojen pysyvyydelle, jota Viisikon kaltaiset viisaat kirjat vaalivat.

Hannu Väisänen: Viisikko. Siltala. 2024. 200 s. https://www.siltalapublishing.fi/