Tapio Koivukari: Pirtumiehet

Rivakkaa menoa pirtutrokarin kintereillä

Viinan salakuljettajat kostuttivat kieltolain kuivattamaa Suomea parhaansa mukaan. Tapio Koivukari piirtää laittoman elinkeinon harjoittajista elävän ja inhimillisen kuvan romaanissaan Pirtumiehet.

Matti Ruokosen suunnittele-
masssa kirjan kannessa komei-
lee kekko Kustavin museosta.

Etäyhteistyö on jälleen voimaa näin koronan aikana. Ihastuimme ystäväni Hilkka Kotkamaan kanssa Tapio Koivukarin Pirtumiehiin (Johnny Kniga) ja teimme tämän jutun yhdessä.  Romaani perustuu Jarmo Impolan tosipohjaisiin tarinoihin, joten ilmankos se imaisi heti mukaansa elämänmenoon kieltolain aikaisessa Suomessa vuosina1919 - 1932.

”Tuntui ihan omalta, vaikka vierasta verta olikin, kunnanvaivaisten huutokaupasta ostettu”, tuumaa Saimi-mamma kasvatistaan Vikusta. Tarinan päähenkilö on kertomuksen tässä vaiheessa vasta poikanen, jonka ”isä karkasi Amerikkaan ja äiti joutui hullujenhuoneelle”.

Vikun eväät elämäntaipaleelle, mamman ja papan hyväntahtoisuudesta huolimatta, eivät ole hääppöiset. Huutolaispojassa on kuitenkin sisua ja kauppamiehen vikaa. Hän ei tuhlaa metsätöistä saamiaan pikkurahoja eläviinkuviin eikä nisukahveihin vaan ostaa itselleen hevosen, työkaverin Humun.

Orhin avulla tienestit lisääntyvät niin puunajossa kuin kalansaaliiden kuljetuksissa, mutta tuottoisampaakin roudattavaa löytyy. Vähitellen pikkurenki hankkii pirtun salakuljetuksella itselleen torpan ja saa vaimokseen uskollisen ja sitkeän Annan. Nopeista konepaateistakin on hyötyä, kun tulliveneitä harhautetaan lastien salakuljetuksissa.

Suomenhevosen tukinajossa kuvasi Hanne Manelius.

Vikun ”ahväärit” kukoistavat. Hän tuntee saariston väylät ja karikot, kätköt sekä suojapoukamat, joihin lahden yli laivattuja, pirtulla täytettyjä torpedoja ja kekkoja sopii kätkeä. Virolaisten perunapirtu ja sakemannien viljasta tislattu ovat toista maata kuin korpikuusen kyynel, kotipolttoinen pontikka.

Povitaskuissa pesivistä, pirtutrokareilta ostetuista pläkkipeltisistä ”varpusista” ja ”lahnoista” lorautetaan markkinoilla kaffenpunsi jos toinenkin. Laiton juoma kelpaa myös joillekuille silmänsä sulkeville virkavallan edustajille, joiden mielestä kieltolaki joutaisi hevonkuuseen.

Koivukari tunnetaan myös islanti-
laiskirjailijoiden suomentajana.
Kuva: Veikko Somerpuro

Koivukarin konstailematon tarinointi, letkeä kieli ja empaattinen ihmiskuvaus houkuttelevat mukaan omanlaiseensa ”menneen maailman lumoon”. Tekstissä silloin tällöin pulpahtava Rauman murre komppaa komeasti: ”Ei tämsest mittään tul ett tääl tramppa kortteermiähi eikä talos ol viinan tippa heil myyd, mitä ihmisekki siit sanova!”

Koska trokaus toi torppaan maallista hyvää, Annakin ummisti siltä silmänsä. Eihän hän ollut mitenkään paremmaksi pyrkimässä, halusi vain perheelleen vähän helpomman elämän: ”Näkihän sitä joissain köyhimmissä tölleissä, miten talvisaikaankin käytiin vuoronperään ulkona kun ei ollut kuin yhdet saappaat tai muut tallukkaat mukulille antaa.”

Vikukaan ei viihtynyt herrakostyymissä, jota ”ahväärit” joskus häneltä edellyttivät vaan ”tunsi itsensä jotenkin samaan aikaan epämukavaksi, alastomaksi ja pilkalle alttiiksi”. Itseään parempina pitävät piirit katsoivat Vikun kaltaisia pitkin nenänvartta, varsinkin kun huutolaispojalle oli kertynyt enemmän omaisuutta kuin oli soveliasta.

Vikun olo alkoi muutoinkin tuntua tukalalta, sillä kytät ja ilmiantajat läähättivät alati kintereillä. Vähemmän suopeiden poliisien kanssa tulee kahnauksia, sakkoja ja takavarikkoja ropisee. Linnatuomiokin häämöttää. Vikun mielessä välähtää: entä jos jättäisi koko touhun? Mutta silloin ei ”ajelisi Fordilla ja pukisi muijaansa silkkiin ja kretonkiin”.

Varpunen veti neljänneslitran,
lahnaan mahtui puoli litraa pirtua.

Monelle trokarille alkoi pirtu maistua liikaakin, kun onnistuneen keikan kunniaksi ”lahna” kiersi, kaffeplöröjä läträttiin, ja putki jäi päälle. Yhä useammin Vikukaan ei aamulla lähtenyt käyntiin ilman silmänkirkastusryyppyä.

Kieltolaki osoittautui myös yhteiskunnan kannalta joka suhteessa epäonnistuneeksi: rikollisuus lisääntyi, kun poliisit jouduttiin työllistämään viinaralliin, ihmiset alkoholisoituivat ja sairastuivat epäpuhtaan viinan seurauksena. Valtio menetti verotuloja. Asia korjaantui, kun Alkon ovet viimein avattiin 5.4.1932. klo 10. Muistiin jäi ikoninen lukusarja 54321.

Kieltolaki päättyi, kuten koronakin aikanaan. Vikun epäonnisten salakuljetusyritysten seurauksena Humukin joutui aika ajoin takavarikkoon lastin siivellä. Sitä ”ruvettiin kylillä pitämään jo tavallista oudompana hevosena: oli ollut huutokaupassa harva se kerta ja aina vain rouskutti kauroja kotitallissa”. 

Onneksi Vikulla – paljon menettäneenä – on silti vielä jotain, mistä pitää kiinni. Ne tärkeimmät asiat elämässä.

Tapio Koivukari: Pirtumiehet. Johnny Kniga. 2020.348 s.