Lauri Eriksson: Muodonmuutoksia

Nikon kädessä, elämä edessä

Teoksessaan Muodonmuutoksia valokuvaaja Lauri Eriksson etsii vastausta taiteen perimmäisiin kysymyksiin: kuka minä olen, minne olen menossa ja mikä on paikkani maailmassa? Valokuvista, kahdesta esseestä sekä tekstifragmenteista hahmottuu muotokuva jatkuvassa muutoksessa olevasta ihmisestä.

Milloinkaan ei voi tietää, mitkä kasvot milloinkin näyttäytyvät. Toisinaan valokuva eiliseltä on kuin toisesta ajasta ja tarinasta.  – Jukka Viikilä

Lauri Eriksson aloittaa teoksessaan Muodonmuutoksia (PARVS) pirstaleisen elämänsä luonnostelun esseellä Satunnaisia valokuvia, muistiinpanoja ja muodonmuutoksia. Hänen inspiraatioinaan on ollut kaksi vanhaa valokuva-albumia, joihin hänen isänsä on kiinnittänyt hänen lapsena ottamiaan valokuvia 1960–1970-luvuilla.

Kirjan eri vuosikymmeniltä peräisin olevat snapshotit, asetelmat, luonnonmaisemat ja omaperäiset omakuvat eivät kaikki ole perinteisessä mielessä ole ”onnistuneita”. Joissakin sommittelu onnahtelee, osa on käännetty negatiiveiksi, osassa käytetty päällekkäisvalotusta.

Kyse ei silti ole kikkailusta. Kuviin latautunut tunnelma välittyy katsojan tajuntaan mielikuvituksen materiaaliksi, assosiaatioiksi, omien muistojen varjoiksi. Eriksson kirjoittaa eläneensä pienestä pitäen jonkinlaisessa välitilassa, haaveissa. Hänen kuviaan voisi tulkita niiden eräänlaisiksi symboleiksi.

Saariston ikiaikaisilla kallioilla Eriksson tekee aikamatkan menneeseen. Ehkä horisontissa piirtyy niin ikään synonyymi vapaudelle, välitilalle ja muutoksen mahdollisuudelle. Erikssonin omakuvat luonnossa tuovat mieleen Arno Rafael Minkkisen valokuvat, joissa hänen alaston vartalonsa sulautuu orgaaniseksi osaksi luontoa.

Omakuva, 2022

Kirjan toisessa esseessä Illuusion loppu valokuvataiteilija Joel Karppanen ei Erikssonin lailla uppoa vanhoihin kellastuneisiin muistoihin. Päinvastoin. Kun katson vanhoja valokuvia, minua ei kummittele menneisyys, vaan tulevaisuudet, jotka eivät koskaan toteutuneet.

Hän ottaa esseessään kopin Erikssonin esille nostamista kysymyksistä ja pohdinnoista kommentoimalla hänen tekstiään ja kuviaan. Kahden valokuvaajan – joilla on ikäeroa lähes 30 vuotta – välille syntyy näin kiinnostavaa vuoropuhelua kuvista, kuvaamisesta ja muodonmuutoksista.

Muistimme ei ole koskaan terävä, se pikemminkin välkehtii. Valokuvan muisti sen sijaan pysyy, mutta niihin heijastamamme merkitykset muuttuvat, Karppanen kirjoittaa. Kun me tulevaisuudesta käsin katsomme menneisyyden kuvia, ne heräävät henkiin ja kertovat sanattomia tarinoitaan, vaikka ovatkin kivettyneet hetkiin kauan sitten. Millaisia tarinoita olisivat kertoneet kuvat, joita tuolloin ei otettu?

Omakuva, 1989. Nikon kädessä, elämä edessä.

Muodonmuutos on hajoamisen ja rakentumisen jatkuvaa liikettä. Muutos on viime kädessä tulemista joksikin, Eriksson kirjoittaa. Pienestä pitäen hän on tuntenut elävänsä jonkinlaisessa välitilassa. Tekstifragmentissaan hän toteaa: Vinoutuneiden viivojen maailma / virtaa ohitseni / kuorii ihoni / ja minä vielä odottelen / itseäni.

Kirjailija Maggie Nelson on kuvannut ihmiselämää jatkuvana muutoksena teoksessaan Argonautit.  Kreikkalaisen mytologian mukaan Argo-laivan argonautit rakensivat laivaansa matkan varrella pala palalta uusiksi. Silti se säilyi Argona.

Valokuvaaminen vie sekin eräänlaiseen välitilaan, kommunikointiin maailman kanssa, yritykseen kietoutua siihen, hälventää minän ja maailman välistä rajaa. Eikä kuvaaminen ole vain katsomista vaan myös fyysistä kommunikointia, eräänlaista paritanssia kohteen kanssa. Sormi etsimellä askel eteen, taakse, sivulle samalla kun silmä tarkkailee valon ja varjojen liikettä.

Omakuva, 2018

Illuusioiden loppu häämöttää, sillä vasta kuplien puhjettua on mahdollista pelkän katsomisen sijaan nähdä syvemmälle. Karppanen kertoo matkustaneensa dokumentoimassa Eurooppaan rantautuvia pakolaisia ja sotilaita Ukrainan etulinjassa.

Mutta mitä syvemmälle kamerani taakse uppouduin, sitä rajatummin näin mitään muuta ympärilläni, vielä vähemmän itseäni. Se oli itsepetos, mutta pakollista laatuaan. Vasta illuusion jälkeen on mahdollista nähdä.

Kamerallakin on sanansa sanottavana Erissonin fragmentissa, joka sekin on ajan saatossa kokenut pienen muodonmuutoksen. Nimeni on kamera // Tallennan muistoja / joita en omista / katselen maisemia / joissa en voi liikkua / Sieluni on lasia / ruumiini metallia / olen valon ja muodon työläinen  / muistojen tehdas       (1989/2024)

Annetaan Joel Karppaselle viimeinen sana, rivakka kehotus, johon Lauri Eriksson varmaan yhtyy: On aika lakata rypemästä ja tarttua jälleen kameraan.

Emil Aaltosen museossa Tampereella Lauri Erikssonin kirjaan liittyvä näyttely Muodonmuutoksia on avoinna 15.12. saakka.

Lauri Eriksson: Muodonmuutoksia. PARVS, 2024. 96 s. https://parvs.fi/