Jutta Ylä-Mononen: Oiva Toikka

”Oivahan sai leikkiä koko ikänsä”

Rakastettu Oiva Toikka on saanut näköisensä komean elämäkerran. Jutta Ylä-Monosen kirjoittama Oiva Toikka – Taiteilijan elämä -teos valottaa poikkeuksellisen lahjakkaan, kansainvälisesti palkitun taiteilijan persoonaa ja hänen monipuolista uraansa ilmeikkäästi.

Toikan taide on täynnä virtuoosimaista osaamista ja lumoavia yksityiskohtia. Lasinpuhalluksen salaisuuksia tuntemattomalle hänen veistoksensa näyttävät ilmestyksiltä, enemmän itsestään syntyneiltä kuin ihmiskäden tuotteilta.           Timo Valjakka Helsingin Sanomissa

                                                                                     

Oiva Toikka (1931 – 2019) syntyi kymmenpäisen lapsikatraan kuopuksena Viipurin lähettyvillä sijaitsevassa Säiniön kylässä. 

Samalta paikkakunnalta on kotoisin hämmästyttävä määrä muitakin kulttuuripersoonia kuten viulutaiteilija Heimo Haitto, graafikko Erik Bruun, taiteilija Unto Pusa ja kirjailija Paavo Haavikko muiden muassa.

Oiva oli perheensä hemmoteltu lellikki, mammanpoika, seikka, jota hän itse poikasena omahyväisesti kommentoi: 

”Minkäs mie sille mahan kun mie oon niin Oiva!” Heitto osoittautui ennustukselliseksi.

Toimittaja ja tietokirjailija Jutta Ylä-Mononen on tehnyt perusteellista työtä valottaessaan Oivan elämän eri vaiheita ja hänen taiteilijanuraansa kirjassaan Oiva Toikka – Taiteilijan elämä (Siltala). Hän on penkonut arkistoja ja tehnyt yli 70 haastattelua Oivan tunteneiden ihmisten kanssa. ”Jokaisen kohtaamani ihmisen ihailu ja rakkaus Oivaan on säteillyt kirjaprojektini ympärillä”, hän kirjoittaa saatesanoissaan.

Oivan taiteellinen ura alkoi jo parivuotiaana, kun hän mahallaan maaten piirteli värikynillä puotipaperille. Joitain vuosia myöhemmin hän piirsi naapurissa asustavalle Björklundin tädille leninkimalleja, jotka tämä teetätti ompelijalla.

Kun Neuvostoliiton pommikoneet moukaroivat Viipuria, perheen oli lähdettävä evakkoon. Kuormurin lavalla seisseestä kahdeksanvuotiaasta Oivasta tuntui, että hän oli matkalla kohti suurta maailmaan. Tämäkin ennustus toteutui.

Rut Brykin ja Birger Kaipiaisen keramiikkateosten inspiroimana hän haki ja pääsi ensi yrittämällä opiskelemaan Ateneumin keramiikkataiteen osastolle. Oivan tyylitellyt, neliskanttiset keramiikkahevoset miellyttivät myöhemmin niin Rut Brykiä kuin Eero Aarniota, jotka ostivat kumpainen sellaisen kotiinsa.

Kaikki eivät Oivan hevosista lumoutuneet. Kun entiset naapurit kotikylältä, Björklundin pariskunta näki Oivan hevosen Bulevardilla sijainneen gallerian ikkunassa, setä järkyttyi ja tuhahti: ”Oiva Toikka – maanviljelijän poika, eikä tiedä miltä hevonen näyttää!”

Oman elementtinsä ja visuaalisen kielensä Oiva löysi oppilasvierailulla Nuutajärven lasihytissä. Jo ensimmäisillä kokeiluillaan hän sai aikaan hämmästyttäviä teoksia, jotka kuuluvat Suomen lasimuseon pysyvän näyttelyn kokoelmaan Riihimäellä. Tommi Kinnunen on kuvannut lasikylän sodanjälkeistä elämää Oivan lempiromaanissa Pintti.

Kun Oiva kutsuttiin Nuutajärven taiteilijaksi, menestykset seurasivat toinen toistaan. Pisaroivasta Kastehelmestä tuli yksi tunnetuimmista suomalaisista lasisarjoista, Pioni-astiat puolestaan pelastivat Nuutajärven lasitehtaan 1970-luvun lamasta. Urho Kekkonen lahjoitti astiastoon ihastuneelle valtiovierailulla olleelle Englannin kuningatar Elisabethille Pioni-lautaset.

Yksi Oivan lukuisista Lollipopeista.

Oivan maine ulottui myös maailmalle. Tikkukaramellien muodoista ja herkullisista väreistä inspiraationsa saanut Lollipop Isle ostettiin Victoria & Albert -museon kokoelmiin. Yleisö on monena vuonna äänestänyt sen yhdeksi museon suosituimmaksi esineeksi.

Hyvä esimerkki Oivan pitelemättömästä luomisvoimasta ja mielikuvituksesta ovat Pinja-veistokset. Niissä puiden oksat ja rungot on puhallettu ja työstetty käsin. Lehvästöt ovatkin sitten ihan toinen juttu. Oiva keksi kaataa kuumaa lasimassaa lasihytin karkealle lattialle. Permanto liittyi tiimiin ja muotoili Pinjoille lehvästöt.

Oiva piti lasinpuhaltajia kollegoinaan ja arvosti heidän työtään. Hän luotti inspiraatioonsa ja sattumaan eikä karsastanut virheitäkään. Niiden ansiosta lasiveistoksesta ”voikin tulla parempi”. Oivan kanssa työskentely oli lasinpuhaltajille haastavaa, sillä koskaan ei voinut etukäteen tietää, millaiseen lopputulokseen päädytään. Toisaalta tämä teki yhteistyöstä inspiroivaa ja kiinnostavaa.

Oivasta ei voi kirjoittaa mainitsematta hänen rakastettuja lasilintujaan. Ensimmäisinä siivilleen nousivat Sieppo ja Kiikkuri. Loppu on historiaa. Taiteilija bongasi siivekkäitä paitsi lintukirjoista myös mielikuvituksestaan, josta Kesuri ja Luikuri värikkäässä parvessa lennähtivät maailmalle. Oivan lintuja keräillään edelleen eri puolilla maailmaa.

Oivan värikäs lintuparvi.

Lasin loisteen varjoon on jäänyt Oivan pitkä ura teatterin ja oopperan estradeilla puvustajana ja lavastajana. Puvustustahan hän oli harjoitellut jo pikkupoikana naapurin tädille mekkoja piirtäessään. Hedelmällinen yhteistyö ohjaaja Lisbeth Landefortin kanssa kesti vuosikausia.

Heidän ensimmäinen yhteinen produktionsa oli Georg Friedrich Händelin barokkiooppera Julius Caesar vuonna 1981. Vaikka Oiva ei tiennyt oopperasta eikä laulamisesta yhtään mitään, hän osasi eläytyä ja suunnitella lavastuksen ja puvustuksen musiikin hengen mukaisesti.

Parivaljakko ei halunnut tuoda oopperan lavalle aseita. Jotenkin sotakohtaus oli kuitenkin visuaalisesti saatava aikaan. He virittivät näyttämön poikki kuminauhoja ja trumpettien soidessa ne päästettiin toisesta päästä irti. Näyttämön yli sinkoilivat kuminauhat kuin ammukset. Oivan ensimmäinen oopperalavastus oli arvostelumenestys.

Oman lasimekkansa Oiva löysi galleristi Kaj Forsblomin avustuksella Venetsian Muranon lasistudiosta. Oiva rakastui sen laajaan väripalettiin, kirkkaisiin ja kauniisiin väreihin. Hän pääsi työskentelemään yhdessä legendaarisen lasinpuhaltaja Pino Signoretton kanssa. Köyhistä oloista maineeseen nousseen mestarin studiolla myös Salvador Dali ja Pablo Picasso olivat työstäneet lasia.

Jutta Ylä-Mononen on arkkitehtuurista, taiteesta
 ja sisustuksesta kirjoittava toimittaja ja tietokirjaiilija.
Kuva: Kirsi-Marja Savola

Muranossa Oiva innostui tekemään entistä suurempia lasiveistoksia, jotka saattoivat painaa peräti 30–40 kiloa. 

Jossain vaiheessa Signoretto totesi Basta! Riittää! sillä lasia ei enää voinut lisätä ilman särkymisen vaaraa. Tähän Oiva vastasi ainoilla tuntemillaan italiankielisillä sanoilla un popiu grande! Vielä vähän isompi!

Oivan lähes 70 vuotta kestänyt taiteilijanura huipentui näihin upeisiin lasiveistoksiin. Ne ostettiin saman tien loppuun jo Galerie Forsblomin näyttelyiden avajaisista. 

Oiva olisi halunnut maalata myös öljyväreillä ja pyysi maineikasta Leena Luostarista opettajakseen. Olisipa hän vielä senkin ehtinyt tehdä!

Mutta taivas piirtää rajansa. Oiva nukkui pois kolme päivää ennen näyttelynsä avajaisia Galerie Forsblomilla keväällä 2019. Jutta Ylä-Monosen runsaasti kuvitettu teos piirtää hänestä perusteellisen ja elävän taiteilijamuotokuvan.

Oivan vanhimman pojan Jussin tokaisussa tiivistyy taiteilijan teosten ydin: ”Oivahan sai leikkiä koko ikänsä”. Nyt leikki jatkuu hänen elämäniloa ja huumoria säteilevissä teoksissaan.

Jutta Ylä-Mononen: Oiva Toikka – Taiteilijan elämä. Siltala. 2024. 302 s. https://www.siltalapublishing.fi/