Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Rakkaudesta, traumasta ja terapiasta

Satu Taskinen jatkaa Täydellisestä paistista alkanutta autofaktiota romaanillaan Rakastan vierasta. Rakkaudessa petetyksi tulleen minäkertojan kokemukset ja ulkopuolisuuden tunteet porisevat padassa, jossa upotaan yhä syvemmälle trauman alkujuuriin. Olisiko terapiasta apua?

Rakastaa vierasta on olla kuin taapero, joka valikoimatta työntää suuhunsa kaiken tutustuakseen maailmaan, sinä sanoit.

Erosta on vierähtänyt jo kaksi vuotta, silti Jaanan eksä lempinimeltään Tilkkanen kehtaa pyytää häntä entiseen yhteiseen kotiin tuomaan flunssalääkettä ja valmistamaan hänelle sardinialaista pitkän iän keittoa. ”Oletko seonnut!” sisko tuohtuu kuullessaan, että Jaana aikoo kiltisti totella. Sillä kaikesta huolimatta hän rakastaa petturia, vierasta, edelleen.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon voittaneessa Taskisen esikoisromaanissa Täydellinen paisti oltiin vielä suhteen alussa. Mutta jo silloin ennusmerkit eivät luvanneet hyvää. Antti Majander ja HS-raati totesivat palkintoperusteluissaan, että ”Täydellinen paisti on romaani ulkopuolisuudesta, mutta yhtälailla se on romaani siitä, millaista on olla nykyaikainen ihminen, joka elää hyvin pitkälti itsetarkkailun kautta.”

Sama meno jatkui uusinta romaania edeltäneessä Luomistyössä. Paistit on paistettu, kun päähenkilölle paljastuu, että aviomies on pettänyt häntä mennen tullen, ja ystävät ovat olleet tästä tietoisia. ”Taskisen omaperäinen kirjoitustyyli tuo ihmisen sisäisen näyttämön kirjan sivuille ja sieltä lukijan pohdittavaksi”, totesin teoksesta, jossa päähenkilön uuden identiteetin toiveikas luomistyö kirjan lopussa alkaa.

Uudessa romaanissa toivosta ei ole jäljellä enää ripaustakaan. Jaana ajelehtii Tuuliajolla tappion maisemissa kuten Christer Kihlman romaanissaan törmättyään karikkoon rakkauden aallokossa. Jaana ei pysty pyyhkimään Tilkkasta pois mielenmaisemastaan. Aivan kuin vieraaksi osoittautunut pitkäaikainen kumppani olisi asettunut sinne pysyvästi.

Tilkkanen rakensi elämästään kollaasia, noudatti tunnollisesti kehotusta carpe diem. Rakkaus oli hänelle valuuttaa.  Vaikka kotona odotti rakastava puoliso, hän syrjähyppeli siitä huolimatta tuntihotelleissa pitkin päivää.  Toteutti itseään muista piittaamatta, sillä hänen mukaansa rakkaudessa eivät mitkään moraalisäännöt päteneet.

Minäkertoja yrittää saada otteen Jaanan mielenmyllerryksestä kursiivilla kirjoitetulla tekstillä. Samaan pyrkii myös häntä sinutteleva kertoja, alter ego ilman kursiivia. Tähän kertomusta elävöittävään ratkaisuun Taskinen on saanut vinkin Kafkan kertomuksesta Puolestapuhuja, jossa vimmaisesti itselleen puolestapuhujia etsivä minähenkilö vaihtaa puheensa sinä-muotoon.

Tilkkasen luona vihanneksia pilkkoessaan ja keittoa hämmennellessään Jaanan mielessä kuohuu. Pikku apulainen etsii kuumeisesti vastauksia kysymyksiin kuka minä olen? mitä rakkaus on? entä helvetti? Viimeksi mainittu tuli hänelle tutuksi jo lapsena äidin psykoottisten, alkoholin siivittämien romahduskohtausten aikana. ”Rakastan teitä! Painukaa helvettiin”, äitisi nimittäin sanoi.

Satu Taskinen on Wienissä asuva palkittu ja kiitetty kirjailija.
Kuva: Liisa Takala

Opintojensa jälkeen Jaana vietti vuosia Hollannin rannikolla terapeuttisessa henkisen kasvun kommuunissa. Alkuun olo siellä tuntui turvalliselta kunnes yhteisön hierarkkinen rakenne alkoi ahdistaa. Jaanan ystävässä hänen kertomuksensa herätti muistoja. Ystävä oli käynyt Teatterikoulun: ”Sielläkin oli tuota kaikkea muistuttava kulttivaihe, nimeltä Turkka.”

Selvää on, että nyt ollaan terapian tarpeessa. Jaanasta traumoineen aukeaa psykoanalyyttiselle yksilöterapeutille työsarkaa vuosiksi. Kommunikointi terapeutin kanssa kuitenkin takkuaa. Jaanaa tuskastuttaa joka istunnon avaava kysymys ”Mitä sinulle kuuluu?”.

Vaikka hän kaipaisi hiukan ymmärrystä, iloa ja lohdutusta, terapeutti palaa sinnikkäästi hänen kipupisteisiinsä. ”Eivätkö ne siitä vain entisestään voimistu? Raivaa itselleen lisää tilaa tulevaisuuden kustannuksella? sinä kysyit monta kertaa.”

Susanna Laarin haastattelussa HS:ssa 7.4.2026 Satu Taskinen kertoi ammentaneensa kirjaan elementtejä omista kokemuksistaan, siitä nimi autofaktio: ”Omassa terapiassani en koskaan saanut vastausta kysymykseeni siitä, mihin metodi perustuu. Olisin halunnut tietää, mitä minussa on tarkoitus tapahtua.”

Jenni Saaren suunnittelemassa teoksen osuvassa kansikuvassa tikapuut uppoavat kattilaan. Kaikkitietävä kertoja paljastaa mistä on kyse. Teoksessaan Three Steps on the Ladder of Writing  Hélène Cixous toteaa, että ”kirjoittaminen merkitsee hänelle etenemistä tikapuita pitkin syvyyteen. Porautumista asian ytimeen”.

Saman Taskinen tekee teoksessaan Rakastan vierasta. Sitä lukiessa pysähtelen tuon tuosta pohtimaan tekstistä esiin pulpahtavia ajatuksia ja kysymyksiä. Haluaisin istua lukupiirissä, joka ammentaisi pureksittavaa Taskisen moniaalle avautuvasta keitoksesta. Kuunnella osallistujien sieltä lusikoimien sattumien synnyttämiä mielipiteitä ja oivalluksia. Kenties silloin emme olisi niin vieraita toisillemme.

Satu Taskinen: Rakastan vierasta. Teos, 2026. 255 s. www.teos.fi