maanantai 22. kesäkuuta 2020

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua


Kipeää tekeviä tunnustuksia – jotka oli tehtävä

Irlantilaisen Emilie Pinen rehellinen ja intiimi teos Tästä on vaikea puhua vie yksityisiin ja samalla universaaleihin kokemuksiin, jotka tuottavat häpeää ja tuskaa. Hän kirjoittaa itseään säästämättä asioista, joista on vaikea puhua, mutta joista ei saisi vaieta.

”… halu kirjoittaa tästä ei tunnu pelkästään vaaralliselta ja pelottavalta ja häpeälliseltä vaan myös välttämättömältä. Kirjoitan tämän saadakseni takaisin ne osat minusta, jotka kielsin niin kovin kauan ja perinpohjaisesti. Kirjoitan tämän avatakseni hiljaisuuden portit, jotka pidin lukittuna hyvin monta vuotta.”

Emilie Pinen omakohtainen Tästä on vaikea puhua (Atena) valittiin Irlannissa Vuoden kirjaksi 2018, ja se on herättänyt laajalti huomiota maailmalla. 

Vaikka vanhoillinen Irlanti laahaa monessa tasa-arvoa ja naisten oikeuksia koskevissa asioissa muiden länsimaiden perässä, Pinen kokemukset ovat silti täysin samastuttavia, kuten Sunday Times kirjoittaa.

”En halua tehdä kompromisseja. En halua hävetä”, julisti jo hollantilainen feministi Anja Meulenbelt rohkeassa tunnustuskirjassaan Häpeän aika on ohi (Tammi, 1981). Hän oli 1970-luvun vaihteessa syntyneen uuden naisasialiikkeen kärkihahmoja.

Silti häpeän aika ei vieläkään ole ohi. Sen Emilie Pine todistaa vakuuttavasti kirjallaan, jossa hän kertoo menneisyydestään niin rehellisesti kuin mahdollista. Teos ei paisuttele eikä kerjää myötätuntoa vaan dokumentoi elävällä, aidolla kerronnallaan kirjailijan harhapolkuja lapsuudesta nykypäivään.

Tästä on vaikea puhua koostuu kuudesta toisiinsa limittyvästä esseestä. Niistä ensimmäinen, Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, vie lukijan Korfun sairaalan ”kuoleman osastolle”, jonne Emilien isä on alkoholisminsa vammauttamana ajautunut. Lojumaan sängyssä omissa ulosteissaan.

Ilman perhettä tänne kuolee”, toteaa yksi sairaalan harvoista hoitajista lakonisesti. Hänellä ei ole mahdollisuutta, aikaa eikä välineitä, auttaa tilanteessa. Tuskastuneena Emilie tunnustaa sisarelleen ajatelleensa jo pari vuotta sitten: ”Kuolisit vain pois” yritettyään turhaan estää isäänsä juomasta.

Silti rakkaus ja periksiantamattomuus kantavat. Emilie saa syömästä kieltäytyvän isänsä napostelemaan keitetyn kananmunan lupaamalla tälle kynän ja kirjoituspaperia. Nitojan ehtona on toinen muna. Isälle, joka on kirjallisuuden tutkija ja toimittaja, nämä välineet tuovat henkistä turvaa.

Emilie Pine on nykydraaman
apulaisprofessori University
College Dublinissa.
Kuva: Ruth Conolly
Kun isä myöhemmin kirjoittaa alkoholismistaan artikkelin Irish Timesiin, juttu ei Emilien mielestä ole totuudenmukainen. Hän päättää kertoa tapahtumista oman versionsa, kyseisen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta

Hän pelkää turhaan isänsä reaktiota, sillä luettuaan jutun tämä vastaa lyhyesti: ”Kaunista. Ja rohkeaa”.

Emilien vanhemmat erosivat, kun hän oli viisivuotias. Tosin tuohon aikaan Irlannin perustuslaki ei eroa vielä tunnustanut. Emilielle kävi kuten monelle avioerolapselle: hän joutui viestinviejäksi toisilleen puhumattomien vanhempiensa välille. Hän oppi myös pitämään asioita sisällään, mistä myöhemmin joutui kärsimään.

Esseessään Puhumisesta / puhumattomuudesta Emilie palaa lapsuuteensa. Se on tarina, ”jonka kertomista en ehkä koskaan lopeta, joka on ikuisesti tavoittamattomissani”. Kirjailijan avoin ja rehellinen yritys palata menneeseen vie mukanaan ja upottaa lukijan omiin muistoihin, kuten hyvä kirjallisuus väistämättä tekee.

Kolmikymppisenä Emilien kello alkaa tikittää: pitäisikö hankkia oma lapsi? Kipeistä kokemuksista kertova essee Vauvavuosista alkaa epäröinnillä: vaarantaako lapsi rauhan ja tilan lukea ja kirjoittaa? Mutta kun päätös puolison kanssa on tehty, Emilien valtaa pakkomielteinen halu tulla äidiksi.

Hänestä tulee ”nainen, joka tarkkailee maanisesti kohdunkaulansa limaa”. Seksistä tulee laskelmoitua, eikä se ole seksikästä. Parisuhdekin alkaa tässä rumbassa rakoilla. Ruumiillisuus on vahvasti läsnä myös kertomuksessa Muistiinpanoja veren vuotamisesta ja muista rikoksista.

Kuukautisista ei juuri puhuta, ne ovat tabu. Terveyssidemainoksissa suojan imukykyä todistetaan kaatamalla siihen sinistä! nestettä. Näin nuori tyttö oppii heti ensimmäisestä vuodostaan lähtien salailemaan ja häpeämään kuukautisvertaan. Joissain kulttuureissa nainen on kuukautisten aikana ”likainen” ja kartettava.

Mutta Emilie Pine ei suostu vaikenemaan vaan vuodattaa häpeämättä vertaan valkealle arkille: ”Se on epämukavaa ja sotkuista ja tarpeellista ja elämää sykkivää ja litimäräksi kastelevaa ja kunnioitusta herättävää. Ja se on punaista. Se on räikeää. Se on minun.”

Jaana Kaipiainen: Pitkän päivän ilta

Esseessään Jotakin minusta hän paljastaa asioita, joista edes hänen vanhempansa eivät olleet tietoisia. Emiliestä, dublinilaisesta pienestä koulukiusatusta lukutoukasta, kuoriutuu Lontoossa pitelemätön bilehile 15-vuotiaana. Hurja meno, josta kaikki hänen ystävänsä eivät selvinneet, jatkui muutaman vuoden.

Emilie kauppasi keskenkasvuista vartaloaan saadakseen huomiota, viinaa ja huumeita.
Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut panoissa mukana: ”Poistin itseni paikalta mantralla: Minä en ole täällä”. Hän oli onneton, yksinäinen ja kaipasi hellyyttä. Hän oli hukassa: ”Olisimme tarvinneet apua”.

Emilie tunsi itsensä arvottomaksi ja tarkasteli tekojaan ulkopuolisena kuin välimatkan päästä. Ja syytti itseään. Anoreksia oli hänen keinonsa kontrolloida ja rangaista itseään. Kun hän ei syönyt, hän tunsi olevansa puhdas ja vahva. Ruokavalio koostui enimmäkseen Mars-patukoista ja amfetamiinista.

Emiliellä ei ollut sanoja kertoa tilastaan kenellekään eikä kykyä pyytää apua. Mutta kun tuttuja alkaa menehtyä huumeisiin, hän havahtuu ja tajuaa, ettei näin voi jatkaa. Viimein entinen koulupinnari päätyy yliopistoon opiskelemaan ja Emilie Pine etenee nykydraaman apulaisprofessoriksi.

Aurora Reinhard: Marttyyri
(omakuva)
Esseessään Tämä ei tule kokeeseen hän kertoo haluavansa rohkaista oppilaitaan puhumaan heidän mieltään painavista asioista. Niistäkin, jotka eivät kuulu kurssiin, eivätkä tule tentteihin tai kokeisiin. Joista on vaikea puhua.

Emilie Pine on itse kantapään kautta oppinut, että vaikka avautuessaan pelkää epäonnistuvansa, tulevansa naurunalaiseksi ja hyljeksityksi, on silti yritettävä kertoa tunteistaan. Sillä todellista epäonnistumista on se, ettei edes yritä.

Hän kertoo raiskauksista, työnarkomaniastaan, hermoromahduksestaan ja masennuksestaan. Hän haastaa misogynian ja sisäistetyn seksismin. Hän ei suostu vaikenemaan henkilökohtaisimmistakaan kokemuksista. Tämä on lohdullista, sillä se todistaa, ettemme ole yksin ongelmiemme kanssa. Me voimme jakaa kokemuksiamme ja auttaa toisiamme.

Minua pelottaa, että minua säälitään. Että minua paheksutaan. Että minulle huudetaan. Minua pelottaa olla nainen, joka aiheuttaa häiriötä. Tai nainen, joka ei aiheuta häiriötä tarpeeksi. Minua pelottaa. Mutta teen sen silti.”

Häpeän aika on vihdoin ohi.

 Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
(Notes to Self. Suom. Karoliina Timonen.)  Atena. 2020. 207 s.

Jaana Kaipiaisen näyttely Rosebudin upouudessa kirjakaupassa (Mariankatu 21, Kruununhaka) 31.7. saakka.

Ateneumin näyttely Inspiraatio – klassikot ja nykytaide 20.9.2020 saakka havainnollistaa kiinnostavasti, miten nykytaiteilijat ovat inspiroituneet ikonisista teoksista. 
Yksi näyttelyn taiteilijoista on Aurora Reinhardhttps://ateneum.fi/nayttelyt/inspiration





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti