tiistai 9. lokakuuta 2018

Helena Ruuska: Hugo Simberg – pirut ja enkelit


Alitajunnan kuvaaja sai arvoisensa elämäkerran

Helena Ruuska etsii ihmistä hienon suomalaisen symbolistin Hugo Simbergin teosten takaa. Perusteellinen, runsaasti kuvitettu teos Hugo Simberg – pirut ja enkelit on nautinnollista luettavaa.


Olen ollut löytöretkeilijä ja salapoliisi, historiantutkija ja psykologi”, tietokirjailija Helena Ruuska kuvailee kunnianhimoista ja sinnikästä tutkimustyötään, jonka tuloksena nyt ilmestynyt elämäkerta Hugo Simberg – pirut ja enkelit (WSOY) nostaa tietämyksen Suomen taiteen kultakauden mestarista aivan uudelle tasolle.

Jo oli aikakin, sillä edellinen, Ateneumin intendentin Sakari Saarikiven väitöskirja taiteilijasta ilmestyi jo 70 vuotta sitten. Ruuska on penkonut arkistoja, tutkinut museoita, katsonut satoja teoksia, tavannut Simbergin sukulaisia ja keskustellut taiteentutkijoiden kanssa. Hugosta tuli hänellä läheinen kahden ja puolen vuoden seurustelun jälkeen.

Hän oli ristiriitainen persoona. Luonnonlapsi ja leikkisä hupsuttelija, josta kaikki pitivät. Hän halusi olla monessa mukana, teki teatterilavasteita, koristeli kirkkoja, lähti maalaamaan kavereiden kanssa. Toisaalta hän oli itsestään epävarma ja kaipasi yksinäisyyttä, rauhaa työskennellä, Ruuska pohti kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Hugo Simberg (1873–1917) vietti lapsuutensa Haminassa, kunnes perhe muutti Viipuriin. Niemenlautan kesäparatiisi 30 kilometrin päässä oli Hugolle tärkeä inspiraation lähde. Sieltä matka jatkui Suomen taideakatemian kouluun Ateneumiin. Lisää oppia taiteilijanalku haki esikuvaltaan Akseli Gallénilta, jonka luona Ruovedellä hän vietti pitkiä aikoja.

Tienhaarassa, 1896. Lähteäkö enkelin seurassa Lontooseen
vai pirun kanssa paheelliseen Pariisiin? 

Pirut ja enkelit ilmestyivät Simbergin taiteeseen jo varhain, ne kulkevat hänen teoksissaan ihmisten rinnalla samoin kuin monesti hellästi kuvattu kuolema. Ruuska tulkitsee pirun taiteilijan alter egoksi, epäonniseksi, rakkaudessa pettyneeksi rassukaksi.

Simbegille sateli rukkasia, sillä isänsä rahoilla elelevä, piruja maalaava taiteilija ei ollut toivottua vävyainesta. ”Simberg on vetänyt piruparkansa esiin suoraan ihmissydämen lihasta, kirjoittaa kirjailija Helvi Hämäläinen.”

Pirut ja enkelit eivät tuon ajan taideyleisöä innostaneet, mutta kun Simberg maalasi hienon, realistisen muotokuvan Täti (1898) Alexandra Simbergistä häneen alettiin suhtautua vakavasti otettavana taiteilijana. Maalaus oli esillä Pariisin maailmannäyttelyssä, tekijälleen se avasi ovet taidekentän aktiiviseksi toimijaksi.

Täti, 1898. Tausta on häivytetty,
tärkeintä on ihmisen mieli.

Simberg tutustui kansainväliseen taiteeseen laajalti, tutki lehtiä ja kirjoja, matkusteli paljon. Ruuska on kulkenut hänen jalanjäljissään niin Haminassa ja Viipurissa kuin Lontoossa, Pariisissa ja Firenzessä.

Hämmästyttävän monipuolinen taiteilija tunsi eri taidesuuntaukset, opiskeli uusia tekniikoita, grafiikkaa ja freskomaalausta, teki kirjankansia ja mainoksia taidemaalauksensa ohella. Miten ihmeessä hän kaikkeen ehti, kun eli vain 44-vuotiaaksi?

Vihdoin rakkauselämäkin alkoi kukoistaa, kun Simberg ja hänen kymmenen vuotta nuorempi oppilaansa Anni Bremer alkoivat luoda toisiinsa merkittäviä silmäyksiä Ateneumin piirustussalissa. Annilla oli kuitenkin kilpailija, taide, mutta oli muutakin, joka esti Simbergiä heittäytymästä heti täysillä suhteeseen.

Helena Ruuska on aiemmin kirjoittanut
kiitetyt elämäkerrat Marja-Liisa Vartiosta
ja Eeva Joenpellosta. Kuva Pertti Nisonen. 
Helena Ruuska avaa rehellisesti aihetta, josta tähän saakka on vaiettu: Hugo Simbergiä piinasi todennäköisesti jo nuorena hankittu syfilis. Siihen ei tuohon aikaan ollut parannuskeinoa, vaikka tauti saattoikin olla pitkään oireeton.

Tuula Karjalainen kirjoittaa Tyko Sallisen elämäkerrassa, miten bordellikäynnit kuuluivat opiskelijoiden – taideopiskelijoidenkin – tapoihin 1890-luvun Helsingissä. Erityisesti lukukausien päättymistä juhlittiin ensin teatterissa, sitten ravintolassa ja lopuksi Punavuoren ilotaloissa.”

Avioliitosta tulee joka tapauksessa onnellinen, ja Simbergit saavat kaksi lasta. Tuolloin eletään kuitenkin jo autonomian viimeisten vuosien levottomia aikoja, ja perhe joutuu monesti asumaan erillään.

Miten täysiverisimmän suomalaisen symbolistin teoksia, enkeleitä ja piruja, pitäisi lopulta tulkita? Ruuskan mukaan teokset kysyvät, eivät anna vastauksia, ne ovat satuja ja arvoituksia, joille katsoja saa sepittää oman tarinansa.

Haavoittunut enkeli, 1903, pakenee tulkintoja. Reaalimaailman
lainalaisuudet eivät päde tässä ulottuvuudessa.

Tätä Simberg varmaan tarkoitti, kun hän itselleen läheisimmän teoksensa nimen paikalle veti näyttelyluetteloon pelkän viivan. Vasta myöhemmin rakastetuimmaksi suomalaiseksi maalaukseksi äänestetty, pitkään tekeillä ollut kookas teos sai nimekseen Haavoittunut enkeli.

Hugo Simbergin tärkeimmät työvälineet eivät olleet silmä ja sivellin vaan tunteet, unet ja mielessä liikkuvat asiat. Kenties kattavimman selityksen taiteelleen hän antaa itse vastatessaan veljelleen Paulille tämän udellessa mitä taide Hugon mielestä on?

Taideteos puhuu toisesta maailmasta ja johdattaa katsojan ajatukset johonkin sellaiseen, mitä ei ajatella joka päivä ja mitä ajatellaan vielä pitkään taideteoksen katsomisen jälkeenkin.”

Helena Ruuska: Hugo Simberg – pirut ja enkelit. WSOY. 2018. 432 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti