”Ehkä tästä tuli liian todellista”
Irlantilainen
palkittu kirjailija Claire Keegan teki sen taas. Hänen kolmesta mestarillisesta
novellistaan kokoelmassa Aivan viime
hetkellä syntyy kuin taikaiskusta tunnistettava kertomus rakkauden
kuolemasta, itsellisen elämän lumosta ja himon rankoista seurauksista.
Tarinassa oli maa ja tuli ja vesi; siinä oli mies ja nainen ja ihmiset, yksinäisyys, pettymys. Tekstissä oli alkuvoimaa, se oli korutonta.
”Niukan muodon mestari Claire Keegan menee suoraan asiaan, loihtii muutamalla mutkattomalla lauseenvedolla miljöön, ihmiset ja tunnelman”, luonnehdin hänen ensimmäistä suomennettua teostaan, The Orwell Prizen voittanutta romaaniaan Nämä pienet asiat. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2023/11/claire-keegan-nama-pienet-asiat.html
Hänen seuraava suomennettu pienoisromaaninsa Kasvatti voitti Davy Byrnes Awardin, maailman arvokkaimman novellipalkinnon http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2024/05/claire-keegan-kasvatti.html. Se kertoo pienen tytön kesästä, jolloin kaikki muuttuu.
Tyttönen kokee
ensimmäistä kertaa huolenpitoa, ja hänelle avautuu aivan uusi maailma: hän
oppii lukemaan. Se oli samanlaista kuin
polkupyörällä ajaminen; tunsin olevani vapaa, pääsin paikkoihin, joissa en
ollut käynyt aiemmin ja se kävi helposti.
Näiden molempien pienoisromaanien punaisena lankana
kulkee humaani sanoma lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeydestä. Keeganin
uudessa novellikokoelmassa Aivan viime
hetkellä (Tammi) äänilaji vaihtuu. Taivas tummenee, ja uhkaavat pilvet
nousevat sukupuolia erottavan kuilun ylle. Rotko ei näissä naisista ja miehistä
kertovissa pysäyttävissä tarinoissa kapene. Päinvastoin.
Ensimmäisessä novellissa Aivan viime hetkellä Cathal istuu tylsistyneenä työpöytänsä ääressä
hikisen kuumana heinäkuun päivänä. Työtoverit vilkuilevat häntä alta kulmain.
Heillä on siihen syynsä, joka paljastuu Cathalin muistellessa
lähimenneisyyttään.
Tarinoiden lomassa Keegal laukoo epämiellyttäviä
totuuksia irlantilaisen yhteiskunnan epäkohdista. Yksi niistä on miesten
vähättelevä asenne naisia kohtaan. Näennäisesti harmittoman Cathalinkin kuoren
alta paljastuu isiltä pojille periytyvä sovinismi.
Jonkin aikaa kestänyt yhteiselo naisystävän kanssa ei ota
sujuakseen, sillä Sabinella on oma tahto ja mielipiteet. Sitä Cathal ei ole ottanut laskelmissaan huomion: Ajattelin vain että sinä olisit täällä ja
laittaisit ruokaa ja että minä heräisin sinun vierelläsi. Ehkä tästä tuli liian
todellista. Häät perutaan, sillä Sabine pakenee aivan viime hetkellä.
Toisen novellin Pitkä
ja tuskallinen kuolema näyttämönä toimii historiallinen Heinrich Böllin talo Irlannin
länsirannikon tyrskyjen ja jyrkkien kallioiden komeissa maisemissa Achill
Islandilla. Nobel-voittaja ihastui karun luonnon kauneuteen ja osti sieltä
talon, jossa kirjoitti matkakirjallisuuden klassikon Päiväkirja vihreältä saarelta.
Taloon perustettiin myöhemmin residenssi kirjailijoille
ja taiteilijoille, jonne kertomuksen päähenkilö nuorehko naiskirjailija intoa
puhkuen saapuu parin viikon työskentelyjaksolle. Odotukset ovat korkealla: Hän saisi istua päiväkausia lukien ja
työskennellen tapaamatta ketään. Juuri silloin puhelin soi.
Vierailulle pyrkii saksalainen eläkkeellä oleva
kirjallisuuden professori, josta hetkeksi tulee varsinainen kiusankappale. Nainen
yrittää olla kohtelias, kerää talon takaa karhunvatukoita vieraansa kunniaksi
leipomaansa kakkuun. Iltateen aikana käyty keskustelu vinksahtaa kuitenkin väärille
raiteille.
![]() |
| Claire Keeganin teokset ovat kriitikoiden ylistämiä kansainvälisiä bestsellereitä, jotka on käännetty 30 kielelle. Kuva:Philippe Matsas / Tammi |
Hän oli juuri
antanut miehelle nimen ja syövän ja kirjoitti nyt miehen sairaudesta. Kosto on
suloista, vaikka sen pukeekin kirjalliseen muotoon. Kun hän pani vesipannun tulelle ja otti kakun jääkaapista, hän
venytteli ja tiesi valmistautuvansa miehen pitkään ja tuskalliseen kuolemaan.
Kolmannessa kertomuksessa Antarktis Keegan kääntää nupin kaakkoon. Kaikki alkaa auvoisasti,
sillä nyt päähenkilönä on onnellisesti naimisissa oleva nainen. Aavistelen
silti, että tähänkin tarinaan on koira haudattuna.
Nainen lähtee kaupunkiin ostamaan perheelleen
joululahjoja. Mutta haluaa samalla reissulla kokea millaista on maata toisen
miehen kanssa. Hän oli varma että
pettyisi. Kun hän baarissa tapaa ”maailman yksinäisimmän miehen”,
varoituskellot alkavat kilistä korvissani.
Mies osoittautuu oikeaksi aarteeksi, hän laittaa ruokaa,
on antelias rakastaja edellisten novellien kitsaiden miesten jälkeen. Illallisen tuoksut leijailivat huoneen
halki. Korianteria, limettimehua, sipuleita. ”Hän voisi pysyä humalassa,
hän voisi elää näin”, tuumii nainen pikkuhuppelissa miehen untuvatäkin
uumenissa.
Maisemakuvauksilla on tärkeä sivurooli Keeganin
kertomuksissa, niissä Irlannin luonto näyttää mahtiaan, taustoittaa tarinan
tunnelmia. Auringonlasku lietsoi
taivasta, suostutteli jättämään hiukan päivänvaloa pimeyteen. Mutta pimeys
koittaa. Kaikki on ollut liian hyvää ollakseen totta. Kaiken tämän teoksen
suomentaja Kristiina Rikman kääntää
jälleen suvereenisti.
Vain 109 sivua ja minusta tuntuu kuin olisin solahtanut paksun
romaanin uumeniin, jossa Keegan ei tarvitse yhtään ylimääräistä sanaa tai
ilmaisua maalatakseen maiseman, ratkaisevat hetket ja ihmistensä tunteet,
mielentilat ja kohtalot tunnistettavasti.
Novellien jännite ei kertaakaan katkea, sillä Keegan osaa
maagikon tavoin valita ja asetella sanansa niin taitavasti, että kerronnan
rytmi kuljettaa herpaantumatta kohti vääjäämätöntä loppua.
Claire
Keegan: Aivan viime hetkellä (So Late in the Day: Stories of Women and Men)
Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2025. 109 s. https://www.tammi.fi/kustantamo/

