Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä

Päivä kirjaimina niityllä

Silja Järventaustan uudessa runokokoelmassa Vuorosana pihapiirissä omintakeinen kieli kietoo minän yhteen ympäristön kanssa. Säkeet antavat luonnolle äänen ja piirtävät paikan hengelle kasvot.

”Kirjoittaminen käynnistyi vähitellen, lapsena aloittamani runovihkon kautta. Kirja syntyi hidastamisen, pelkistämisen ja tiivistämisen tarpeesta, kirjoittamalla hiljaisuus ja suhde maailmaan.”  Silja Järventausta

Miten kommunikoida luonnon kanssa, puhua ”luontoa”, sen omaa kieltä? Silja Järventaustalta tämä onnistuu runokokoelmassa Vuorosana pihapiirissä (Teos). Runojen ilmaisuvoima synnyttää näkyjä ja luo vahvan läsnäolon tunnun: Valo ei voinut pilkistää, koska se oli kerrottu jo. / Ilta sen puolesta liikkui ja eli.

Minäkin tunnen liikkuvani pihapiirissä, missä kävelymatka saunan rappusille lyhenee illaksi, ja varjot asettuvat maahan omille sijoilleen. Missä ranta ja järvi irrottavat murehtuneet mietteet, tarjoavat mahdollisuuden tulla kohdatuksi kesän kanssa.

Runoilija kertoo, että ”kokoelma syntyi rauhallisesti ajassa ja paikassa, marraskuun hiljaisuudessa Viron rannikolla, keväisessä Haapsalussa ja arkisen elämän rytmissä Helsingissä ja Pohjois-Pirkanmaalla”.

Eläydyn säkeiden loihtimiin tunnelmiin ja kuvittelen ymmärtäväni ympärilläni käynnissä olevaa vuoropuhelua. Sanat kertovat yhdessäolosta ja erillisyydestä, eivät aina tavoita sinua: Sanat joilla tarkoitin rakkautta, mutta tulivat ulos vailla.

Ainutkertaisista hetkistä rakentuva luonnon toistuva kiertokulku vannoo muutoksen pysyvyyteen. Vuodenajat vahtivat vuoroaan. Kun kiiruhdan kohti kesäiltaa, märkä lumisade painautuu jo metsikön kasvoille.

Ohuet hiutaleet laskeutuivat varpaat / edellä neulasille, kiehnäsivät neulastupsujen / päällä, etsivät oikeaa asentoa ja luvalla / sanoen laskeutuivat lopulta oksatuppaan vatsalle.

Silja Järventaustan edellinen teos 
Íltapäivä isolla kirjaimella oli Nihil Interitin
valinta vuoden parhaaksi runoteokseksi.
Kuva: Milka Alanen

Lumihiutaleiden oli tehtävä lumen työ. Riemumielin ne hyppivät kiinni eläinten häntiin ja luisuvat mäkiä alas lasten ja nuortuvien kauluksissa. Ulkoinen ja sisäinen kietoutuvat toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Ei ajatustakaan, jolla riippuisit / naavatuppaina / lähimetsässä.

Kun metsä on kaadettu, vain ihminen jää jäljelle. Sille ei eläin mahda mitään. Ei suojaa, jolle kertoa pulmansa / rapsuttaa turkkiaan, / hieroa ohimoitaan. Villieläin suree raiskattua pihapiiriään, kadonnutta kotiaan. Kaikki ei ole tarkoitettu koettavaksi / käsitettäväksi ja nähtäväksi. Mutta tämä on, sydänjuuria myöten. (Luonnonrakastaja minussa eläytyi surusilmin säkeisiin.)

Kuulle kaikki on mahdollista. Se valaa hangen peltoon, ponnistelee palotikkaissa, kertoo rakastavansa. Miltä tuntuisi olla yhdessä? Kun hämärä napittaa takkiaan ylhäältä alas, jänis loikkii sivun poikki, kertoo kuulumiset, katoaa korkean metsän sekaan.

Metsälle on annettava kirjoitusvälineet, toivoo runoilija. Ei tarvitse, sillä Silja Järventausta on sen vuorosanat jo oivallisesti tallentanut. Aivan kuin luonto itse olisi istunut runoilijan olkapäällä ja kuiskinut, avannut maailmaa meihin päin.

Silja Järventausta: Vuorosana pihapiirissä. Teos. 2025. 115 s. https://www.teos.fi/