Loviisa Pihlakoski: Sairastapauksia

Eihän se ole mitään vakavaa?

 Loviisa Pihlakoski nostaa ilmeikkäällä kielellään mielen teatterin ruumiin näyttämölle lupaavassa esikoisteoksessaan novellikokoelmassa Sairastapauksia.

Niin kuin sementti myös elämä on lujaa tekoa, se kestää vaihtuvia vuosia ja painavia kuormia, kunnes yhtenä päivänä halkeaa ja sen pintaan kehittyy pieniä rakoja.

Loviisa Pihlakosken novellikokoelman Sairastapauksia (Siltala) nimi herättää epäilyksiä. Sen kannessakin kihisee ties mitä bakteereja ja viruksia. Uskaltaako siihen koskea? Saako siitä kenties tartunnan?

Kyytiin kannattaa silti hypätä, vaikka jo ensimmäinen novelli Ei kiitos muuta ehdottaa. Siitä paljastuu Pihlakosken taito sukeltaa minäkertojansa psyykeen ja kirjoittaa siellä muhivista fobioista, peloista ja harhoista tarkkanäköisesti ja tunnistettavasti.

Kertomuksessa nainen on uskaltautunut metroon, vaikka hysteriaa lähestyvä bakteerikammo, ja ihottuman aiheuttama hillitön kutina tekevät olon tuskalliseksi. Kun metro kaiken lisäksi joutuu hetkeksi pysähtymään:

Tämä oli tässä. Nyt minulla laukeaa posttraumaattinen stressireaktio. En kestä. Kuinka pitkään happea riittää täällä? Selkä kutisee. Haluan kotiin.

Samaan aikaan hänen mielessään vilisee seksuaalissävytteisiä ajatuksia ja näkyjä. Ne kumpuavat lapsuudesta, jolloin isoveli pakotti katselemaan kanssaan pornoa. Näkömuistikin voi penetroida, kertoja päättelee. Huh, onneksi metro pysähtyy, ja pääsen helpottuneena hyppäämään ulos. Ei kiitos.

Minäkertojien pahoinvoinnin monimuotoiset variaatiot purkautuvat sivuilta kuin kiroukset Pandoran lippaasta. Pihlakoski onnistuu silti kirjoittamaan vaikeista, traagisistakin ihmiskohtaloista surkuttelematta, aidosti ja ilmeikkäästi. Vaivihkainen huumori saa silloin tällöin puhjeta kukkaan kuten novellissa On aika herätä.

Kertomuksen sankari pitää hyvää huolta itsestään älykellon opastuksella. Kun on aika herätä, veteen lisäravinnetta, lenkkarit jalkaan ja ei kun menoksi. Töiden jälkeen salilla sepelvaltimotauti karisee nosto nostolta.

Ilonalta ei tule viestiä. Kunnes kylmäävä kommentti Osaatko sä katsoa muualle kuin peiliin? viheltää pelin poikki. Sankarin on aika todella herätä, havahtua, ennen kuin on liian myöhäistä. Älykellosta ei nyt ole apua, sillä tässä vaiheessa se on jo ihan pihalla.

Loviisa Pihlakoski on filosofian maisteri.
Kuva: Sabrina Bqain

Novellissa Unelmien mies Sara ylistää estoitta aviomiestään psykiatrin vastaanotolla. Juuri muusta hän ei sitten avaudukaan. Ei ole saanut minkäänlaista tunnekasvatusta, ei totta vie ole syntynyt yhteyttä ajatusten ja tunteiden välille. Tuollaisille ihmisille elämä onkin aivan erityisen sumuinen, pelottava paikka, miettii psykiatri.

Samalla hänen ajatuksensa ajelehtivat oman yksityiselämän haaksirikkoon. Kun hän saa taas langanpäästä kiinni, unelmien miehet kulissit alkavat rapistua, ja alta paljastuu kaikenlaista vähemmän imarteleva. Sarankin suojaukset alkavat rakoilla. Hän itkee.

Itsensä hyväksyminen kaikkine puolineen on pitkä ja kivinen tie, ja nyt kello on tasan, joten… Tuntuu kuin olisin itse kärvistellyt psykiatrin vastaanotolla, sillä niin intensiivisesti ja psykologisen tarkkanäköisesti Pihlakoski on sanansa asettanut.

Kun käännän sivua, piina jatkuu novellissa Täällä näkyy vielä jotain. Kertoja odottaa puhelinsoittoa laboratoriotuloksista. Kokeista on kulunut jo kolme päivää. Puhelin soi. Maailma kutistuu silmänräpäyksesi, ohimoille leviää polte, niin raju että järki irtautuu kehosta. Käsi kurottautuu kohti puhelinta. Toivon sydämestäni, ettei se ole mitään vakavaa.

Vaikka novellit ovat erillisiä, niistä syntyy yhtenäinen kokonaisuus, pahoinvoinnin kuva monine variaatioineen. Läheisriippuvuus, neuroosit, bulimia, paniikkihäiriö, luulosairaus, painajaiset, yksinäisyys… varjostavat taivallustamme arvaamattomassa elon laaksossa.

Kun olemassaolo vihloo, ja avunhuudot tukehtuvat kurkkuun, itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen: kynsilakanpoistoaine, Fiskarsin sakset… Monesti paha olo saa alkunsa lapsuuden traumoista, jotka kummittelevat aikuisuudessa. Jollei kummituksistaan päästä irti, ne siirtyvät perintönä omille lapsille.

Epäröin avata Sairastapausten kantta, sillä pelkäsin tartuntaa. Sain sen. Haluan lukea lisää Loviisa Pihlakosken tarkkanäköistä, elävää kerrontaa ja odotan malttamattomana hänen seuraavaa teostaan.

Loviisa Pihlakoski: Sairastapauksia. Siltala. 2025. 191 s. https://www.siltalapublishing.fi/