Irtipäästämisen taito
Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut kuvaa psykologisen taitavasti opettajan uupumusta
syrjäkylän koulussa sodan jälkeen. Karheankauniissa tarinassa orastaa toivo:
luopuminen tekee tilaa uudelle.
Mitä meistä jää,
kun pois kuoritaan se, mitä aina luulimme olevamme?
Vaikuttavassa Finlandia-ehdokaskirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuvasi sodan jälkeen Norjan vankileiriltä kotiin palaavien naisten raadollista vaellusta. Hänen uudessa romaanissaan Pimeät kuut (WSOY) on siinäkin kyse eräänlaisesta vaelluksesta.
Teos kertoo kuusikymppisen opettajan Elna Suorajärven mielenmatkasta uupumuksen ja pelon läpi kohti omaa itseä, aitoa identiteettiä. Matka kestää kouluvuoden, elokuusta kesäkuuhun. Elna on saanut tuoksi ajaksi pestin rajanpintaan, pieneen Niemen kouluun, jonne ei johda edes tietä, vain polkuja. Kesällä sinne soudetaan kylältä, talvella hiihdetään järvien yli.
Lähtö kotitalosta karmaisee: Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki repii
silmäkulman auki. Tämän tekee Elnan sisko Salli, jonka raivokohtaukset – jo
pienestä pitäen – ovat terrorisoineet muuta perhettä, joka pelkää ja vaikenee. Sinä et enää asu täällä, hän huutaa
hoipertelevan Elnan perään.
Niemen ”koulu” osoittautuu saksalaisilta jääneeksi
puolilahoksi parakiksi, jonka päädyn pienestä sopesta tulee Elnan asunto. Alkuun koulukirjoja ei ole eikä muitakaan työskentelyyn
tarvittavia välineitä, silti Elnan on opetettava kuutta eri luokka-astetta.
Oppilaat ovat hallaisille suomaille asutettujen evakkojen
lommoposkisia lapsia, paikatuissa sisaruksilta perityissä vaateparsissa. Koska
poltettujen talojen tilalle ei ole ehditty rakentaa uusia, perheet joutuvat
asumaan eläinsuojissa ja saunoissa. Isät vaikenevat tai räyhäävät sodasta
jäänyt sirpale sielussaan.
Elnan tilannetta pahentavat elimistöä piinaava sairaus,
joka vie voimia, mutta ennen kaikkea mielen syövereissä vellovat kipeät muistot
ja syyllisyys. Niiden käsittelyyn hänen voimavaransa eivät riitä. Kaikki tuntuu
kaatuvan päälle, ja Elna kokee uppoavansa elämänsä nollapisteeseen.
Talvikirjan luvut etenevät
kuukausi kuukaudelta. Luonnontuntu huokuu sivuilta, keskellä korpea kun ollaan.
Syksyn pimeät kuukaudet tuovat tullessaan yksinäisyyden. Elna erakoituu, ei
jaksa tavata oppilaidensa ohella enää muita ihmisiä. Tommi Kinnusen teoksia on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt
Elämä ympäriltäni liukenee pois, ihmissuhteet hajoavat ja muistot
rapautuvat. Tulevaisuus pelottaa: mikä minua kylällä odottaa tämän
kouluvuoden jälkeen, pimeät kuut?
Taitavana ihmiskuvaajana tunnettu Tommi Kinnunen eläytyy
sydänjuuriaan myöten henkilöihinsä. Nämä ovat usein oman tiensä kulkijoita,
jotka eivät suostu alistumaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa olosuhteisiin. Elna on hyvä opettaja ja pitää oppilaistaan,
mutta häneltä vaadittava jatkuvasti kasvava työtaakka johtaa uupumukseen: Minusta on tullut öitä valvova raaskio.
Kinnunen on omistanut teoksensa väsyneille. Tarinan taustalla häämöttää kirjailijan oma työuupumus
opettajantoimessa, josta hän on avoimesti kertonut. Olot ovat nyt toiset kuin
1940-luvulla, mutta opettajille lastattu työtaakka kasvaa nykyajan vaatimusten
mukana. Kinnunen twiittasi vuosi sitten, ”että hänen työnkuvaansa on lisätty
työtehtäviä niin paljon, että vuorokauden tunnit eivät riitä niistä
selviämiseen”.
Joulukuussa tunnelin päässä alkaa häämöttää valoa. Elna huomaa
viihtyvänsä pienessä valtakunnassaan, ei kaipaa enää ketään eikä mitään. Kinnunen
kuvaa taitavasti Elnan mielen ailahteluja ja hiljalleen kasvavaa varmuutta
siitä, että hän on muutakin kuin opettajatar. Elna alkaa ravistella opettajuuden
kulisseja päältään.
Elnan opetustyöt ja arkiset askareet luovat aitoa
ajankuvaa, joskus peräti herkullisesti. Vispipuuro on vatkattava kuohkeaksi
kylmässä. Tammikuussa Elna valmistaa puolukkapuuronsa istumalla hohtavanvalkeassa
hangessa. Siirrän kattilan jalkojeni
väliin, painan reidet sen viileään metalliseen pintaan ja jatkan vispaamista.
Sulatan talveen itseni kokoisen tilan.
Talven valkeat kuukaudet tuovat muutakin iloa. Riemukas
hiihtoretki oppilaiden kanssa järven jäällä muistuttaa entisestä: Tämä kaikki on ollut minussa tallella ja nyt
suostui tulemaan esiin. Vihdoin hän on valmis käsittelemään myös mielensä
syövereihin painuneita kipeitä muistojaan. Särkyköön,
minkä särkyä pitää.
Valoa ja varjoja. Kuva:Hannele Salminen
Kouluvuosi päättyy kesäkuussa. Silloin koittaa luopumisen
aika monessakin mielessä. Elna oivaltaa, ettei irtipäästäminen ole häviämistä
vaan viisautta, joka tekee tilaa uudelle. Näkökulman vaihdos saa ennen niin
tärkeiltä tuntuneet asia menettämään merkityksensä. Elna on yksinäisen talven
aikana löytänyt itsensä ja varmuutensa. Hän tuntee olonsa keveäksi ja menneistä
vuosista vapaaksi.
Tommi
Kinnunen: Pimeät kuut.
Talvikirja. WSOY. 2022. 285 s.
Tuttuakin tutumpaa omasta lapsuudesta ja kansakoulun alaluokilta. Opettaja tuntui liiankin ankaralta osalle lapsia. En ymmärtänyt mistä se saattoi johtua, eihän lapsi voi asettua aikuisen asemaan. Tosin opettaja oli jo vanhempi silloin, ja saattoi olla pettynyt elämäänsä, ajattelen nyt..
VastaaPoista