Arttu Tuominen: Verivelka

Ystävyys ja velvollisuus rankalla törmäyskurssilla

Arttu Tuomisen koukuttava psykologinen trilleri Verivelka tuo dekkareihin uutta, ajankohtaista särmää. Miten käy totuuden, kun poliisin moraali, sekä hyvän ja pahan välinen raja osoittautuvat häilyviksi?

”Hetki oli ohut ja hauras kuin hämähäkin seitti tai tuulen kuljettama kuiskaus, mutta se oli todellinen.”

WSOY:n uusi Delta-sarja starttaa vauhdikkaasti Arttu Tuomisen kovaotteisella, inhimillisesti tarkkanäköisellä rikosromaanilla Verivelka. Kun menneisyydessä vannottu verivala velvoittaa, omien arvojen ja valintojen punninta ei ole helppoa. Koko elämä joutuu vaakalaudalle.

Arttu Tuominen työskentelee Porin kaupungin ympäristötarkastajana. Lupa- ja valvonta-asiat ovat hänen mukaansa ”ruohonjuuritason ympäristötyötä”. 

Lapsuuden unelma-ammatissaan dekkaristina hän toimii iltaisin omalla ajallaan, kolmelta lapselta se ei ole pois. Verivelka on hänen viides teoksensa.

Verivelka alkaa auvoisesti kesällä 1991. Kaksi päälle kymmenvuotiasta poikaa vannoo ikuisen ystävyyden nimiin. He haluavat tehdä aikamatkan ja hautaavat metsikköön kapselin viesteineen, jonka päättävät kaivaa ylös loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen, 27 vuoden kuluttua.

Mutta aika tekee tehtävänsä, törmää väistämättä syksyyn 2018, Verivelan toiseen tapahtuma-aikaan. Humalaisten ryyppykämpässä Porin Ahlaisissa heilahtaa leipäveitsi kohtalokkain seurauksin. Kukaan ei kuitenkaan tunnu surevan pitkän linjan rikollisen Rami Niemisen kuolemaa.

Rutiininomainen puukotusjuttu alkaa kuitenkin saada outoja piirteitä, kun Porin poliisin rikostutkintayksikön vs. komisario Jari Paloviita kollegoineen saa tutkinnan hoitaakseen. Alkaa kutkuttava, tiivistunnelmainen kissa ja hiiri -leikki, joka tempaisee lukijan mukaansa pohtimaan Tuomisen vinkkaamia juonilinjoja ja johtolankoja.

Onko ympäristötarkastaja tutkinut myös poliisin toimintaa? Niin asiantuntevalta hänen kerrontansa kuulostaa.

Arttu Tuomisen kuvasi Juha Törmälä.

– Esikoisdekkaria kirjoittaessani kynnys pyytää poliisilta apua oli korkea. Mutta sen valmistuttua minulla oli jo näyttöä ja pääsin tutustumaan poliisin toimintaan ja sain kontakteja rikostutkijoihin. Nyt faktat ovat kohdallaan. Pikkuasioista jää kiinni, ja uskottavuus menee. Suurissa kuvioissa voi käyttää mielikuvitusta, Tuominen totesi haastattelussa.

Jari Paloviita ja lähimmät kollegat Henrik Oksman ja Linda Toivonen ovat aitoja ja uskottavia, heidän reipas sanailunsa sujuu luontevasti. Kullakin on työelämänsä ohella myös yksityiselämä, jossa kaikki ei mene kuin Strömsössä. Tuominen limittää taitavasti henkilöidensä hapuilun ihmissuhteissaan rankkaan rikostutkintaan.

– Vaikka kirjoitankin juonivetoisia, kovaotteisia trillereitä, lähtökohtani on aina ihminen. Teokseni kiertyvät inhimillisten kipupisteiden ympärille.

Lapsuuden taustat ja traumat viitoittavat kunkin henkilön polkua, eivät jätä rauhaan. Isien pahat teot niittävät synkkää satoa. ”Mää kyllä yritin sitä poikaa. Saatte uskoa että yritin, ei se siitä kiinni ollu. Mutta kun se ei jumalauta uskonu, vaikka verille olisin piiskannu.”

Tuominen tuo ilmeikkäällä kielellään myös paikantunnun ja luonnon lukijan koettavaksi ihan konkreettisesti. ”Ulkona sinersi, aivan kuin valo olisi yrittänyt täyttää maisemaa, mutta ei olisikaan jaksanut kantaa omaa painoaan vaan romahtanut kasaan. Linda ajatteli, että syksy oli kuin nopea sisään-uloshengitys. Riitti elossa pysymiseen, mutta ei juuri muuhun.”

Tuomisen elävä kieli on kenties peräsin siitä, että hän on lukenut kirjallisuutta laidasta laitaan pienestä pitäen. Onko hänellä esikuvia?

– Väinö Linna on ohittamaton mestari, hänellä kaikki on kohdallaan. En ikinä pääse samalle tasolle. Leena Lehtolaisen ja Henning Mankelin kirjojen inhimillisen perusvireen tunnen läheiseksi. Stephen Kingiä olen lukenut kenties liiankin pienenä. Hänen kielensä on hienoa vaikka kuvaakin kauhua. Rosa Liksom on upea suomalainen kielenkäyttäjä. Kalle Päätalolle lähettäisin fanipostia, jos se vielä olisi mahdollista.

Kiusaaminen ja löylytykset saattelevat Verivelassa lapsuuden loppua. Sen ohut lanka katkeaa säie säikeeltä, kunnes koittaa kohtalokas juhannus, lapsuuden viimeinen aamu kesällä 1991. Paloviidan on elettävä menneisyyden haamujen varjossa. Ne odottavat aikansa, kunnes nousevat piiloistaan, ja kauan sitten maksamatta jäänyt velka velvoittaa.

Mistä ajatus kirjoittaa Verivelka kumpusi?

– Minulla on paljon ideoita, joille aika on hyvä tuomari. Huonot ideat haihtuvat, Verivelka pysyi päässä. Teoksen kirjoittaminen oli helppoa, kun olin sen työmatkoilla jo miettinyt valmiiksi. Jouduin pohtimaan, mikä on niin rankka juttu, mitkä vereslihaiset teot, että niitä ei voi katsoa läpi sormien, eikä vaihtoehtoja ole.

Komisario Jari Paloviita joutuu rankan valinnan eteen. Verivelka on maksettava ja sen aika on nyt tullut. Mutta missä kulkee hyvän ja pahan välinen raja? Kuka sen määrittää? Miten pitkälle solidaarisuus ja ystävyys venyttävät moraalia? Varsin ajankohtaisia kysymyksiä, kun Aarnio-jutusta Saaroineen paljastuu yhä uusia häkellyttäviä yksityiskohtia.

Kuva: Hannele Salminen näyttelystä Täällä kuljin.

Arttu Tuomisen taitavasti rakennettu psykologinen trilleri vie kosmisen kohinan taustoittamalle intensiiviselle, inhimilliselle aikamatkalle, jonka kertosäe vannoo: ” Mä pidän aina mun lupaukseni.”

Verivelka saa Delta-sarjassa jatkoa. Nimi Delta kuvaa Kokemäenjoen deltaa, fysiikassa symboli merkitsee muutosta. Tuominen suunnittelee kaikkiaan 5-6 kirjan sarjaa, jossa kukin Verivelassa esitelty henkilö saa oman kirjan ja puheenvuoron. Jatkossakin iso rikosteema kytkeytyy henkilökohtaiseen tematiikkaan. Jään innolla odottamaan, sillä tuntui, että jotain jäi koukuttavasi kesken. Haluan lukea lisää Jari Paloviidan ja kumppanien armottomasta elämästä.

Arttu Tuominen: Verivelka. WSOY, 2019. 408 s.