Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär

Hänen kasvoillaan välähti kesytön ilme

Leena Parkkinen vie romaanissaan Neiti Steinin keittäjätär 1900-luvun Pariisiin ja Paraisille. Naisten välinen rakkaus, luokkaerot ja vallankäyttö kietoutuvat elävästi kirjoitetussa tarinassa traagisin seurauksin.

                     Minun tehtäväni on olla nero. Alice hoitaa kaiken muun.                                                                                                                                                 Gertrude Stein

Luulin, että painokone oli tuhrinut Jussi
Karjalaisen suunnittelemaan kanteen
punaista maalia, mutta se olikin verta.

Kuka oli Margit, Gertrude Steinin ja Alice B. Toklasin keittäjätär? pohti kirjailija Leena Parkkinen saatuaan lahjaksi Alice B. Toklasin keittokirjan, jossa Alice – reseptien lomassa – kuvailee elämäänsä kirjailija, mesenaatti Gertruden kumppanina Pariisin kuohuvissa taidepiireissä.

Hän oli kalpea, mutta tarmokas, sivistynyt ja tyylikkäästi pukeutunut suomalaisnainen, Alice kuvailee Margitia keittokirjassaan. Naiset ilmeisesti ystävystyivät puuhaillessaan keittiössä , mutta Margit jäi hänelle silti mysteeriksi. Niinpä Parkkinen käytti tilaisuutta hyväkseen ja päätti sepittää Margitin tarinan.

Vaikka Neiti Steinin keittäjätär (Otava) on fiktiota, Parkkinen toteaa jälkisanoissaan pyrkineensä kuitenkin totuudenmukaisuuteen. Toisaalta ”kirjailijalle totuus on aina suhteellinen käsite”, joten Parkkinen on joustanut tosiasioissa, ”jotta lukijoilla olisi hauskempaa”.

Teos rakentuu kahden kertojan ja neljän aikatason varaan. Pariisissa Alice muistelee aiempaa porvarillista elämäänsä Kaliforniassa ja kuvailee nykyistä vilkasta seuraelämää taiteilijoiden ja intellektuellien suosimassa Gertruden kuuluisassa salongissa. Sen uumenissa Picasso, Matisse ja Hemingway muiden muassa väittelevät kiihkeästi uusista aatteista ja tekemisen tavoista.

Picasson muotokuva Gertrud Steinistä.

Gertrude piti itseään nerona. Vierailleen ”Mama Dada” ylpeili, että Picasson hänestä maalaama muotokuva aloitti kubismin. 

Minun kasvoni antoivat hänelle inspiraation siihen. Niitä ei voinut kuvata millään vanhalla menetelmällä. Sillä minun kasvoni ovat uuden ajan kasvot. Kirjoitustyyliään, kokeellista kielirunoutta, hän kuvaili sanoin: Haluan kirjoittaa niin kuin Picasso maalaa.

Alice oli jo kauan sitten hylännyt haaveensa pianistinurasta. Äitinsä kuoltua hän ajautui perheensä taloudenhoitajaksi Kaliforniassa. Vaikka he Gertruden kanssa olivat rakastavaisia yli kolmekymmentä vuotta Pariisissa, Alice päätyi silti Gertruden sihteeriksi, kustannustoimittajaksi ja jälleen taloudenhoitajaksi.

Harva kirjailija saa teoksensa julkaistuksi ilman lukuisia avustajia. Alicekin ymmärsi roolinsa Gertruden muusana. Vaikka hän uhrautui, tämä antoi hänen elämälleen tarkoituksen: Vain minä ymmärsin Gertruden lahjakkuuden, vain minä voisin auttaa tekemään hänestä suuren kirjailijan.

Kerronnan lukuisat yksityiskohdat luovat elävää kuvaa vuosisadan vaihteen lumoavasta Pariisista sekä Gertruden ja Alicen salongista, jonka seinät lattiasta kattoon oli tapetoitu mestariteoksilla. Parkkinen tavoittaa myös lihaa ja verta olevien ihmistensä monisärmäisyyden sekä heidän erilaiset puheenpartensa. Alicen ja Gertruden välinen nokkela piikittely hymyilyttää.

”Minä en ole kiinnostunut miesten ulkonäöstä”, Gertrude sanoi.

”Kunhan ne ovat nuoria, niillä on tummat silmät ja ne ovat taiteilijoita. Ja mielellään lainaavat rahaa.”

Gertrude ja Alice rue de Fleurus'n salongissa.

Tarinan toinen kertoja Ulriikka, Paraisilla sijaitsevan Gröndahlin kartanon puutarhuri, kirjoittaa kirjeitä Seilin saaren Tohtorille, joka on kiinnostunut Margitin ja hänen pari vuotta vanhemman sisarensa Astridin vaiheista viitisentoista vuotta aiemmin. Muistojensa ohessa Ulriikka tarinoi kirjeissään elämästään tragedian rappeuttamassa, ennen niin kukoistavassa kartanossa.

Näin Ulriikka kuvaa ensikohtaamistaan teini-ikäisten sisarusten kanssa, jotka vanhemmat ovat lähettäneet työhakuun kartanoon: He kävelivät tienviertä harmaissa ryvettyneissä hameissa, paljain säärin, vaikka oli pakkasta. Sisarukset otetaan säälistä töihin.

Leena Parkkinen on palkittu kirjailija, jonka
teoksia on julkaistu 12 maassa.
Kuva: Jonne Räsänen

Pariisilaissalongissa ja Paraisten kartanossa eletään erilaisten oppien mukaan. Vapaat pariisilaistuulet eivät vielä yltäneet Turun saaristoon. Hienona oleminen on pääasiassa sitä, että kieltää olevansa ihminen, kommentoi Gröndahlin kartanon keittäjätär Gun osuvasti.

Konstit oli monet, kun Gröndahlissa tehtiin perusteellinen kevätsiivous: Huonekalut kannettiin pihalle ja alakerran lattiat hangattiin suovalla ja hiekalla ja yläkerran korkkimatot pestiin piimällä, kristallikruunut otettiin alas ja puhdistettiin leivällä.

Kartanossa vallitsi tiukka luokkajako ja hierarkia. Ulriikka pohdiskelee, että kenties tragedia olisi voitu välttää, jos kartanon emäntä Karin ei olisi syntynyt toimettomuuteen jota hänen luokkansa varjeli hyveenä. 

Öisin luokkarajoja tosin rikottiin, kun makuuhuoneiden ovet avautuivat ja sulkeutuivat salaperäisesti.

Niin Pariisissa kuin Paraisilla puhutaan paljon ruoasta ja valmistetaan monenlaisia herkkuja. ”Olen ruokaihminen”, Parkkinen tunnusti Otavan lehdistötilaisuudessa ja jatkoi: ”ruoalla on metaforia ja merkityksiä, joilla pystyy kertomaan paljon”.

Parkkinen kirjoittaa tarinaa lukijan iloksi myös rivien väleissä ja antaa hänelle mahdollisuuden täydentää tarinaa omassa mielikuvituksessaan. Kun intohimot ja vääristyneen vallankäytön aiheuttamat turhautuminen ja raivo lähestyvät purkautumispistettä, minusta tulee salapoliisi.

Uusi aika sarastaa niin Pariisissa kuin Paraisilla, ja moni asia muuttuu. Monia kirjan henkilöitä piinannut kysymys jää kuitenkin ratkaisematta. Oliko se rakkautta? Mitä rakkaus on?

Myös Margit säilytti salaisuutensa niin todellisuudessa kuin Leena Parkkisen kiehtovassa tarinassa. Suljettuani kirjan kannet mieleeni jäi kytemään kysymyksiä, jotka eivät jätä rauhaan. Se on hyvän kirjan merkki.

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär. Otava. 2022. 464 s.