Maisema joka ei vaikene
Italialainen
runoilija Vincenzo Mascolo näppäilee lyyran kieliä soinnikkaasti Taivas ja kaupungit -runovalikoimassa.
Jouni Inkalan elävästi suomentamassa teoksessa muinaiset myytit sulautuvat
erottamattomasti osaksi nykykulttuuria ja inhimillisiä tunteita.
Mutka joka
merkitsi kohtaloni / on yhtynyt muihin kämmenen viivoihin / eikä ole enää alkua
eikä loppua / nyt kun jokainen raja on kaatunut / ja elämän aika on lähtenyt
viimein / runouden matkaan.
Valikoiman ensimmäinen osa sarjasta Taivas ja kaupungit alkaa rakkauden siivin: On hyväntuoksuinen temppeli tänä iltana vartalosi / ja minä sivelen sen
kaaria kevyesti / kuten voisi tehdä maankiertäjä, / mies temppelin suuaukolla /
(…) sillä hän ymmärtää että matkalla /
jotta saavutettaisiin taivas / jokainen yksityiskohta osaa tekeytyä
rukoukseksi.
Lontoossa astutaan T.S.
Eliotin maalle ja muistellaan hänen modernistista runoaan Autio maa vuodelta 1922. Se kuvaa ensimmäisen
maailmansodan aiheuttamaa pettymystä kuuluisalla lentävällä lauseellaan: ”Huhtikuu
on kuukausista julmin”. Mutta kuten Eliotin runossa myös Mascolon vastineessa orastaa
toivo: Ja tämä ymmällään oleminen / tämä
muukalaiseksi itseni maailmassa aistiminen / sen seuralaisena / on ilon aikaa,
jota ei voi todistaa.
Valikoiman jälkisanoissa, jotka Inkala on osuvasti
nimennyt otsikolla ”Ihmiskulttuurin runoilija” hän varoittaa Mascolon haastavan
lukijan sivistysperinteen laajuutta ja syvyyttä. ”Jokainen sitaatti, alluusio
ja upotus – viittaukset toisiin taiteilijoihin, runoilijoihin ja säveltäjiin –
on taiteen vastarintaa nopeiden ja yksinkertaistettujen totuuksien edessä.” Nyt
jos koskaan tällaista vastarintaa tarvitaan.
Mutta vaikkei olisikaan perehtynyt antiikin mytologiaan
ja Euroopan kulttuurihistoriaan suvaitsevaisen runoratsu Pegasoksen satulaan kannattaa
silti kavuta. Eläytyä säkeiden loihtimiin tunnelmiin ja nauttia niiden musikaalisesta
soinnista. Kas näin:
rakastan
myllerrystä joka syntyy / musteen pienistä hiukkasista / jotka muuttavat
kouriintuntuvan kovan hiljaisuuden toisenlaiseen tilavuuteen. Menoa siivittää
italian ja suomen kielten melodinen poljento, joka syntyy vokaalien
runsaudesta. Sillä kuten Inkala kirjoittaa kielissämme vokaalien ja konsonanttien
suhde on täsmälleen sama, ja vokaalien runsaus yltää Euroopan ja kenties koko
maailman ennätykseen.
Vuodesta 2006 Mascolo on toiminut Roomassa
vuosittain järjestettävän Ritratti di poesia
(Runouden muotokuvia) -runousfestivaalin
taiteellisena johtajana.
Valikoiman toisessa osassa Orphée-runoelmassa upotaan antiikin runoilijan Ovidiuksen opastamana vuosisatojen lauluun, alkuaikojen tarustoon, joka
laajenee ajalliseen tilaan. Jean Cocteau,
James Joyce ja kumppanit saattelevat
meidät Eurooppaan, josta ”on tullut loukkoon ajettu aave”.
Pegasoksen laukka päättyy runoelmaan Orfinen hymni. Sen katkeamattoman lauseen virrassa menneisyys vilistää
silmien ohi Beatlesit Cat Stevens Neil Young
Pink Floydin jäsenet minun vuoden -77 ujoissa säpsähdyksissä noiden vuosien
lyijy jota kukaan ei osannut muuttaa kullaksi Inho Sivullinen maailma joka
haihtui pois Gauloise-savukkeiden savuna
Vähemmästäkin voisi
herätä epätoivo, vähintäänkin epäilys: en
tiedä hyödyttääkö selata aikaani tuottaa värinää lyyran kielillä etsiä
tasapainoa hiljaisuuden ja harmonian kautta jos kirjoitus korvaa elämän jos
tuntee rakkaus enemmän.
Mascolo ja Inkala eivät vakavissaan näin ajattele vaan
kuuntelevat Rooman suden ulvontaa ja Väinämöisen laulua näppäillessään lyyran
kieliä. He asettavat toivonsa lyriikkaan: ”Runous ei ole museo tai linnoitus.
Se on inhimillisen todellisuuden reitistö ja verkosto; maisema joka ei vaikene.”
Vincenzo
Mascolo. Taivas ja kaupungit. Siltala. 2025. 66 s. https://siltala.fi/
Italiankielisestä alkuteoksesta Il minimo comune viaggiatore valikoinut ja suomentanut Jouni Inkala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti