Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Matkalla minäksi

Clarice Lispectorin menestysromaanin Oppiajan eli Nautintojen kirjan päähenkilön on ensin opittava tuntemaan itsensä ennen kuin on valmis rakkauteen. Kertomus hänen oppiajastaan on nautinnollista luettavaa.

Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925 – 1977) pidetään yhtenä 1900-luvun tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi erityisesti minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.

Nämä ovat keskeisiä elementtejä myös hänen kuudennessa romaanissaan, joka heti ilmestymisvuonnaan 1969 nousi best-selleriksi. Teos kustantamon Baabel-sarjaan kuuluvan romaanin on nyt  ilmeikkäästi suomentanut ja sen teemoja kirkastavan jälkipuheen kirjoittanut Tarja Härkönen.

Kirjaan johdattaa Lispectorin huomautus. ”Tämä kirja vaati niin suuren vapauden, että minua pelotti antaa se sille. Se on paljon minun yläpuolellani. Nöyrästi yritin sen kirjoittaa. Henkilö minussa on kirjailijan minää vahvempi.”

Tämä on totta, sillä kirja alkaa omavaltaisesti kesken kaiken, pilkulla, ja jatkuu hengästyttävällä ryöpsähdyksellä 25-vuotiaan alakoulunopettaja Lórin mielenmaisemaa, jossa hajanaiset ajatukset tuuppivat toisiaan ilman pisteitä. Tämä kuvaa Lorin alkuvaiheen hämmennystä, sillä hän on arka ja ujo, eikä yksinkertaisesti osaa elää.

Clarice Lispector

Onneksi Lórilla on hyvä neuvoja, yliopistossa filosofiaa opettava, häntä vanhempi Ulisses. Filosofiaa tämä ei hänelle kuitenkaan opeta vaan johdattaa matkalle kohti itsetuntemusta ja tietoisuutta siitä, mitä on olla ihminen, mitä on olla olemassa. Mutta Lóri joutuu tekemään matkan itse, löytöretki kohti aitoa rakkautta hänen on tehtävä yksin.

Oppiaika eli Nautintojen kirja on rakkaustarina, mutta aivan omanlaisensa, se kietoo kertomukseensa Lórin pohdiskeluja Jumalan olemassaolosta, omasta identiteetistä, elämän ja rakkauden mysteeristä. Näin Lóri paljastaa sielunsa Ulissesille: ”Jonain päivänä äärimmäisen persoonaton maailma on vastakkain persoonani loputtoman yksilöllisyyden kanssa, mutta olemme kuitenkin yhtä.”

Tämän jälkeen hän tuntee hetken onnea, kunnes tuska ja ahdistus palaavat. Hän ei ole oivaltanut, että ilo ja tuska ovat erottamaton pari, toista ei ole ilman toista. Lóri pelkää sisällään vellovaa intohimoa Ulissesia kohtaan ja samalla vapautensa menetystä. Sillä Ulisses ei halua vain Lórin ruumista, hän haluaa myös naisen sielun. Jota tämä ei vielä ole valmis antamaan.

Janne Jääskeläinen: Survivor (osa)

Mutta Ulisses on valmis odottamaan. Hän kirjoittaa runoja, koska se ”oli hänen mielestään syvällisintä mielen harjoitusta” ja puhuu viisaita: ”Olemme keränneet tavaraa turvaksemme, koska meillä ei ole ollut toisiamme. Meillä ei ole iloja, jotka eivät löytyisi katalogista.” Vallan ajankohtaista tälläkin hetkellä, kenties vielä ajankohtaisempaa.

Rakkaudellekin hänellä on käypä määritelmä: ”Emme ole käyttäneet sanaa rakkaus, jottemme joutuisi tunnustamaan sitä vihan, rakkauden ja mustasukkaisuuden ja monen muun ristiriidan kudosta josta se muodostuu.”

Teksti on niin täynnä kiinnostavia ajatuksia, että tuon tuosta on pysähdyttävä niitä miettimään. Jollain oudolla tavalla romaania lukiessa tuntee oivaltaneensa jotain tärkeää, muttei saa siitä otetta. Sillä lauseista syntyvä kokonaisuus on enemmän kuin niiden summa, se laajentaa tajuntaa taiteelle ominaisella mysteerillä.

Johanna Suonpää: Hiljaisuus

Tarja Härkönen toteaakin jälkisanoissaan: ”Clarice on tunnettu näkemyksestään, että kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat eivät kykene kertomaan todella tärkeitä asioita elämässä. Niinpä kun ihminen Lórin tavoin etsii elämälleen tarkoitusta, hän ei kykene pukemaan sitä sanoiksi, sillä kieli estää todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”

Vähitellen Lóri löytää tiensä aistien tuottaman nautinnon luo, ja maailma alkaa tulla näkyväksi. Vihannestorilla hän ihailee murskaantuneen punajuuren punaisena valuvaa mehua, kastautuu suolaiseen mereen, puraisee punaista kiinteää omenaa ja – päinvastoin kuin Eeva – päätyy paratiisiin.

Sillä ”hedelmän maku on hedelmän kosketuksessa kitalaen kanssa eikä hedelmässä itsessään”.

Romaani alkoi kesken kaiken pilkulla, ja kesken se myös jää, päättyy kaksoispisteeseen. Se on viipale elämää, jonka olemme kulkeneet Lórin ja Ulissiksen kiinnostavassa seurassa. Lóri on oppinut läksynsä, ja kenties lukijakin on rahtusen viisastunut. Hieno kirja.

Tarja Härkönen kertoo jälkipuheessaan myös mieltä kutkuttavan human interest storyn, jonka minäkin toistan. Nimi Ulisses tulee berniläiseltä psykiatrilta Ulysses Girsolerilta, joka rakastui nuoreen Clariceen niin syvästi, että katsoi parhaaksi muuttaa pois kaupungista. Onko Oppiaika unelma siitä, mikä olisi voinut käydä toteen?

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

 (Uma Aprendizagem ou Livro dos Prazeres).

Suomennos ja jälkisanat Tarja Härkönen. Teos, 2018. 178 s.

Johanna Suonpään näyttely Muuttumispuu Galleria Katariinassa 4.3. saakka.

Janne Jääskeläisen Matkalla – En Route -näyttely Galleria Contempossa 4.3. saakka.

Näyttelyyn liittyy kaikille avoin minikirjoituskilpailu 23.2. asti. Tarkempaa tietoa saa galleriasta.