sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä


Halun ja kammon eripurainen paritanssi

Mikko Rimmisen surullisen hauskassa Finlandia-ehdokasromaanissa, Jos se näyttää siltä, kommunikaatiokyvyttömyys nousee aivan uusiin sfääreihin.  Sanataituri puolestaan upottaa lukijan juohevasti pimeyden ytimeen, matkalle mieleen ja kieleen.


Mikko Rimminen on Finlandia-rintamalla jo vanha konkari. Elokuvaksikin muokattu Pussikaljaromaani nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2004. 

Hänen kolmas romaaninsa, Nenäpäivä, nappasi palkinnon vuonna 2010. Maailman luonnollisin asia vuodelta 2017 oli sekin ”aikamoinen himmeli romaaniksi”.

Rimmisen viidennessä, jälleen ehdokkaana olleessa romaanissa Jos se näyttää siltä (Teos) eläkeläisherra Lyysälä, lyhyemmin vain Lyy, sinnittelee kruununhakalaisessa lukaalissaan Pohjoisrannassa ja yrittää toimia ja näyttää niin normaalilta kuin suinkin mahdollista.

Lyyn yritelmät kommunikointiin kanssaihmisten kanssa – hyvistä aikeista huolimatta – tylpistyvät kuitenkin hänen kyvyttömyyteensä tuottaa puhetta, ja seurauksena on silkkoja väärinkäsityksiä ja muita tölväisyjä.

Lyy on sosiaalisesti jumissa. Samankaltaisia henkilöitä minulla on ollut aiemmissakin romaaneissani. Jos se näyttää siltä on vähäeleinen sosiaalinen trilleri. Itsekin jännitin, saako Lyy sanaa suustaan, Mikko Rimminen totesi Teoksen infotilaisuudessa.

Kirjailija tunnustaa, että simppeleihin lähtökohtiinsa nähden kirjasta tuli yllättävän mutkikas matka. ”Siinä missä itselleni on usein ollut haastavaa saada fiktiohenkilöt tekemään ylipäätään mitään, niin tällä kertaa huolta ja hirvitystä aiheuttikin päähenkilön taipumus tehdä oikeastaan kaikkea muuta kuin sitä, mikä olisi hänen oman etunsa mukaista.”

Mikko Rimminen Teoksen toimistolla.
Kirjailija aloitti uransa runoilijana
.
Lyy toimittelee arkisia askareita, käy kaupassa, ajelee autollaan ja vie roskapusseja roskikseen. Tämä osoittautuu kuitenkin haasteellisemmaksi kuin arvaisi, sillä pihapiirin muut ihmiset muodostavat hänelle riskin. 

Suurimman piinan aiheuttaa alati kyttäävä, tympeä naapuri Tietäväinen, joka tuntuu tietävän liikaa Lyyn muinaisuudesta.

Lyyn mielen syövereihin sullottu emotionaalinen ryönä, menettämisen tunne ja syyllisyys, aiheuttavat hänessä kauhua ja pelkoa ja saavat tavallisetkin asiat tuntumaan hänestä uhkaavilta: ”…lattianrajaan sijoitetusta postiluukusta jalkoihin suikertaa niin paksu rasvan ja leivityksen nuopistama silakankatku, että siihen olisi mahdollista kompastua”.

Vaikka Lyyn surullisen hahmon kommunikaatiokyvytön ritari luo kirjaan melankolisen pohjavireen, tarina on silti pitelemättömän hauska. Tämä johtuu Rimmisen sanataituruudesta, uudissanoista, psykologisesta silmästä ja tarkkaan maalinsa osuvasta aistimellisesta kielestä.

Kirja paitsi lemahtaa paistuville silakoille, se paiskaa lukijan silmille ”kahmalokaupalla puuhakasta läsnäoloa talonmiehenrouvan muodossa”. Kuulo- ja tuntoaistikin havahtuvat, kun ”… takalukko laksahtaa auki ja porraskäytävän viileä hämärä mukautuu jäsenten ympärille kuin säkkituolin pitkämuistinen solukko”.

Rimminen on valinnut kirjaansa harvinaisen proosakerronnan muodon. Sen sijaan, että kertoja puhuttelisi lukijaa, hän sinuttelee Lyytä. Sinuttelu edellyttää aikamuodoksi preesensiä ja on Rimmisen mukaan ”syyllistävä kertomisen muoto”.

Teemu Mäenpään teos Hehku
 Tm-Galleriassa.
Syyllistää kertoja osaa, pilkata Lyytä armottomasti: 

Ymmärrä, että jos nyt survaisisit esimerkiksi käsiaseen piipun suuhusi, maistelisit sen kylmää, karheaa, vapautuksesta vihjailevaa metallinmakuista topografiaa, et kerta kaikkiaan pystyisi lähettämään aivojasi pitkin olohuoneen tapetteja. Sinua hävettäisi liikaa.”

Lyyn kohelluksen oleellisiksi maamerkeiksi muodostuvat hiekkalaatikolla tuntitolkulla peltisoikkoa paukuttava poika ja muusiksi mukiloitu, lemuava meritaimen, joka ei malta pysyä roskalaatikossa. Tämä saattaa kuulostaa makaaberilta pilalta, mutta Rimmisen kertomana itsestäänselvältä.

Kun aika – armottomasti vaappuva yrmy heiluri – tökkii päiviä eteenpäin, Lyyn ja ”joksikin kiinteäksi pihakalusteeksi jäsentyneen” pojan välille herahtaa kauan kaivattu ja kammottu yhteydellinen lepatus, kommunikaatio.

Lyyn hauraan pingottunut nykyisyys alkaa pojan myötä saada värejä ja mieleen luikerrella tiettyä kuohkeutta. Onnellisuuden mahdollisuuskin hipaisee mieltä. Pojan nahkoihin Rimminen on sujahtanut vaivatta.

Hetki näyttää auvoiselta, kunnes jonkinlaiseksi ”pysyväksi olomuodoksi prosessoitunut kala” ilmoittaa jälleen olemassaolostaan. Viimeisen puheenvuoron saa luonnollisesti kertoja: ”Katso nyt hyvä ihminen, millaisen sotkun olet saanut aikaan.”

Tarinan opetus? Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos, 2019. 235 s.
Teemu Mäenpään näyttely Tilanne oli päällä! Tm-Galleriassa 8.12. saakka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti