keskiviikko 10. kesäkuuta 2026

Lászlo Krasnahórkai: Seiobo tuolla alhaalla

Ytimeltään piilossa näennäisesti esillä

 Vuonna 2025 kirjallisuuden Nobelin voittaneen László Krasnahorkain episodiromaani Seiobo tuolla alhaalla vie eri aikakausina ja eri paikoissa työskennelleiden taiteilijoiden ja artesaanien sekä heidän teostensa pariin. Näin hän tavoittelee taiteen syvempää kokemista ja merkitystä ihmisille.

.. ja hän leikki, kuten niin usein aiemminkin, sanojen merkitysten erilaisilla kerrostumilla, hän halusi saada merkitykset sointumaan yhteen, jotta paikat ja hahmot ja tapahtumat asettautuisivat keskenään odottamattomiin yhteyksiin ..

Näin unkarilainen kirjailija László Krasnahorkai kuvittelee novellissa ”Zeamin on mentävä” Sadon saarelle karkotetun japanilaisen nō-teatterin perustajan Zeami Motokiyon (1363 – 1443) tuumineen kirjoittaessaan mestariteostaan Kintōshoa, matkapäiväkirjan, runouden ja filosofisen pohdiskelun yhdistelmää.

Kyseinen novelli on yksi Krasnahorkain17 kertomuksesta rakentuvaa teosta Seiobo tuolla alhaalla (Teos). Aivan kuin hän kuvaisi näin myös omaa kirjaansa, sillä sekin koostuu matkailijoiden kokemuksista sekä filosofisista pohdiskeluista. 

Silloin tällöin löyhästi toisiinsa liittyvät episodit hän on numeroinut noudattaen Fibonaccin lukujonoa, missä kahden peräkkäisen luvun summa on kolmannen numero.

Novellissa ”Christo Morto” elämänsä turhaksi kokeva matkailija palaa vuosien kuluttua Venetsiaan tarkistamaan tapahtuuko hänelle sama ihme kuin aiemmin. Tuolloin Kristusta esittävästä maalauksesta säteilevä rauha oli lumonnut hänet. Mutta mikä ihmeellisintä Jeesuksen suljetut silmäluomet olivat värähtäneet hänen niitä katsellessaan.

Tätä ennen Krasnohorkai on sivukaupalla selvittänyt, ettei maalaus lopultakaan ollut Tizianin tekemä. Joka tapauksessa matkailijan uudella käynnillä Kristuksen silmät eivät vain värähdä vaan avautuvat hitaasti ja niistä kuvastuu loputonta murhetta luomakunnan tilasta. ”Kukaan ei enää kaipaa häntä – aika on kulkenut hänen ohitseen”, matkailijaa puistattaa.

Toinen salaperäinen katse kummittelee novellissa ”Erään buddhan säilyttäminen”. Krasnahorkai uppoaa tällä kertaa perusteellisesti buddhalaisiin rituaaleihin, jotka on suoritettava ennen kuin buddhaa esittävän Amida-veistoksen restaurointi voi alkaa. Mutta kun veistos on purettu osiin pöydälle, mitä silloin tapahtuu sen puoliavointen silmien kuuluisalle katseelle? Löytyykö se konservaattorin sielusta?

Moniin novelleihin tuntuu sisältyvän kehotus pelkän pinnallisen katsomisen sijaan nähdä syvemmälle asioiden perimmäiseen olemukseen. Näin tapahtuu kertomuksessa ”Hän nousee aamunkoitteessa”, jossa mestari veistää taidokasta teatterissa käytettävää nō-naamiota. 

Mestarilla ei ole enää tarvetta luoda siitä suurenmoista. Kokemus on hänelle opettanut, että täydellisyyteen pyrkiessä ”lopputulos on vääjäämättä ja väistämättä se kaikkein rujoin mahdollinen”. Mestari vain työskentelee mieli tyhjänä, kädet ja taltta tietävät, miten naamiosta syntyy taianomainen.

László Krasnahorkai on voittanut 
 myös Man Booker -palkinnon.
Kuva: Czimbal Gyula

Jotkut kertomusten hahmoista ovat fiktiivisiä, toisilla on todellisuudessa esikuva. Jälkimmäiseen joukkoon kuuluu yksi sukupolvensa merkittävimpiä taiteilijoita romanialainen Ion Grigorescu (1942-), jonka minäkin olen tavannut hänen vaikuttavassa näyttelyssään Taidehalli Kohtassa.

Novellissa ”Edessä jokin palaa” hän vierailee taideleirillä Lacul Sfânta Anan kraatterjärvellä. Kuuluisuus ei osallistu muiden rientoihin, eivätkä nämä ymmärrä mitä hän puuhailee. Kunnes paljastuu, että hän on kymmenen päivän ajan varhain aamulla kaivanut kolme metriä leveää ja viisi metriä pitkää valtavaa kuoppaa.

Siellä hän tänäkin aamuna työskentelee, edes hänen päänsä ei pilkistä kuopan reunan yli. Monttuun kurkistavat leiriläiset yllättyvät näkemästään, sillä Grigorescu oli maa-aineksesta veistänyt kuoppaan luonnollisen kokoisen hevosen, joka laukkasi hurjaa vauhtia irvistävää turpaansa sivulle heittäen.

Taiteilija oli vapauttanut hevosen vankilastaan. Katsojien ihaillessa taideteosta Grigorescu vain piirsi maiseman ylle lavean kaaren. Niitä on vielä vaikka kuinka paljon, hän sanoi vaimealla äänellä. Kertomus tarjoaa oivallisen esimerkin siitä, mitä me emme näe, mutta jonka taiteilija pinnan alle kaivautuessaan tekee näkyväksi.

Näin käy myös mysteerissä ”Mestari Kazuyuki Inouen elämä ja työ”. Siinä jumalatar Seiobo laskeutuu alas valon säkenöivästä Valtakunnasta, jossa ”muoto välkehtii, tulvii ja virtaa ja kaiken täyttää ei-mikään”. Hän astuu teatterin nō-näyttämölle palatakseen takaisin Taivaan mittaamattomiin lakeuksiin tuumien: ” Seiobo kävi tuolla alhaalla”. Katsojat ovat saaneet hetken kokea jonkin ylimaallisen läsnäolon.

Novellissa ”Etäinen valtuutus” pohditaan mikä Alhambra on? Mitä varten upea palatsikompleksi on rakennettu? Krasnahorkai aloittaa aiheesta jälleen yksityiskohtaisen historialuennon. Näillä lukuisilla sivupoluilla harhailu tuntuu ajoittain raskaalta.

Vinkkaako Krasnahorkai lukijalle silmää Alhambrasta kirjoittaessaan: että taideteos – miten tämä pitäisi muotoilla, ettei tulisi turhan päiten hämärtäneeksi koko asiaa – pysyy piilossa, mutta näennäisesti esillä, johonkin tämäntyyppiseen johtopäätökseen näitä dilemmoja pyöritellessä tulee..

Saman hän on todennut toisin sanoin Yale Review’n haastattelussa: ”Beauty is a construction, a complex creation of hope and higher order.”

Lászlo Krasnahórkai: Seiobo tuolla alhaalla.

Unkarinkielinen alkuteos: Seiobo járt odalent. Suomentanut Minnamari Sinisalo.

Teos. 2026. 469s. www.teos.fi