torstai 13. toukokuuta 2021

Antti Leinonen: Mies ja ahma

Ahmat veivät miehen

Kesti neljännesvuosisadan, ennen kuin Antti Leinonen hyväksyttiin kuhmolaisen ahmayhteisön jäseneksi. Palkittu luotokuvaaja paljastaa upeasti kuvitetussa teoksessaan Mies ja ahma, miten hänestä ja Hemmosta tuli sydänystävät.

Kansikuvapojat Antti ja Hemmo.

Kuvatessaan karhuja toukokuussa 1986
Antti Leinonen kohtasi ensimmäisen kerran ahman. Kun hän saman vuoden heinäkuussa näki, miten haaskalta tyytyväisenä palaava ahma heitti innoissaan kuperkeikan, rakkaus syttyi ensi pyörähdyksellä. Näihin salaperäisiin otuksiin oli tutustuttava lähemmin.

Helpommin sanottu kuin tehty. Suurin maalla elävä näätäeläin on vikkelä ja äärimmäisen varovainen ihmisten suhteen. 

Useita vuosia kului, eikä Leinonen yrityksistään huolimatta nähnyt ahmoista kuin muutaman tuuhean hännän heilahduksen. Selväksi tuli, että ahmakuvien metsästys vaati sinnikkyyttä ja intohimoa.

Pienessä kuvauskopissa vietetty aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan. Ahmat tottuivat vähitellen reviirillään hiippailevaan kaksijalkaiseen. Syöteillä, talinpaloilla ja haaskoilla, oli oma osansa ystävyyden luomisessa.

Ensimmäisen läheisen tuttavuuden Leinonen solmi Valkokulmaksi ristimänsä ahman kanssa, joka pesueineen majaili läheisen Kalliolammen luolissa. Vähitellen tuttavuus lämpeni siihen pisteeseen, että pyyntiretkille lähtiessään Valkokulma jätti poikueensa Antin huomaan, koska uskoi, että lapsenpiialla olisi pennuille apetta tarpeen vaatiessa.

Kuvauskin alkoi tuottaa tuloksia. Leinonen onnistui tallentamaan ahman kauniissa iltavalossa kaatuneen kelon päällä kiipeilemässä. ”Ahman maa” voitti Vuoden luontokuva 1998 -palkinnon. ”Siitä saatu rahapalkkio olikin välttämätön, jotta pystyin jatkamaan kuvauksia”, Leinonen tunnustaa kirjassaan.

Leinonen oli vihdoin, vuosien sinnikkään yrittämisen jälkeen, päässyt ahmapiireihin. Valkokulman Täplis-pojasta tuli Antin vakituinen seuralainen metsäreissuille. Se ei huolinut talinpaloja, mutta kuljetti varmuuden vuoksi terävissä hampaissaan potkanpalaa reissumiesten matkaevääksi. Kun Antti levähti, Täplis huilasi hänen vierellään.

Valkokulman puoliso Tumma ihailee auringonlaskua.

Yhtenä harvoista suomalaiskuvaajista Leinonen on päässyt valokuvillaan kansainväliseen National Geographic -lehteen. Kun saksalainen filmiryhmä näki hänen ahmakuviaan, se halusi tehdä elokuvan ahmasta ja miehestä. Filmiryhmä saapui Suomeen kesällä 2004 ja viipyi pari kuukautta.

Valkokulman pennut Täplis ja sen kaksoisveli Veli osallistuivat innokkaasti filmin tekoon. ”Ne purivat poikki hälyttimen johtoja ja kuljettivat mikrofoneja ja muita kuvaustarvikkeita metsään.” Veljekset varmaan suunnittelivat haastattelevansa ja kuvaavansa kavereitaankin ohjelmaan.

Täpliksestä ja sen vuotta nuoremmasta veljestä Hemmostakin tuli ylimmät ystävät. Jäätynyt Kalliolampi tarjosi niille mainion peuhu- ja painipaikan. Sisartaan Himmua ne eivät huolineet mukaan poikien leikkeihin. Sen sijaan Täplis tutustutti Hemmon ystäväänsä Anttiin.

Hemmo venyttelee.

Kaikki ei kuitenkaan aina sujunut kuin Strömsössä. Kun Leinonen huomasi Metsähallituksen salaa aloittelevan hakkuita kiistanalaisella ahmametsällä, hän vei asian eteenpäin. Sen seurauksena hänet mustamaalattiin Luonto-Liiton urkkijaksi, ”jonka elämä tullaan tekemään hankalaksi” ja hänen kuvauslupansa yritettiin valheilla estää. Leinonen otti tämän kunniana. Nykyään osa vanhaa ahmametsää on suojeltu.

Kun tutut ahmat katosivat kesän 2007 jälkeen, Leinonen kadotti erityisen mielenkiintonsa ahmoihin. Hän tiesi, miten paljon työtä uuden luottamussuhteen rakentaminen epäluuloisten elikoiden kanssa vaatisi. Häntä ei pienessä kuvauskojussa istuskelukaan enää houkuttanut. Iän mukanaan tuomaa mukavuudenhalua kenties, Leinonen tuumasi.

Kuvausreissut kuitenkin jatkuivat. Upeat maisemat, karhut, korppien huimat ilmaleikit, punapäiset palokärjet lumisessa metsässä ja satunnaiset ahmat tarjosivat silmänruokaa ja kuvauskohteita. Tunnelmalliset laavuyöt tähtitaivaan alla nuotion hehkussa kuuluvat Leinosen elämän hienoimpiin kokemuksiin.

”Ahmojen aika” tuntui päättyneen, kunnes vuonna 2019 Leinonen koki elämänsä yllätyksen. Kesyn oloinen ahma alkoi liikuskella hänen mökkinsä liepeillä. Sen käytös ja vanhat digi- ja valokuvat paljastivat, että ahma oli kuin olikin vanha tuttu Hemmo! Kolmentoista vuoden tauon jälkeen Hemmo oli tullut tapaamaan entistä lapsenpiikaansa.

Antti ja Hemmo jatkoivat siitä, mihin olivat vuonna 2005 jääneet. Hemmo omi lempipaikoikseen mökin kuistin ja portaat. Päiväunet se nukkui pihapöydällä ja yöksi hyyryläinen kömpi ”luolaansa” mökin alle.

Ukkojen aamupalaveri.

Ahmat ovat uteliaita ja leikkisiä, minkä Hemmo todisti puuhastelemalla ahkerasti mökin ympärillä. Kuistin räsymatto sai päivittäin kovaa kyytiä ahman terävissä kynsissä. Isännän saappaat Hemmo sisustusvimmassaan raahasi kuistilta keskelle pihamaata. Vaikka Hemmon puuhia oli hauska seurata, kuistilta toisinaan kuulunut öinen kolina ei liiemmin ilahduttanut mökin muita asukkaita.

Ahmat ovat tuntevia ja ”ajattelevia” olentoja. Niiden nimi johtaa harhaan, sillä ne eivät ole suursyömäreitä, ahmatteja. Ahmat vain varastoivat ruokaa kätköihinsä pahan päivän varalle ja pentujensa ravinnoksi. Valkokulma oli tässä puuhassa erityisen taitava, niinpä ”superäiti” kasvatti kaikkiaan 12 pentua maailmaan seitsemän vuoden aikana.

Nykyään ahmoja asustaa maapallon laajalla pohjoisella alueella parisenkymmentä tuhatta yksilöä. Ne ovat sopeutuneet karuihin oloihin fyysisten ominaisuuksiensa ja luontaisen peräänantamattomuutensa ansiosta. Kun ahmat rauhoitettiin Suomessa vuonna 1982, niiden kanta alkoi elpyä ja siihen kuuluu nykyisin vajaat 400 yksilöä.

Leinonen on silti huolissaan katoavista ahmametsistä ja luonnonmetsien jatkuvasta hävityksestä. Metsänhoito tarkoittaa hänen mukaansa käytännössä metsän saattohoitoa ylimitoitetun metsäteollisuuden tarpeisiin.

Antti Leinonen suree myös ihmisten ja luonnoneläinten välillä ammottavaa kuilua. Railo aukeaa suuremmassakin mittakaavassa. Ajattelija ja kirjailija Leena Krohn varoittaa tästä uudessa esseekokoelmassaan Mitä en koskaan oppinut: ”Kaiken mitä teemme paikalle, teemme itsellemme. Muutumme ympäristömme kaltaiseksi".

Antti, Valkokulma, Täplis ja Hemmo onnistuivat rakentamaan sillan kuilun yli molemminpuolisen luottamuksen voimin. Tehkäämme samoin. Se on koko luomakunnan – ja meidän sen osana – pelastus.

Antti Leinonen: Mies ja ahma. Minerva. 2021. 178 s.

2 kommenttia:

  1. Leinosesta oli viime vuonna juttu Hesarin Kuukausiliitteessä. Todella sympaattista! Melkoisen työn hän on joutunut näkemään, että on saanut ahmojen luottamuksen.

    VastaaPoista
  2. Tänään sain luettavaksi ,mies ja ahma kirjan , upea teos , luin yhdellä istumalla , en malttanut lopettaa . hienoa , että tuodaan petoeläimistä esiin positiivisia puolia ,ahman piikkin on mennyt esim. ilveksen tappamia poroja . itse kuhmon perukoissa yli 50 v. aikana liikuneena en ole yhtään petoeläintä kohdannut ,tiedän että lähellä niitä on ollut .

    VastaaPoista