Jarmo Mäkilä: Poika

Kadonneen pojan paluu

Jarmo Mäkilän 50-vuotisen taiteilijauran juhlajulkaisussa Poika hänen maalauksistaan ja autofiktiivisistä tarinoistaan syntyy elävä ja intiimi kuva lapsuudesta 1950-luvun Raumalla.

En tiedä, minkä ikäisenä kirjoitan tai minkä ikäisestä Jarmosta kirjoitan tätä kirjaa. Poika minussa katsoo miestä, joka pojasta tuli. Astun menneisyyden maailmaan.

Taidemaalari Jarmo Mäkilän Poika-teoksen (Parvs) kansi hätkähdyttää. Nojatuolissa istuva mietteliään oloinen mies pitelee polvillaan kahta pientä poikaa.  Ympärillä poikajoukko päristää rumpujaan, jotkut heistä kohoavat korkeuksiin, yksi viittilöi vitriinissä. Susi vaanii poikia viekkaan näköisenä.

Mitä taidokkaasti maalattuun Kaikki isäni linnut -teokseen vangittu kohtaus haluaa katsojalle kertoa? 

Kirjaa ensi kertaa selaillessani muidenkin kuvien ladattu, outo, pahaenteinen tunnelma poikien – ei niin viattomista – leikeistä tuo mieleeni William Goldingin klassikkoromaanin Kärpästen herra (myöhemmin paljastuu, että sen niminen teos kirjassa tosiaan on).  

Tarkemmin kuvia tutkaillessani ne tuntuvat sittenkin sopivan paremmin Matias Riikosen romaaniin Matara (https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2021/08/matias-riikonen-matara.html), joka oli ehdolla vuoden 2021 Finlandia-palkinnon saajaksi. Tekstissään Mäkilä ei kuitenkaan Riikosen lailla kuvaa poikaheimonsa riittejä, vaan valaisee omia ”menneisyyden kuvaelmiaan”.

”Näin minä muistan (ja se on totuus)” -autofiktiivisen tekstinsä saatteeksi Mäkilä toteaa, etteivät asiat ole sitä miltä ne näyttävät: Kuva ei ole se, minkä näet, vaan mitä se herättää sinussa ja mitä sen takana on – niin kuin elämänkin. Toinen on salainen ja toinen näkyvä. Salaiseen elämään yritän päästä kiinni.

Mäkilä aloittaa lapsuuden arkeologiset kaivauksensa muistikuvistaan.  Hän jatkaa tapaamalla vanhoja raumalaisia tuttujaan ja utelee heidän muistojaan. Kirjansa ajankuvaa hän on täydentänyt käymällä läpi vanhoja sanomalehtiä, uutispätkiä, mainoksia ja Wikipediaa. Ennen kaikkea hän on kuitenkin halunnut säilyttää lapsen näkökulman sellaisena kuin hän on itse sen kokenut.

Kolkko leikki

Paikkakunnan ensimmäinen televisio hankittiin Jarmon mummolaan. Lapsikatras kokoontui sen ympärille seuraamaan Lassien, Rin Tin Tinin ja Mustan Orin seikkailuja ja ihailemaan Kylli-tädin piirustustaitoa. Telkkari avasi Jarmolle myös pääsyn kulmakunnan poikien hurjiin leikkeihin, joihin häntä ei muutoin olisi huolittu mukaan.

Mummolasta on peräisin myös poikien univormu: valkoinen paita ja prässihousut. Niihin oli sonnustauduttava, kun toimelias pitokokkina toimiva isoäiti järjesti Tupperware-kutsuja. Jarmon tehtävänä oli esitellä kiiltäviä ja värikkäitä plastiikkakippoja paikalle tulleille. Näin maailma muuttuu: silloin muovi oli luksusta, nykyisin kirosana.

Vähä vähältä, tarina tarinalta, maalausten kuvasto alkaa rakentua. Tässä vaiheessa kertomukseen – ja maalauksiin – loikkaa pitelemätön Turo, irlanninsetteri, joka puolustaa laumaansa henkeen ja vereen. Kun kellarista kuului uhkaavia ääniä, Turo oli valmis taistoon.

Sähinä, haukku ja Turon tuskainen ulvonta saattelivat muitakin kellarin syövereihin. Isän maalipurkit olivat kellarin lattialla hujan hajan, ja osasta purkkeja oli maali valunut lattialle. Sotkun keskellä seisoivat kuonot vastakkain Turo ja värikäs siili.

Mäkilä ei kuitenkaan ole ikuistanut näitä hupaisia tarinoita maalauksiinsa. Kenties hänen tummasävyisten ja uhkaa huokuvien teostensa alkulähde piilee hänen ensimmäisessä kirjassaan, jonka hän sai jo ennen kuin osasi lukea. Hänen sanojensa mukaan Jörö-Jukasta tuli hänelle oppikirja elämästä selviytymiseen.

Sen painajaismaiset kuvat vetivät pientä Jarmoa magneetin lailla puoleensa: Jörö-Jukka oli minun ensi kosketukseni kuviin, jotka olivat voimakkaita ja koskettivat mieltä uudella, minulle ennen kokemattomalla tavalla.

Jarmo Mäkilä  tarkastelee maalaustaan Salaisuuksien portti. Kuva: Jouko Vatanen

Suomen eturivin kuvataiteilijan, monipuolisen Jarmo Mäkilän teoksia on useissa kokoelmissa Suomessa ja ulkomailla. Hänen näyttelyjään on myös nähty eri puolilla maailmaa. Poika-teoksessa hän paljastuu myös taitavaksi kynäilijäksi.

Hän kirjoittaa niin elävästi, että kirjaa lukiessani tapahtumat alkavat vilistä silmissäni kuin elokuvissa, ja pojan kulloisetkin tunnetilat valtaavat mieleni. Kavalkadia täydentävät maalaukset, joiden symboliikkaa olen tarinoiden myötä oppinut ”lukemaan”.

Lapsuus loppuu yllättäen. Maalauksissa pääkallon muodossa hiiviskellyt kuolema on tehnyt tehtävänsä. Muutkin pojat katoavat vuosien mittaan, he vieraantuvat toisistaan, aikuistuvat. Yksi poika on kuitenkin pitänyt pintansa. Hän on sinnitellyt Jarmo Mäkilän muistoissa ja livahtanut sieltä hänen maalauksiinsa ja kertomukseensa, jättänyt itsestään hienon, pysyvän jäljen.

Juhlajulkaisu Poika liittyy Rauman taidemuseon samannimiseen näyttelyyn, joka on avoinna 22.9. saakka. http://www.raumantaidemuseo.fi/ Päänäyttelyn ohella Mäkilän teoksia on esillä myös Rauman keskiaikaisen kirkon Kirkonkellarissa, kauppakeskus Prisman aulassa sekä Galleria Storessa.

Jarmo Mäkilä: Poika. Parvs.https://parvs.fi/  2024. 120.