Pajtim Statovci: Tiranan sydän

 Tuuliajolla identiteettiä etsimässä

Pajtim Statovcin toinen romaani Tiranan sydän avaa Balkanin lähihistoriaa ja kertoo intohimoisesti ja rehellisesti ihmisistä, jotka etsivät identiteettiään ja paikkaansa maailmassa.

Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava) teki heti läpimurron. Se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2014, ja tähän mennessä sen oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kun kirjailijalta tuolloin kysyttiin: Miksi kirjoitat? Vastaus kuului: ”Intohimosta, saadakseni mahdollisuuden kertoa jostakin vielä aukiselittämättömästä. Sen jakaminen lukijoiden kanssa on valtavan hienoa.”

Saman hän on komeasti tehnyt myös uudessa romaanissaan Tiranan sydän (Otava). Sen tarinoista koostuva kaleidoskooppi vie lukijan kymmenen vuotta kestävälle mierontielle 1990-luvun kommunismin heitteille jättämästä köyhästä Albaniasta läntisen maailman metropoleihin. Mukana välähtelevät ikiaikaiset tarut albaanien historiasta.

Teoksen osuva motto on peräisin Amos Ozin romaanista Tarina rakkaudesta ja pimeydestä: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Niinpä valheilla onkin suuri osuus kirjassa. Niillä voi esimerkiksi rakentaa itselleen sellaisen identiteetin kuin haluaa. Näin tekee teoksen aloittava 22-vuotias kertoja.

”Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kuin minulle parhaiten sopii.” Hänen mielestään ”kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin”.

Silti hän ei ole kenellekään mitään, hän on näkymätön, halveksittu toinen, köyhä maahanmuuttaja. Joka etsii epätoivoisesti uutta alkua, omaa paikkaansa maailmassa. Tämän lisäksi hän on vielä piirun verran huonompi ihminen, ei mies eikä nainen. Hän on ulkopuolinen toiseen potenssiin. Valheet, pettymykset ja petokset seuraavat toisiaan hänen odysseiallaan Roomassa, Berliinissä, Madridissa, Pariisissa ja Helsingissä.

Vuonna 1990 syntynyt Statovci muutti perheineen
Suomeen kaksivuotiaana.

Statovcin ilmeikäs kieli ja tapa kertoa lumoavat tälläkin kertaa. Huomaamatta hän vetää lukijan kertojansa nahkoihin, tuntemaan lyönnit, nälän, kylmän, yritykset saada jalansijaa. Mutta jalka lipeää jo Piazza Navonalla Roomassa: ”rakennukset ympärilläni näyttävät kohtalokkaan kokoisilta ja kivet jalkojeni alla nuolevat jalkapohjiani kuin olisivat valmiit puraisemaan ne irti.”

Pakomatka alkoi Tiranasta, Albanian pääkaupungista, kymmenisen vuotta aiemmin. Kaksi nuorta poikaa Bujar ja Agim sinnittelevät parhaansa mukaan maassa, jossa ”vastasyntyneitä kuolee kuumeeseen ja aliravitsemukseen, miehiä kunnialuoteihin ja miestensä luota karkaavia naisia ammuksiin, jotka heidän oman sukunsa miehet ovat antaneet aviomiehen suvulle häiden yhteydessä”.

Kun Bujarin tarinoita kertova isä kuolee, sisar katoaa kenties ihmissalakuljettajien nieluun, äiti vaipuu suruunsa, ja kun Agimin vanhemmat pieksevät hänet, kun hän leikitellen on pukeutunut äitinsä leninkiin, on lähdettävä. Lähdettävä venepakolaisena etsimään parempaa elämää, unelmien täyttymystä.

Statovci kolkuttelee lukijan omatuntoa ja myös Bujarin, joka tajuaa oman syyllisyytensä maansa tilaan jo varhain. ”Me hyväksyimme ympärillämme olevan maailman muuttumattomana, emmekä tehneet elettäkään muuttaaksemme siitä mitään.”

Kuutti Lavsen kivilitografia Ferito d'amore
Rakkauden haavoittama.

 Taitavasti Statovci punoo tarinat yhteen, luo toimivan kokonaisuuden – ei kaarta – vaan ympyrän, joka sulkeutuu, kun tarinoissa mukana laukkaava sotaratsu pyytää kertomaan tarinansa. On kotiinpaluun aika ja Tiranan sydän palaa sinne, minne se kuuluu, identiteetti on vihdoin löytynyt. Teoksen ytimenä kulkee kaunis, viiltävä rakkaustarina, kaikkien kertomusten sielu.

Pajtim Statovci: Tiranan sydän. Otava, 2016. 271 s.

Kuutti Lavosen grafiikkaa Galleria Duetossa 18.9 saakka.