Tuuliajolla Tokiossa
Elisa Shua Dusapin rakentaa jälleen tinkimättömällä, omaperäisellä tyylillään vieraantumisen ja kohtaamattomuuden näyttämön romaanissaan Pachinko-kuulat.
Hänellä on
pyöreät kasvot, veltot käsivarret ja huonosti istuvat housut, joiden lahkeet
pitäisi lyhentää. Kun liikautan jalkojani, huomaan että se olen minä.
Hänen toisessa romaanissaan Pachinko-kuulat (Siltala) eteläkorealaisen Sochon talvisen kylpyläkaupungin hiljaiset kadut ovat vaihtuneet elokuisen Tokion helteeseen, tungokseen ja sateeseen. Teoksessa tunnistaa silti Dusapinille ominaista melankoliaa, jonka hän luo näennäisen yksinkertaisin, mutta tehokkain keinoin.
Kolmikymppinen ranskalais-korealainen Dusapin on
lainannut taustaansa teoksensa minäkertojalle Clairelle, joka saapuu Sveitsistä
viettämään elokuuta korealaisten isovanhempiensa luokse Tokioon. Samalla hän on
lupautunut ajankulukseen opettamaan japanilaiselle kymmenvuotiaalle
Mieko-tytölle ranskaa.
Mieko ja hänen opettajaäitinsä asuvat hylätyssä hotellissa
sen ainoina vieraina. Outo tunnelma valtaa Clairen saman tien kun hän saapuu
heidän asumukseensa. Hotellihuoneen ikkunasta aukeaa näkymä saastepilven
sumentamalle Fujivuorelle. Miekon huoneen virkaa toimittaa alakerran entinen
uima-allas.
Sängyn lisäksi
altaassa on kirjoituspöytä, lipasto, joogamatto ja hulavanne, jotka heijastuvat
loputtomiin altaan vastakkaisilla seinillä olevista peileistä. Dusapin lavastaa
lukuisilla tarkoilla yksityiskohdilla teoksensa kulissit kuin näyttämön.
Yhtä outoon miljööseen Claire saapuu Nipporin
kaupunginosassa, jossa hänen Korean sotaa paenneet isovanhempansa asuvat. He
omistavat nuhjuisen Pachinko-pelihallin, jonka Shiny-nimi johtaa harhaan.
Kahdeksankymppinen isoisä on puurtanut siellä 50 vuotta aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Pachinko-pelikoneet muistuttavat pystyyn nostettuja
flippereitä. Räikeä musiikki ja koneiden putkistoista ämpäreihin kolahtelevien
kuulien räminä kaikuvat kadulle saakka. Roland
Barthesin mukaan ”Pachinko on kollektiivinen yksinpeli”. Pelaajat istuvat
vieri vieressä vilkaisemattakaan toisiinsa, vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Pachinko toimii vertauskuvana myös Clairen ja häntä
ympäröivien ihmisten vähäiselle kommunikaatiolle. Hänen isovanhempiensakin
sosiaaliset suhteet rajoittuvat pelihallin ympäristöön. Kaiken lisäksi he
kieltäytyvät puhumasta japania, sillä heidän kotimaassaan korean puhuminen oli
kuoleman uhalla kiellettyä Japanin vallan alla.
Elisa Shua Dusapinin teoksia on käännetty
35 kielelle. Kuva: Romain Guelat
Claire puolestaan on unohtanut korean kielen. Niinpä hän
käy kömpelöä keskustelua isovanhempien kanssa alkeellisella englannilla ja
muutamilla korean sanoilla. ”Ok, ok, go, go”, isoäiti hokee. Kulttuurien,
kielten ja sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylittämättömänä.
Paremmin ei suju Miekon ja hänen äitinsäkään kanssa,
sillä yhteisiä puheenaiheita ei tunnu löytyvän, vaikka Claire osaa sujuvaa
japania. Kaikkialla muovinen keinotekoisuus vilkkuvine värivaloineen lisää
vieraantuneisuuden tunnelmaa. Se tiivistyy Tokion Disneylandissa, jonne Claire
on Miekon toiveikkaana vienyt.
Haluaisin että
hänellä olisi hauskaa. Että hän pitäisi hauskaa. Haluaisin tarttua häntä
korvista, kiskoa niistä, kumartua toisen korvan juureen ja rukoilla: pidä nyt
hauskaa.
Kirjan sivuille ilmestyy tuon tuosta mainoskylttinainen
kuin välimerkki. Isoisä on palkannut hänet tepastelemaan Packhinko-hallin edustalla
suuret mainoskyltit yllään ja latelemaan kehotuksia mikrofoniin: ”Aamuin illoin aina Shinyyn, Shinyssa elämä
hymyilee…”
Öisin nauhoituksesta kaikuva mainoskylttinaisen kailotus
valvottaa Clairea. Hänen huoneensa jalkakäytävän tasolla olevasta ikkunasta
näkyy ohi vilahtelevia jalkoja ja kenkiä. Käännän
usein katseeni pois ikkunasta etten näkisi niitä enää, mutta niiden varjot
jatkavat kulkuaan seinällä, katulyhtyjen valon sumentamina, epämuodostuneina.
Yksityiskohdista syntyy vahva, aistittava tunnelma. Dusapin
lennättää elävällä tekstillään minut Tokion hämärille kujille, joissa
surrealistiset näyt seuraavat toinen toistaan. Sumopainija polkee ohi pikkuriikkisellä polkupyörällä.
Verryttelypuvussa, hiukset vahatulla nutturalla.
Dusapin osoittaa jälleen olevansa mielenliikahdustemme ja
lausumattomien sanojemme tarkkasilmäinen havainnoija ja tulkki. Claire hakee
kontaktia lähimmäisiinsä, mutta etsii samalla myös itseään, omaa
identiteettiään. Loppua kohden olen näkevinäni tunnelin päässä häämöttävää
valoa.
Kääntäjä Anu
Partasen suomennos soljuu eleettömän tyylikkäästi. Sockho talvella suomennoksestaan hän sai parhaan ranskankielisen
käännöskirjan Maurice de Coppet -palkinnon.
Elisa
Shua Dusapin: Pachinko-kuulat
(Les Billes du Pachinko). Ranskasta suomentanut Anu Partanen. Siltala. 2024. 175 s. https://www.siltalapublishing.fi/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti