Sirkku Salovaara: La mia Italia

”Italia on myös mielentila”

Sirkku Salovaara vie lukijan kolmenkymmenen vuoden kokemuksellaan italialaisen elämänmenon värikkäisiin pyörteisiin teoksessaan La mia Italia. Matkan jälkeen lukija ei voi kuin huokaista: Ihana, mahdoton Italia.

Toimittaja ja koordinaattori Sirkku Salovaara huomauttaa esipuheessaan, ettei hänen uusi kirjansa La mia Italia (Kirjapaja) ole matkaopas eikä elämäkerta. Hyvä niin, sillä hänen elävästi kirjoittamansa teos avaa tekijän omien kokemusten ja kommellusten kautta näkökulmia vastakohtien maan vähemmän tunnettuihin puoliin sen eri kolkissa.

Italiaa ei ole vain yksi, vaan niitä on monia, kuten Liisa Väisänen kirjassaan Kaikki italiani (Kirjapaja, 2017) toteaa: ”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta”. Salovaara kuvaa näitä italialaisen luonteen eroavuuksia kärjistetysti kaskulla, jolla – näkökulmasta riippuen – on vinha perä:

Milanossa sanotaan: ”Nähdään huomenna kello kymmenen”. Firenzessä sanotaan: ”Nähdään kymmenen maissa”. Napolilaiset puolestaan toteavat: ”Nähdään”.

Italiassa puhutaan myös monia eri kieliä ja murteita. Paras paikka oppia ”Oikeaa Italiaa” on kielen syntysijoilla, Salovaaran kotikaupungissa Firenzessä, joka tarjoaa ulkomaalaisille lähes sata opinahjoa tätä tarkoitusta varten. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, sillä firenzeläisilläkin on oma kansankielensä vernacolo. Nopeasti puhuttuna sen ymmärtäminen voi olla haasteellista.

Vernacolosta huolimatta Firenze on silti Italian kirjakielen kehto. Aina, kun italialaisen nykyromaanin isänä pidetty milanolainen Alessandro Manzoni (1785–1873) aloitti uuden romaanin, hän tuli Firenzeen ”puhdistamaan” kieltään: ”Tulen huuhtomaan vaatteeni Arno-joessa”.

Puhuttu kieli ei useinkaan riitä italialaiselle ilmaisemaan kaikkia viestiin haluttuja vivahteita. Silloin tarvitaan käsiä, joiden välittämillä merkeillä on oma tarkka koodistonsa. Joku saattaa esimerkiksi sanoa: ”Luigi on sitten hyvä tyyppi”, mutta samalla käden sormet menevät suppuun ja sanovat: ”Et kai luule, että se on totta?”.

Sirkku Salovaara on työskennellyt monille
suomalaisille medioille.
Kuva: Massimo Sestini

Meillä jäyhillä suomalaisilla ja vilkkailla italialaisilla on tiettyjä eroja. Kun suomalainen hakee mökiltään rauhaa ja hiljaisuutta, italialainen sen sijaan varaa vuodesta toiseen lomallaan saman rantatuolin päivänvarjoineen täpötäydeltä uimarannalta. Siellä ihmiset väittelevät äänekkäästi päivän politiikasta, ja lapsilaumat mekastavat, mutta ei se ketään haittaa, sillä italialaisten melutoleranssi on korkealla.

Koronapandemian iskiessä Suomessa tyhjenivät vessapaperihyllyt (en vieläkään ymmärrä miksi?). Italiassa sen sijaan hamstrattiin pastaa. Ei ihme, sillä pasta on italialaisen keittiön peruspilari. Rooman alapuolella peräti 99 % kansalaisista syö pastaa vähintään 4-5 kertaa viikossa. Pastalaatuja on satoja, eikä oikean pastamuodon valinta ja sen oikeaoppinen valmistus ole suinkaan läpihuutojuttu.

Italian saappaankorossa Apuliassa nautitaan perinteistä pastaa nimeltä orecchiette alle cime di rapa (korvanmuotoista orecchiette-pastaa nauriinnaattien latvojen kera). Kun Salovaara tiedusteli italialaiselta ystävältään, miksi reseptissä mainitaan pastalaatuna aina vain orecchiette? tämä vastasi ihmeissään: ”Koska se on niin. On aina ollut”. Perinteistä ei ole tinkimistä.

Italialaisillakin on oma saunansa. Kylpyläkeskus Stufe di Neronessa (Neron liedeillä) pääsee nauttimaan ”roomalaisista löylyistä” Napolin taustalla kohoavan Vesuviuksen uumenista pulppuavan kuuman veden ja höyryjen kyllästämissä luolissa.

Tältä tuliperäiseltä alueelta löytyy Danten Jumalaisessa näytelmässään mainitsema Luciferin maallinen asuinsija 4000 vuotta sitten sammuneen tulivuoren kraatteriin syntyneestä Lago d’Avernosta. Perinpohjaisten tutkimusten ja monimutkaisten matemaattisten laskelmiensa jälkeen Galileo Galilei vahvisti tiedon: sisäänkäynti helvettiin sijaitsi juuri siellä.

Averno-järven myyttiset rannat inspiroivat yhdysvaltalaisen, Italiassa tuntemattoman runoilijan Louise Glückin kirjoittamaan mytologiaan pohjaavan runoteoksen elämästä ja kuolemasta nimeltään Averno. Pieni napolilainen kirjakauppa-kustantamo Librerie Dante & Descartes otti riskin ja julkaisi sen italiaksi nimen innoittamana vuonna 2019.

Kulttuuriteko kannatti. Kun Glück seuraavana vuonna 2020 voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon, teos myytiin loppuun puolessa päivässä.

Marina Corricella, L'Isola di Procida.

Kirjoittajan oma elämänpolku kommelluksineen mutkittelee kertomusten lomassa ja avaa tirkistysaukkoja italialaisen arjen niin ihastuttaviin (yhteisöllisyys) kuin vihastuttaviinkin (byrokratia!) ilmiöihin. Näistä Salovaara kirjoittaa niin elävästi ja lämmöllä, että lukijassa väkisinkin nousee matkakuume. Haluaisin koluta syrjäisiä pikkukyliä kuten Basilicataa ja L’Isola di Procidaa, kokeilla cavatelli-pastan tekoa, istahtaa Neron liedelle…

Koronapandemian aikana tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Mutta, kuten Salovaara huomauttaa, Italia on myös mielentila. Siihen upotakseen ei tarvitse kuin avata La mia Italia ja lähteä sen siivin nojatuolimatkalle ihanaan, mahdottomaan Italiaan.

Sirkku Salovaara: La mia Italia. Ihana, mahdoton Italiani. Kirjapaja, 2021. 224 s.