maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen

Mies varjoisalta kujalta

Pekka Matilaisen dekkarissa pakkomielle piinaa niin rosvoa kuin poliisia. Kissa- ja hiirileikissä 1970-luvun Helsinki svengaa vahvasti mukana.

Mies herää tiputuksesta, ”delirium ja haimatulehdus”, toteaa sairaanhoitaja. ”Hän muisti isot ja rapisevat hyönteiset roikkumassa tukassa, kainaloissa ja munissa, ja tuskan selässä, kuin puukolla olisi pistelty.” Mutta mies ei aio jäädä potemaan, hän repii letkut irti ja karkaa puolialastomana yöhön.

Näin vauhdikkaasti starttaa Pekka Matilaisen Takaisin nollapisteeseen -romaani (Atena). Se vie lukijan mutkattomasti alamaailman liepeille, lestinheittäjien, huorien ja pikkurikollisten pariin, mestoihin, joissa alan miehet ja naiset afäärejään hoitelevat. Matilaisella on itsellään kokemusta moisesta menosta, joten ei ihme, että teksti soljuu uskottavasti, ja tunnelma on aito.

Vankilasta vapauduttuaan ja letkuista päästyään päähenkilön, miehen, päässä tykyttää vain yksi asia: viinapullon korkin tuttu narahdus. Mutta ei vielä, ensin on hoidettava muutama juttu. Hänen entinen naisystävänsä on julmasti pahoinpidelty ja joukkoraiskattu. Helenan kanssa hän hetken hipaisi onnea, kunnes linnareissu ja abortti sammuttivat liekin.

Mutta julmuudet on kostettava. Toisaalla samaan tähtää myös rikoskonstaapeli, joka dokumentoi tapahtumia päiväkirjaansa. 1960–1970-luvun vaihteen Helsinki sykkii nostalgisen elävänä kujanjuoksun taustalla, keskipisteenä asematunnelin kahvila Nollapiste.

Laatu-Haitin purettu tontti Snellmaninkadulla 1975.
Kuva: Simo Rista

Eero Raittisen ja Topmostin tahdittamana käväistään muiden kapakoiden ohella Laatu-Haitissa Snellmaninkadulla, ”missä tarjoilijat olivat olleet yhtä kännissä kuin asiakkaat ja jonka vakiovieras oli ollut kapakan yläpuolella asuva runoilija Saarikoski”. 

(Tositarinan mukaan Laatu-Haiti sai nimensä, kun tarkastajat valittivat, ettei merimieskapakka Haitissa ole laatua.)

Kaupunki kuohuu, kun lehtien otsikot alkavat kirkua raaoista pahoinpitelyistä. Matilainen ei mässäile eikä paisuttele aihetta, vaan tapahtumista luetaan vain lehdistä, tai ne tulevat takaumina päähenkilön mieleen. Jännite säilyy kuin huomaamatta pienin vivahtein.

Takaisin nollapisteeseen ei ole ”kovaksikeitetty” dekkari, vaan pikemminkin inhimillinen tarina vääristä valinnoista ja niiden seurauksista, kohtalon oikuista ja hukatuista mahdollisuuksista. Muutama rakkaustarinan itukin teoksessa sinnittelee.

Miehiä baarissa Porthaninkadulla, 1970. Kuva: Simo Rista

 Viimeaikaisten tositapahtumien valossa ei tunnu liioitellulta, että romaanissa pimeäbisneksiä johtavat yhteiskunnan silmäätekevät, poliisit ja poliitikot mukaan lukien. Heillekin maistuu ilmainen viina ja naiset. Niinpä katse on helppo kääntää toisaalle, jollei hämäräpuuhissa itse mukana olisikaan.

Hengästyttävän menon suvantopaikoissa mies tulee tutummaksi, hänestä alkaa – kumma kyllä – suorastaan pitää. Miehen lapsuudessa Kalliossa kaikki oli vielä mahdollista. Keväällä kirkuivat lokit ja filmi kärysi, kesällä aurinko korkealla Torkkelimäellä paistoi aina, syksyllä vihkoihin laitettiin uudet päälliset.

 Pekka Matilainen tunsi nuorena stadin
kääntöpuolen. Myöhemmin
hän toimi Yliopisto-lehden
 päätoimittajana ja tutki renessanssia.
Miehen matka lapsuuden maisemiin tuo muistoja lukijankin mieleen. ”Ehkä elämä ei olekaan se minkä on elänyt, vaan se minkä muistaa ja haluaa muistaa, itse kokoon harsittu tilkkutäkki.”

Mies palaa takaisin nollapisteeseen, kun ulospääsyä tunnelista ei näy, edessä tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Mielessä välähtää lopullinen pako. Kunnes elämä muistuttaa itsestään levollisesti huokailevalla merellä, lehtiin puhjenneilla pensailla, ja mies tajuaa olevansa osa kokonaisuutta, elämänhalu herää. Toivottavasti sitä piisaa tarpeeksi, pidän miehelle peukkuja.


Pekka Matilainen: Takaisin nollapisteeseen. 
Atena.  2017. 368 s. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti