OTAVAN tarinoiden juhlaa

Otavan perinteisiä pihajuhlia vietettiin innostuneen odottavassa hengessä. Kirjailijat kertoivat uusista teoksistaan, mukana kolme vahvaa naiskertojaa Pirjo Hassinen, Sirpa Kähkönen ja Riikka Pulkkinen.

Kalmari on Pirjo Hassisen
viidestoista romaani.

Pirjo Hassisella ei ollut aikeita palata Popula-romaaninsa (2012) päähenkilön populistipoliitikko Jukka Kalmarin elämään. Toisin kävi, sillä ajanhenki tuntui sitä vaativan. Niinpä hänen uudessa Kalmari-teoksessaan sukelletaan Kalmarin hämärään menneisyyteen. Sieltä paljastuu hänelle kohtalokkaita yksityiskohtia.

– Tuntuu siltä, että yhteiskunnallinen ilmapiiri on tällä hetkellä vihan kyllästämä. Puolin ja toisin. Mutta silti viha on oudolla tavalla tabu, siitä ei saa puhua. Muistan, että eräässä tilaisuudessa käsittelin aihetta presidentti Tarja Halosen kanssa ja hänkin tuntui peräti kiusaantuneelta, Pirjo Hassinen valotti kirjansa teemoja.

– Myös valta on aina kiinnostanut minua. Olen usein kirjoittanut vallankäytöstä parisuhteissa, nyt teema laajenee. Kalmari on myös eräänlainen terapiakirja, sillä sen henkilöt haluavat vapautua vihantunteesta.

Sirpa Kähkönen puolestaan palaa jälleen Kuopioon sarjan seitsemännessä itsenäisessä osassa Tankkien kesä. Eletään Euroopan ”hullua vuotta” 1968, jolloin Varsovan liiton tankit vyöryivät Tšekkoslovakiaan. Tapahtuman laineet lyövät korkeina myös Kuopiossa.

Sirpa Kähkösen Graniittimies on ehdolla
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon
saajaksi.

– Kirjani on paitsi poliittinen myös intiimi ja sadunomainen. Sen ydin muodostuu siitä, miten sanoilla luodaan todellisuutta. Jo muinaissuomalaiset kertoivat lehdoissaan tarinoita ja myyttejä. Lehdoista on enää jäljellä vain muutama pihapuu, mutta kertomukset elävät, tarinoiden kuningatar Sirpa Kähkönen luonnehti romaaniaan.

Kirja tarvitsee kertojan. Mutta tällä kertaa hän ei enää suostunutkaan yhteistyöhön.

– Kirjoittamisprosessissa tapahtui kaikkitietävän kertojani kuolema. Aiemmin hän on toiminut teosteni äänenä, nyt hän ei enää pukahtanutkaan mitään. Niinpä kaikki Tankkien kesän ihmiset kertovat minämuodossa muistoistaan ja omista tarinoistaan, romaanista tuli moniääninen. Ehkä sitä tässä mielessä voisi tosiaan verrata Paavo Rintalan Sotilaiden äänet -romaaniin.

– Samanarvoisena äänenä aikuisten joukossa romaanissani puhuu pikkutyttö Hilla. Tytöt jäävät tarinoissa usein syrjityiksi, jonkinlaisiksi ”koristeiksi”, niinpä annoin Hillalle runsaasti puheaikaa. Lapset muodostavat maailmankatsomuksen kuuntelemalla aikuisten puheita – ja paljastavia taukoja lauseiden välillä.

Riikka Pulkkisen 8.9. ilmestyvän neljännen romaanin Paras mahdollinen maailma yksi teema on myös puhuminen. Teatterikorkeakoulusta juuri valmistunut Aurelia saa suuren roolin Berliinissä. Homma ei ole helppo. Hänen on esitettävä Berliinin muuria ja viittä eri henkilöä. Kaiken lisäksi näytelmällä ei ole käsikirjoitusta.

Riikka Pulkkisen Totta (2010) nousi
Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

– Romaanin kirjoittaminen oli tällä kertaa hankalaa, prosessissa syntyi valtava määrä hukkaan heitettyjä sivuja. Puhumisen teema läpäisee minunkin romaanini. Aurelia ei vastaa äidilleen puhelimeen, niinpä äiti alkaa kertoa, mitä vuosikymmeniä sitten tapahtui, Riikka Pulkkinen tunnusti.

– Maailma tehdään lapsille todeksi nimeämällä se. Äiti tajuaa tehneensä kauan sitten väärin. Vapauden idea on toinen kantava teema kirjassani. Vapaus on pakeneva asia, osoittautuu, ettei sitä voi tuoda näyttämölle. Kolmas aiheeni on suru. Sillä suru, vapaus ja puhuminen liittyvät toisiinsa.

Tulossa on siis koukuttava tarinoiden syksy. Kirjoista löytyy yhteisiä teemoja ja uusia avauksia. Juhlitaan Antti Kasperin tavoin: ”Tarinan lumo pitää. Kun yksi kirja päättyy, onnea on tarttua uuteen.”

Pirjo Hassinen: Kalmari. Otava, 2016. 300 s.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä. Otava, 2016. 412 s.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma. Otava, 2016. 350 s.