Maisku Myllymäki: Valvoja

”Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua”

Maisku Myllymäen nautittavan moni-ilmeinen romaani Valvoja valtaa lukijan aistit kuin omanlaisensa kirjallinen performanssi. Somen, taiteen ja hullun rakkauden piirileikissä kyytiä saavat niin nykymeno, museoinstituutio kuin itsepetokseen sortuvat ihmiset.

Päätin, että olin vain ymmärtänyt jotain väärin. Kaikelle oli varmaan olemassa selitys, ja jos ei ollut, keksisin sellaisen itse.

Maisku Myllymäki vakuutti jo esikoisteoksellaan Holly, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas vuonna 2021. Jäin tuolloin uteliaan innostuneena odottamaan sille jatkoa. 

Odotus ei ollut turha, sillä uudessa romaanissaan Valvoja (WSOY) hän luo jälleen psykologisesti oivaltavan tragikoomisen tarinan, jota rento kieli ja lukuisat yksityiskohdat höystävät.

Holly muistutti kamarinäytelmää, jossa estradina toimi rapistunut kartano meren yksinäisellä saarella. Samanlaisen suljetun tapahtumapaikan Myllymäki luo Valvojaan. Sen päähenkilö, minäkertoja Maia, viettää päivänsä yhtenä taidemuseon salien valvojana.

Hän kokee katselevansa eräänlaista näytelmää tarkkaillessaan salissa teosten lomassa vaeltelevia ihmisiä, heidän eleitään ja ilmeitään. Hänestä vaikuttaa siltä, että monelle heistä selfie teoksen äärellä on taidekokemusta tärkeämpää.

Maia kuuntelee myös vierailijoiden keskustelunpätkiä. Koska saleihin kuljetaan museokaupan kautta, ei ole ihme, että tällainenkin lausahdus osuu Maian korviin: Näyttikö tämä sinustakin kauniimmalta siinä hiirimatossa?

Yhdenpäivän romaanissa on meneillään Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttelyn viimeinen aukiolopäivä. Sen kahdeksan tunnin aikana Maian mielessä lipuu kuin kavalkadina muistoja kahdeksan kuukautta kestäneen näyttelyn ajalta.

Niiden keskipisteenä pörrää epäluotettava, itsekäs, mutta niin ihana Peter, johon Maia tutustui näyttelyn avajaisissa. He alkavat seurustella, ja Peteristä tulee kaikessa arvaamattomuudessaan Maialle pakkomielle: hänessä oli loputtomasti kerroksia, joiden kuorimista voisin jatkaa ikuisesti.

Maia on valvoja paitsi ammatiltaan myös unettomuutensa vuoksi. Hän kaipaa vierelleen toisen ihmisen lämpöä saadakseen unta. Toisin sanoen hän himoitsee sänkyynsä Peteriä. Mutta useimmiten mies luuhaa ties missä, joten Maia alkaa valvoa hänen menojaan ja kavereitaan somessa.

Näistä aineksista Myllymäki keittää herkullisen sopan, jonka sattumat tarjoavat lukijalle monenlaista pureskeltavaa. Kuvataiteenharrastajien iloksi keitoksessa on mausteena kuuluisia kuvataiteilijoita, heidän lausumiaan ja teoksiaan, tarinan käänteisiin sopivissa tilanteissa.

Kun Peter ei tunnu ymmärtävän eikä välittävän kuvataiteesta tuon taivaallista Mia muistaa kuvanveistäjä Camille Claudelin sanat, jotka tämä kirjoitti opettajalleen Auguste Rodinille: Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua. Onneton rakkaussuhde Rodinin kanssa päätti Claudelin lupaavan uran.

Maia ei aio suostua Claudelin kohtaloon vaan aikoo korjata Peterissä ilmenneet puutteet. Hän haluaa muovata Peterin kuin veistoksen mieleisekseen ideaaliksi. Kuvanveistäjä Klara puolestaan veistää kivestä teosta nimeltä Ideaali naisten saliin asetetussa läpinäkyvässä lasikopissa näyttelyn aikana. Näin hän suorittaa samalla eräänlaista performanssia.

Maisku Myllymäki on Helsingissä asuva kirjailija
ja filosofin maisteri. Kuva: Tomi Reunanen

Taidemaailman visionäärien mielestä museoihin on tuotava tämänkaltaista pöhinää, tapahtumia ja osallistavaa tekemistä. He eivät usko, että nopeatempoisen someajan ihmisille riittää enää hiljainen syventyminen taideteosten äärellä. Sehän vaatii aikaa ja keskittymistä, syvemmälle katsomista ja tunteita.

Onneksi on vielä heitä, jotka suorastaan ihastuvat teoksiin. Ilmiötä, patsaisiin kohdistuvaa halua, kutsutaan agalmatofiliaksi. Maia näkee, miten nuori, kalpea mies saapuu salin hämärään ja salamarakastuu marmoriin veistettyyn, haarojaan levittelevään hekumalliseen faunipatsaaseen.

Mies ei voi olla hivelemättä faunin vatsalihaksia sormenpäillään. Teoksiin ei tietenkään saa koskea, mutta Maia päättää tällä kertaa toisin, sillä tällaisina harvinaisina hetkinä taide herää eloon. He näyttävät hyvältä yhdessä. En halua, enkä aio kieltää heiltä tätä hetkeä.

Klara, kuin vangittuna yhteen Louise Bourgois’n Cells-installaation häkkiin, veistää päivä päivältä Ideaaliaan kohti olemattomuutta. Näyttelyn päättyessä siitä jää jäljelle vain kivensirpaleita lasikopin lattialle. Sillä eihän mitään ideaalia ole olemassa.

Jos emme koskaan tyydy tai hyväksy olemassa olevaa, lopputulos on, että kaikki se, mitä meillä oikeasti on, katoaa ja jäljelle jää vain tyhjät seinät.

Maialla olisi tästä opittavaa hänen korttitalonsa huojuessa. Valvojanpallillaan hän tarkkaili ihmisiä, näki ja oivalsi paljon. Mutta näkikö hän itsensä? jää lukijan pääteltäväksi. Maisku Myllymäki teki sen taas, loi herkullisen, psykologisesti tarkkanäköisen, viihdyttävän kirjallisen performanssin.  

Maisku Myllymäki: Valvoja. WSOY. 2024. 302 s.