Patrick Modiano: Uinuvia muistoja

Hämärien muistojen taidokas palapeli

Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Patrick Modianon pienoisromaanissa uinuvat muistot nousevat mielen pintaan ja tiivistyvät kimmeltäväksi kirjalliseksi helmeksi.

”Esitän itselleni vielä viimeisen kerran nämä kysymykset, ennen kuin ne katoavat vailla vastausta aikojen yöhön.”

Ranskalaista Patrick Modianoa on kautta hänen laajan tuotantonsa kiinnostanut muistin vaikutus identiteettiin, katoamiset ja moraalisten rajojen häilyvyys. Hän onkin todennut kirjoittavansa jatkuvasti samaa teosta saadakseen selkoa muistikuvistaan ja menneisyydestään.

Tämän hän tekee lyyrisen kauniilla kielellään niin taitavasti, että Ruotsin akatemia myönsi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon ”muistin taiteesta, jolla hän piirtää esiin kaikkein vaikeimmin tavoitettavat ihmiskohtalot”.

Uinuvien muistojen (WSOY) päähenkilö Jean D. muistelee nuoruudessaan, viitisenkymmentä vuotta sitten, kohtaamiaan naisia ja kadonnutta Pariisia harhailleessaan sen kaduilla: ”minun Pariisini on täynnä haamuja”. 

Jean D. on eräänlainen Modianon alter ego, jonka vaiheista löytyy yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä.

Jean D. hahmottelee menneisyytensä palapeliä vihkoihin tallentamistaan merkinnöistä ja muistikuvista, joita hänelle on kertynyt kymmenien vuosien ajalta. Kaikki alkoi hänen olleessaan vielä lapsi: ”Olin lapsuudesta lähtien kuullut niin paljon kummia puheita ovenraoista, hotellihuoneiden ohuiden seinien läpi, kahviloissa, odotushuoneissa, yöjunissa…”

Muistin palaset ovat häilyviä ja niitä peittää vuosien varrella kertynyt unohduksen sumu. Jean D. toivoo kuitenkin, että ne magneetin lailla vetäisivät muistin syövereistä pinnalle unohtuneita kohtaamisia ja ihmiskohtaloiden aavistuksia. Näitä mietiskellessään hän tuntee haikeutta kadotettuja hetkiä ja menetettyjä mahdollisuuksia kohtaan.

 ”Lohdutukseksi olen kirjoittanut huolellisesti muistivihkoihini nuo tyhjiin rauenneet kohtaamiset, kirjannut tarkan sijainnin ja niiden nimettömien ihmisten ulkonäön. Pariisi on sillä lailla täynnä herkkiä kohtia ja niitä moninaisia muotoja, jotka elämämme olisi voinut saada.”

Kuva: Christian Sarramon

”Joel Haahtela on Suomen Patrik Modiano”, totesi kirjailija Markku Pääskynen jutellessamme Kalevi Jäntin säätiön palkintotilaisuudessa. Se on totta, nämä kaksi ovat sukulaissieluja, muistin tulkkeja, kyvyssään tavoittaa runollisissa kirjoissaan välähdyksiä ihmisen sisäisestä maailmasta.

Kirjoitin Haahtelan viimeisimmästä romaanista Adèlen kysymys (Otava), kirjailijan tekstiä mukaillen: ”Hänen kirjansa ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntuu hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.”

Tämä kuvaa mainiosti myös Modianon tuotantoa. Eipä silti, kyllä Pääskynen itsekin seuraan sopii. Sen voi todeta hänen viimeisimmästä teoksestaan Hyvä ihminen (Tammi), jossa hän kartoittaa toden ja epätoden välistä häilyvää rajaa: ” Muistelen usein noita hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”

Pariisissa asuva Modiano on itsekin katoa-
misen mestari, joka antaa harvoin haastatte-
luja. Kuva: Robert Jean-Francois

Uinuvia muistoja saa trillerin sävyjä, kun Jean D. tapaa 1960-luvulla naisen, jonka nimeä hän ei vieläkään uskalla lausua ääneen asian arkaluontoisuuden vuoksi.

Naiselle on sattunut ”vahinko” eräässä Avenue Rodinin asunnossa, jossa joukolla hämäräperäisiä tyyppejä oli tapana kokoontua.

Jean D. vietti tuolloin ajelehtivaa elämää 22-vuotiaana haamuopiskelijana ”tietyssä yksinäisyyden ja hämmennyksen tilassa”. Hän aistii naisen kohtalossa, johon on itsekin sekaantunut, ”ohi lentävän kuulan hipaisun” ja oivaltaa, että hänen elämässään on  muutoksen aika. 

Yhteensattuma tai ei, Modiano julkaisi palkitun esikoiskokoelmansa La Place de l’Etoile 22-vuotiaana vuonna 1968.

Modiano kirjoittaa tuttavallisen mutkattomasti kuin juttelisi luotetun ystävän kanssa. Teoksen suomentaja Lotta Toivanen tavoittaa jälleen kirjalle ominaisen luontevan sävyn ja oikeat sanat. Vanhahtavat ilmaisut luovat menneen maailman tunnun: ”Minun pitäisi tohtia palata sinne ja tarkistaa, muistinko oikein”. Nykyhetki kommentoi omalla kielellään: ”…pöytänaapurimme kailottivat kovaan ääneen…”

Kadonneiden henkilöiden sekä paikkojen, katujen ja kahviloiden nimet luovat teokseen omanalaisensa haikean tunnelman. ”Iltaisin kävimme kahdessa ravintolassa: toinen oli rue Constancen ja rue Joseph-de-Maistren kulmassa, toinen rue Caulaincourtin päässä, portaiden juuressa.” Näitä Jean D:n muistoja lukiessa tuntuu kuin olisin nostalgiamatkalla nuoruuteni Pariisissa.

Pienessä – sinänsä yksinkertaisen oloisessa kirjassa – tiivistyy nyansseja, sävyjä, ajatuksia ja universaaleja ihmisenä olemisen lepattavia tuntoja. Ne muodostavat uinuvien muistojen kartaston joka, kun siihen yrittää tarttua, lipuu sormien välistä kuin sade, joka jää kimaltelemaan kadonneen Pariisin öisille kujille.

Patrik Modiano: Uinuvia muistoja

(Souvenirs dormants). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

WSOY. 2019. 117 s.