Keskustelu J.P. Laitisen Hirviö-romaanista

Data muuttuu tunteeksi

J.P. Laitisen päiväkirjaromaanissa Hirviö palataan historiassa taaksepäin ja korjataan ekokriisiin johtaneita virheitä. Antikronologiaan limittyvät ympäristöaktivismi ja päähenkilön henkilökohtainen suru. Aiheesta käytiin kiinnostava keskustelu Rosebud Sivullisen lavalla.

Ylikulutuksen jarruttaminen ei tarkoita, että hyvinvointi loppuu. Asia on juuri päinvastoin: kun yli varojen eläminen lopetetaan, se turvaa hyvinvoinnin edellytykset pitkällä aikavälillä.

Heti alkuun tunnustus: En ole vielä ehtinyt lukea J.P. Laitisen Hirviö-kirjaa. Sain sen eilen teoksen julkistamistilaisuudessa, jossa merkitsin muistiin inspiroivan keskustelun aiheita. Rosebud Sivullisessa käytyä keskustelua voi seurata striimistä: https://www.youtube.com/watch?v=mYPU_mu7SB0

Ympäristötoimittaja, kirjailija Laitisen kanssa juttelivat hänen pikkuserkkunsa ”ekologikirjallisuuden kuningatar” Anni Kytömäki ja Teos-kustantamon kustantaja Päivi Koivisto. Hänen kysymykseensä ”onko ympäristökriisistä kirjoittaminen serkuksille sukuvika?” tuli sekä myönteinen, että kielteinen vastaus.

Laitisen mukaan ekokriisi hallitsee uutisvirtaa, joten aihetta ei romaanissakaan voi välttää. Tähän Kytömäki hymyillen totesi, että ehkä heissä sittenkin luikertelee aatteenpalongeeni, sillä yksi heidän esi-isistään oli intohimoinen körttisaarnaaja.

Laitinen joutui kirjaa tehdessään miettimään, miten ympäristökysymyksistä voi kirjoittaa fiktiota siten, etteivät ne tunnu päälle liimatuilta, miten datan voi muuttaa tunteeksi. Parisenkymmentä vuotta ympäristöasioista kirjoittaneelta toimittajalta asiaproosa sujui, henkilöhahmot tarjosivat sen sijaan uuden haasteen.

Laitinen kertoi suunnittelevansa ”himmeleitä”, kehikkoja, ennen kuin alkaa kirjoittaa. Hän tunnustautuu myös konservatiiviksi suhteessa kielivetoiseen romaaniin. Hän haluaa kirjoittaa tarinallisia kirjoja, joiden imu ei synny juonesta. ”Esimerkiksi Thomas Bernhardtin Hakkuu: Muuan mielenkuohu -romaanissa ei ole juonta, mutta silti sen tarina vetää.”

Idea kirjoittaa ilmastohistoriasta käänteisesti ei itsessään kantanut. Sen lisäksi Hirviöön tuli mukaan autofiktiivisiä elementtejä, kun Laitinen keksi ladata omia ongelmiaan kirjailijapäähenkilönsä niskaan. 

J.P. Laitinen on monipuolinen kirjoittaja ja taiteilija. Hänen
eskoisromaaninsa Lume voitti kaksi kirjallisuuspalkintoa.
Kuva: Hannele Salminen 

Kytömäen mielestä kirjan antikronologiset kohtaukset olivat lohdullista luettavaa, kun esimerkiksi sukupuuttoon kuolleet eläimet heräsivät vähän kerrallaan henkiin. ”Historiaa takaperin luettaessa aivot on käännettävä uuteen asentoon”, hän totesi. Takaperoisen historian kirjoittaminen oli Laitiselle vaikeaa, joten se oli tehtävä palanen kerrallaan.

Hän näkee menneisyyden mahdollisuudeksi. ”Tulevaisuus pelastetaan menemällä takaperin. Pohtimalla missä kohtaa olisi pitänyt pysähtyä ja korjata kurssia, jota tuhoa kohti menemisen olisi voitu pysäyttää.”

Nykyajan pahin ongelma on hänen mielestään lyhytnäköisyys. Hän on löytänyt historiasta lukuisia esimerkkejä kulttuureista, joissa elettiin sovussa luonnon kanssa, ja katsottiin kauas tulevaisuuteen. Näin taattiin elinmahdollisuudet myös tuleville sukupolville.

Suurin murros huonompaan suuntaa tapahtui kun tieto korvasi arvot ja maailmasta tuli tehdas, jonka piti tuottaa koko ajan enemmän ja enemmän. Hypernopeudella toimiva yhteiskuntamme ei kuitenkaan ole ollut väistämätön kehityssuunta, vaan se on syntynyt meidän valintojemme seurauksena. Voisimme valita toisin ja muuttaa näin kehityksen suuntaa.

Selaan kiinnostavaa kirjaa ja löydän aiheeseen sopivan kohdan. ”Joka uskoo että eksponentiaalinen kasvu voi jatkua ikuisesti rajallisessa maailmassa on joko mielipuoli tai taloustieteilijä”, tutkija ja kirjailija Kenneth Boulding on sanonut.

Mitä yksilö voisi tehdä? ”Ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa ovat tietenkin vähäiset, mutta ainakaan ei pitäisi jättää vaurioittavaa jälkeä maailmaan”, Kytömäki pohti. Molemmat kirjailijat uskovat, että kirjallisuudella voi vaikuttaa kehityksen suuntaan. ”Uusia ajatuskulkuja on jo näköpiirissä ja ne voivat nousta valtavirtaan”, Laitinen toivoo.

Kirjansa jälkisanoissa Laitinen kuvittelee vuodenvaihdetta 2099, jolloin hänen poikansa olisi 93-vuotias. Ehkä hän ajattelee minua: voi faija, etpä arvannut miten tässä kaikessa tulisi käymään. Ehkä matkan varrelta vuoteen 2100 riittävän moni löytää sen salaisen, avaran ja valoisan paikan – oman itsensä sisältä.

J.P. Laitinen: Hirviö. Teos. 2025. 224 s. https://www.teos.fi/