Jäänkylmää, polttavan kuumaa

Katri Lipson: Detroit. Tammi, 2016. 375 s.

Katri Lipson kirjoitti romaanin jääkiekkoareenoilta. Silti kyseessä ei ole urheilukirja. Detroit on omaperäisimpiä ja vaikuttavimpia rakkaustarinoita, joita olen aikoihin lukenut.

Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena vaikeasti vammautuneiden kuntoutuslaitoksessa polttavan auringon alla Nevadan autiomaassa. Täystaklaus murskasi 19-vuotiaan NHL-lupauksen tulevaisuuden kertaheitolla. Vai oliko jotain tapahtunut jo aiemmin? Tätä kysymystä Katri Lipson kuljettaa romaanissaan taitavasti, punoo sen ympärille henkilöhahmoja, elämänkohtaloita. Ja suuria tunteita.

Tim ei ollut ainoa, jonka elämän muutama sekunti suisti radaltaan. Syöksykierteeseen ajautui myös Nathan Delorme, supertähti, Timin paras ystävä ja pelitoveri. Hän ei pysty kohtaamaan ystävänsä onnettomuutta ja alkaa luhistua henkisesti. Mutta miksi hän ei vuoden mittaan ole kertakaan vieraillut Timin luona?

Detroit on paitsi taidokas psykologinen romaani, myös jännityskertomus, jonka kysymyksiin moni etsii vastauksia. ”Kaikkein mitättömimpiäkin fyysisen todellisuuden yksityiskohtia hän maistelee, tunnustelee, sormeilee, silmäilee, kuulostelee kuin kohtaisi ne ensi kertaa, valmiina oivallukseen.”

Intensiivinen kerronta tekee lukijastakin salapoliisin, joka etsii johtolankoja aavistamatta mihin pyrkii. Kunnes vähitellen kerronta avaa näkymän mielensisäiseen, tutkimattomaan, äärettömään universumiin, jossa mikään ei ole mahdotonta.

Katri Lipsonille kirjoittaminen tuntuu olevan yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Teksti soljuu elävänä ja notkeana, kielirekisteri vaihtuu puhujan mukaan ilman vähäisintäkään säröä. Hänen keinonsa ovat vähäeleisiä, mutta äärimmäisen tarkkoja. Tunteiden vuoristoradalla meno on hurjaa, mutta Lipsonin ote pitää, vaunu kulkee vääjäämättä kohti ennalta arvaamatonta loppua.

Yksityiskohta Nina Baskin
teoksesta Look.

Syöksykierteessään Nathan haluaa olla rauhassa, muttei yksin. Hän palkkaa sokean stripparin Janetin seurakseen harharetkelle, sillä ainoa, mitä hän tarvitsee, on korvat. Mutta tämäkään ei auta, side Timiin on liian voimakas: ”minä yritän unohtaa, mutta vaikka unohtaisin kaiken, muistan, että unohdin.”

Detroit on myös omanlaisensa Road movie, Bonnie and Clyden, Thelma and Louisen jalanjäljillä. Tällä kertaa matkaa vain taitetaan mielensisäisesti, ulkoiset siirtymät ovat pieniä.

”Tuolla he nyt ovat kolmistaan. Pimeydessä taivaltava tyttö ja kaksi tähdenlentoa, joista toinen on jo maassa kaikki neljä sakaraa säpäleinä, ja toinen tulossa hyvää vauhtia perässä. Toinen tekisi mitä tahansa, jos tuntisi edes vaatteet ihollaan, ja toinen on tehnyt kaikkensa, ettei tuntisi mitään.”

Kuva: Veikko Somerpuro

Katri Lipsonia ei voi syyttää mielikuvituksen puutteesta kirjojensa aihevalinnoissa. Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaneessa Kosmonautissa (Tammi, 2008) elettiin pakahduttavan haikeissa tunnelmissa loskaisen Murmanskin korkean taivaan alla 1980-luvulla. Toisessa romaanissaan, EU:n kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Jäätelökauppiaassa (Tammi, 2012), Lipson punoo ihmissuhdeverkkoa 1940-luvun Tšekkoslovakiasta 1980-luvun Ruotsiin.

Hänen teoksensa on ladattu universaaleilla merkityksillä ja tunteilla, joiden varassa me elämme. Detroitin kaunis ja surullinen tarina luo uskoa rakkauteen, joka kantaa loppuun saakka ja vielä sen yli. Mutta vaikka tarina on traaginen, siitä jää lohdullinen tunnelma. Miksi? on niitä kysymyksiä, joihin Detroit kehottaa meitä vastaamaan.