Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja

 Irtipäästämisen taito

Tommi Kinnusen romaani Pimeät kuut kuvaa psykologisen taitavasti opettajan uupumusta syrjäkylän koulussa sodan jälkeen. Karheankauniissa tarinassa orastaa toivo: luopuminen tekee tilaa uudelle.

Mitä meistä jää, kun pois kuoritaan se, mitä aina luulimme olevamme?

Vaikuttavassa Finlandia-ehdokaskirjassaan Ei kertonut katuvansa Tommi Kinnunen kuvasi sodan jälkeen Norjan vankileiriltä kotiin palaavien naisten raadollista vaellusta. Hänen uudessa romaanissaan Pimeät kuut (WSOY) on siinäkin kyse eräänlaisesta vaelluksesta.

Teos kertoo kuusikymppisen opettajan Elna Suorajärven mielenmatkasta uupumuksen ja pelon läpi kohti omaa itseä, aitoa identiteettiä. Matka kestää kouluvuoden, elokuusta kesäkuuhun. Elna on saanut tuoksi ajaksi pestin rajanpintaan, pieneen Niemen kouluun, jonne ei johda edes tietä, vain polkuja. Kesällä sinne soudetaan kylältä, talvella hiihdetään järvien yli.

Lähtö kotitalosta karmaisee: Isku osuu ohimoon, nyrkkiin piilotetun avaimen kärki repii silmäkulman auki. Tämän tekee Elnan sisko Salli, jonka raivokohtaukset – jo pienestä pitäen – ovat terrorisoineet muuta perhettä, joka pelkää ja vaikenee. Sinä et enää asu täällä, hän huutaa hoipertelevan Elnan perään.

Niemen ”koulu” osoittautuu saksalaisilta jääneeksi puolilahoksi parakiksi, jonka päädyn pienestä sopesta tulee Elnan asunto.  Alkuun koulukirjoja ei ole eikä muitakaan työskentelyyn tarvittavia välineitä, silti Elnan on opetettava kuutta eri luokka-astetta.

Oppilaat ovat hallaisille suomaille asutettujen evakkojen lommoposkisia lapsia, paikatuissa sisaruksilta perityissä vaateparsissa. Koska poltettujen talojen tilalle ei ole ehditty rakentaa uusia, perheet joutuvat asumaan eläinsuojissa ja saunoissa. Isät vaikenevat tai räyhäävät sodasta jäänyt sirpale sielussaan.

Elnan tilannetta pahentavat elimistöä piinaava sairaus, joka vie voimia, mutta ennen kaikkea mielen syövereissä vellovat kipeät muistot ja syyllisyys. Niiden käsittelyyn hänen voimavaransa eivät riitä. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle, ja Elna kokee uppoavansa elämänsä nollapisteeseen.

Tommi Kinnusen teoksia on käännetty
yli 20 kielelle. Kuva: Joonas Brandt

Talvikirjan luvut etenevät kuukausi kuukaudelta. Luonnontuntu huokuu sivuilta, keskellä korpea kun ollaan. Syksyn pimeät kuukaudet tuovat tullessaan yksinäisyyden. Elna erakoituu, ei jaksa tavata oppilaidensa ohella enää muita ihmisiä. 

Elämä ympäriltäni liukenee pois, ihmissuhteet hajoavat ja muistot rapautuvat. Tulevaisuus pelottaa: mikä minua kylällä odottaa tämän kouluvuoden jälkeen, pimeät kuut?

Taitavana ihmiskuvaajana tunnettu Tommi Kinnunen eläytyy sydänjuuriaan myöten henkilöihinsä. Nämä ovat usein oman tiensä kulkijoita, jotka eivät suostu alistumaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiinsa olosuhteisiin.  Elna on hyvä opettaja ja pitää oppilaistaan, mutta häneltä vaadittava jatkuvasti kasvava työtaakka johtaa uupumukseen: Minusta on tullut öitä valvova raaskio.

Kinnunen on omistanut teoksensa väsyneille. Tarinan taustalla häämöttää kirjailijan oma työuupumus opettajantoimessa, josta hän on avoimesti kertonut. Olot ovat nyt toiset kuin 1940-luvulla, mutta opettajille lastattu työtaakka kasvaa nykyajan vaatimusten mukana. Kinnunen twiittasi vuosi sitten, ”että hänen työnkuvaansa on lisätty työtehtäviä niin paljon, että vuorokauden tunnit eivät riitä niistä selviämiseen”.

Joulukuussa tunnelin päässä alkaa häämöttää valoa. Elna huomaa viihtyvänsä pienessä valtakunnassaan, ei kaipaa enää ketään eikä mitään. Kinnunen kuvaa taitavasti Elnan mielen ailahteluja ja hiljalleen kasvavaa varmuutta siitä, että hän on muutakin kuin opettajatar. Elna alkaa ravistella opettajuuden kulisseja päältään.

Elnan opetustyöt ja arkiset askareet luovat aitoa ajankuvaa, joskus peräti herkullisesti. Vispipuuro on vatkattava kuohkeaksi kylmässä. Tammikuussa Elna valmistaa puolukkapuuronsa istumalla hohtavanvalkeassa hangessa. Siirrän kattilan jalkojeni väliin, painan reidet sen viileään metalliseen pintaan ja jatkan vispaamista. Sulatan talveen itseni kokoisen tilan.

Talven valkeat kuukaudet tuovat muutakin iloa. Riemukas hiihtoretki oppilaiden kanssa järven jäällä muistuttaa entisestä: Tämä kaikki on ollut minussa tallella ja nyt suostui tulemaan esiin. Vihdoin hän on valmis käsittelemään myös mielensä syövereihin painuneita kipeitä muistojaan. Särkyköön, minkä särkyä pitää.

Valoa ja varjoja. Kuva:Hannele Salminen

Kouluvuosi päättyy kesäkuussa. Silloin koittaa luopumisen aika monessakin mielessä. Elna oivaltaa, ettei irtipäästäminen ole häviämistä vaan viisautta, joka tekee tilaa uudelle. Näkökulman vaihdos saa ennen niin tärkeiltä tuntuneet asia menettämään merkityksensä. Elna on yksinäisen talven aikana löytänyt itsensä ja varmuutensa. Hän tuntee olonsa keveäksi ja menneistä vuosista vapaaksi.

Tommi Kinnunen: Pimeät kuut. Talvikirja. WSOY. 2022. 285 s.