Guillaume Musso: Elämä on romaani

Kumpi on kirjailija, kumpi henkilöhahmo?

Ranskan suosituimman kirjailijan Guillaume Musson Elämä on romaani -teoksessa – trilleriksi naamioidussa sukelluksessa kirjoittamisen ytimeen – todellisuus ja fiktio kietoutuvat lumoavasti toisiinsa.

Selvitäkseen hengissä on kerrottava tarinoita.

                                                                 Umberto Eco, Edellisen päivän saari.

Umberto Econ lausahdus kuvaa oivallisesti Guillaume Musson hengästyttävää, yllätyksiä pursuavaa Elämä on romaani-teosta (Siltala). Dekkareiden ystäville se tarjoaa polveilevan juonen, jota seuratessa on pideltävä sivuista tiukasti kiinni, jottei putoa kyydistä. Meille kaunon harrastajille se avaa tämän ohella tirkistysluukun kirjailijan työhön ja mielenmaisemaan.

Kissa ja hiiri -leikki lukijan kanssa käynnistyy menestyneen, salaperäisen kirjailijan Flora Conwayn kuvatessa mysteeriä, joka sai alkunsa syksyllä 2010. Hän leikki piilosta 3-vuotiaan tyttärensä kanssa Brooklynin loft-asunnossaan. Kun Carrie katoaa salaperäisesti, Floran maailma romahtaa.

Kuvaan astuvat rikostutkija Mark Rutelli ja Floran kustantaja Fantine de Vilatte. Musso suuntaa luuppinsa todellisuuteen, mutta kyseenalaistaa saman tien sen tarjoaman ”totuuden”. 

Alan jo tässä vaiheessa epäillä, että minua vedätetään, kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mutta ei se haittaa, sillä nautin tarinan mielikuvitusta ruokkivista yllättävistä käänteistä täysin siemauksin.

Tarinan kertoja vaihtuu, kun Floran tilalle astuu Pariisissa asuva, hänkin maineikas kirjailija Romain Ozorski, joka saattaa aavistaa, mitä Carrielle on tapahtunut. Romain on uppoutunut työhönsä niin täysillä, että hänen henkilökohtainen elämänsä on kärsinyt kohtalokkain seurauksin.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan olen joka aamu käynnistänyt tietokoneeni, avannut tekstinkäsittelyohjelman ja jättänyt maailman keskinkertaisuuden paetakseni rinnakkaiselämiini.

John Irving komppaa Garpin maailman syövereistä: ”Hän oli jo pitkään ollut onnellinen omassa mielikuvitusmaailmassaan.” Muidenkin tunnettujen kirjailijoiden lausahdukset siivittävät tarinaa. Aina niistäkään ei ole apua, sillä Romain on pahemman kerran jumittunut tekeillä olevan romaaninsa kriittiseen vaiheeseen.

Kaiken lisäksi hän on kadottamassa itsensä käsikirjoitukseensa. Voiko kirjailijan suhde henkilöhahmoihin mennä liian pitkälle? Mitä siitä seuraa? Todellisuuden ja fiktion raja hämärtyy hämärtymistään. Lukiessa alan itsekin tuntea olevani Musson romaanin sivuhenkilö, jota hän mielensä mukaan harhauttaa.

Guillaume Musso on pitkään ollut
Ranskan suosituin ja menestynein kirjailija. 
Kuva: Emanuele Scorcelletti

Musso kirjoittaa niin suvereenisti, että joudun tuon tuosta muistuttamaan itseäni, että tämä on vain fiktiota fiktiossa. Hän on upottanut itsensäkin temmellykseen lainaamalla Romainille omia piirteitään. Musson lailla Romaininkin kirjoja on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle ja niitä on myyty kymmeniä miljoonia kappaleita.

Nyt elämä kuitenkin kolhii Romainia. Hän pakenee julmaa todellisuutta avaamalla läppärinsä kannen, oven tuntemattomaan maailmaan, omaan mielikuvitukseensa. Kuuntelee näppäimistön rauhoittavaa ääntä: Pehmeää, lähes melodista ropinaa. Vapauden ääntä.

Toisaalta, kuten Florakin tietää, romaanin kirjoittaminen vaatii uppoamista oman itsensä syövereihin, pimeään paikkaan. Siellä ovat kaikki huimapäisimmät ideat, äkilliset välähdykset, henkilöhahmojen sielut, luovuuden kipinät. Mutta se on myös vihamielinen kaivo, josta palaaminen vahingoittumattomana vaatii voimia.

Romaanin loppusuoran jo häämöttäessä arvaan, että edessäni on vielä monta yllätystä. Olin oikeassa. Rakkaus ei toistaiseksi ole onnistunut pysyttelemään nopeasti kiitävän tarinan kintereillä. Vauhdin vähitellen hidastuessa sekin kapuaa kyytiin, Shakespearen siunaamana: ”Rakkaus, mi meitä seuraa, vaivamme on joskus, mut silti sitä kiitämme, sill’ onhan se rakkaus.”

Rakkaus on kokenut kolhuja Romainin lailla, mutta tietää saman minkä hän: fiktion kirjoittaminen on kapinointia todellisuuden vääjäämättömyyttä vastaan. Aivan kuten rakkaus. Tähän filosofointiin Henry Miller tuhahtaa:

”Mitä varten kirjat muka ovat, jos eivät siksi, että ne kuljettavat meidät lähemmäksi elämää, saavat meidät nauttimaan siitä ahnaammin?”

Olen samaa mieltä, mutta nyt olen kuitenkin jäänyt pohtimaan Elämä on romaanin herättämää piinaavaa kysymystä: kumpi, Flora vai Romain, on luoja kumpi hänen luomuksensa? Guillaume Musso kohottaa hartioitaan, hänellä ei ole mitään lisättävää.

Sitten napsautan sormiani ja katoan iltahämärään. Kuin mikäkin taikuri.

Guillaume Musso: Elämä on romaani

(La vie est un roman). Ranskasta suomentanut  Anna Nurminen.

Siltala. 2024. 237 s. https://www.siltalapublishing.fi/

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa

Arvaamattoman ilmaston armoilla

 Vaeltelu lähiluonnossa sitä tarkkaillen ja kuvaten inspiroivat Jarmo Lehtisen tallentamaan kokemuksiaan ja ajatuksiaan esseistiseen valokuvateokseen Kahdeksan vuodenaikaa.

Niin kauan kuin sävyt säilyvät, niin pimiössä kemikaalialtaista nousevilla kuitupapereilla kuin mielessämme, meillä on mahdollisuuksia.

Maailmankirjat tuntuvat tällä hetkellä olevan yhtä sekaisin kuin elementit Jarmo Lehtisen teoksen Kahdeksan vuodenaikaa (Bokeh) kansikuvassa. 

Tosin vahinkolaukauksena syntynyt kuva toimii hienosti niin sommittelultaan, sävyiltään kuin tunnelmaltaan.

Kuvaa luulisi kaksoisvalotuksella luoduksi, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Hernesaaren jättömaan särkyneen lasin palaset vain innostuivat loihtimaan Lehtisen siluetin ympärille jännittävän kollaasin.

Uransa viestinnän ja journalismin parissa tehnyttä nykyistä harrastelijakirjailijaa ja -valokuvaajaa eivät jännitys eivätkä spektaakkelit kuitenkaan kiinnosta. Lehtinen kaipaa maisemaan ennakoitavuutta ja jatkuvuutta.

Niinpä hän on kuvannut kirjansa pienoisesseiden ja mietelmien tunnelmaan sopivia ”paikallaan pysyviä, elämää hitaasti sykkiviä ja rauhallisesti tihkuvia” mustavalkokuvia. Kun värit loistavat poissaolollaan, jäljelle jää harmaan sävyjä.  Silloin ”todellisuus näyttää hieman tylsemmältä ja vähän ennustettavammalta, armollisemmalta”, hän kirjoittaa.

Lehtinen ehdottaa, että sävyjä kannattaisi viljellä muidenkin kuin vain valokuvaajien. Pikimustan ja vitivalkoisen väliltä löytyy lukemattomia harmaan sävyjä myös ajatuksiin ja puheisiin. Tätä kannattaa harkita, sillä: ”Sävyissä on kohtuullisuutta ja lohtua.” Kenties ne tarjoaisivat uusia näkökulmia monenlaisiin asioihin ja mielipiteisiin.

Jarmo Lehtiseen minut tutustutti joitakin vuosia sitten persoonallinen Gottfried, puhdasrotuinen seropi (sekarotuinen piski). Parivaljakko parantaa maailmaa sympaattisessa teoksessaan KeskustelujaGottfried-koiran kanssa. ( https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2020/08/koira-ja-sen-ihminen-filosofoivat.html ) . Heidän pölyn olemuksesta vakaviin teologisiin kysymyksiin polveilevat keskustelunpätkänsä keskeytyivät tuon tuosta hyväksyviin nyökyttelyihini ja naurunpyrskähdyksiin.

Rissografilla painetut kuvat muistuttavat 
grafiikan vedoksia.

Vaellellessaan klassikkokamera kaulassa lähimaisemissa poikkeukselliset sääilmiöt saivat Lehtisen pohtimaan, mitä vuodenajat oikeastaan merkitsivät? Ihminen keksi nimittää vaihtuvia säätiloja neljäksi vuodenajaksi ja antoi niille nimet. Kalenteri kaappasi ne saman tien kansiensa väliin.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamien ilmiöiden seurauksena vuodenajat eivät kuitenkaan enää suostu entiseen marssijärjestykseen vaan tuuppivat toisiaan ja lipuvat toistensa päälle. Lehtisen mielestä ne tarvitsevat apuvoimia, kumppaneita, joiden avulla arvaamattomaksi käynyttä todellisuutta voisi paremmin luonnehtia.

Ilmansuuntia on kahdeksan, mikseipä siis myös vuodenaikoja, tuumi Lehtinen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Hänen keksimänsä neljä uudissanaa pujahtivat sulavasti vuodenaikojen rivistöön. Ne antavat lisää vapausasteita tuntemuksillemme: talvi, TUISKI, kevät, SULAVA, kesä, KYPSÖ, syksy, HARMO.

Mutta riittääkö edes kahdeksan koplakaan luonnehtimaan kokemuksiamme tulevaisuudessa, kun ilmastonmuutos entisestään riehaantuu? Tunkeeko se tukehduttavalla paahteellaan listaan vielä yhdeksännen, ilmastoidun vuodenajan, jolloin ulos ei ole menemistä. Ehdotan tälle mustalle lampaalle nimeä ILMO ja sijoitan sen kesän ja KYPSÖn väliin.

Jarmo Lehtinen esittelee teostaan. Taustalla hänen kaksoisvalotuksella loihtimansa kuva,
jossa Linnanmäki on huvitellut laskemalla mäkeä alas. Kuva: Hannele Salminen.

Onko ilmastonmuutos karannut jo niin pitkälle, ettemme enää saa sitä kiinni? Olemmeko heränneet liian myöhään, vai olemmeko vielä edes heränneet? Näitä kysymyksiä pohtiessaan Lehtinen suree, millaisen perinnön me jätämme: avohakkuita, ojitettuja soita, luontokatoa, aavikoituneita alueita, hirmumyrskyjä, tulvia, sukupuuttoon kuolevia eläinlajeja.

Me tuhoamme jälkipolvien tulevaisuutta itsekkyydellämme, ahneudellamme ja lyhytnäköisyydellämme. Meillä ei ole siihen lupaa, sillä: Toivottavasti jäljissämme kulkee toisia, pieniä ja vielä syntymättömiä, joilla on oikeus jättää omat jälkensä, pienten varpaiden täplittämät.

Meidän on kannettava vastuumme ja tartuttava toimeen, vaikka se vaatii mukavuudenhalustamme ja etuoikeuksistamme tinkimistä. Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole, sillä viimeinen raja lähestyy uhkaavasti. Lehtinen on kuitenkin toiveikas: Mielikuvituksensa ansiosta ihminen saattaa kyetä ainoana lajina ratkaisemaan ongelmat, jotka se ainoana lajina on kyennyt luomaan.

Jarmo Lehtinen: Kahdeksan vuodenaikaa. Bokeh, 2024. 40 s. Numeroituja teoksia on myytävänä Bokeh-kaupassa: https://holvi.com/shop/bokeh-kauppa/. https://bokeheditions.fi/

Kahdeksan vuodenaikaa on julkaisuprojekti Bokehin ensimmäinen risografilla, https://www.tiedetoimittajat.fi/tiedekeskiviikko/risografia-eli-soijamusteen-charmi, painettu julkaisu. ”Rison karkea rasteri ja syvä musta ottivat kuvista jotain olennaista pois, mutta samalla kuvat saivat uuden ilmeen, jonka turvin ne ”pärjäävät” painotuotteessa”, toteaa Antti Nylén.