Liisa Väisänen: Kaikki Italiani

 Matkalla maassa josta on moneksi

Liisa Väisänen johdattelee uudessa kirjassaan asiantuntevasti ja elävästi nojatuolimatkalle monipuoliseen Italiaan, sen arkeen ja juhlaan, historiaan ja nykypäivään.

Rakkaustarinan alku ei ollut lupaava. Tasan kolmekymmentä vuotta sitten matkaoppaaksi  ajautuneen Liisa Väisäsen ensimmäinen opastuskierros ei mennyt ihan nappiin. Vanhemman kollegan pyörtymiskohtaus jätti hänet yksin opastamaan 70 hengen ryhmää Venetsiassa, kaupungissa, jota hän ei tuntenut lainkaan. Lopulta illallisella hän lipsautti vielä pizzan tomaattipuoli alaspäin syliinsä.

”Tämän pahemmaksi tilanne ei voi enää mennä”, Väisänen tuumi ja päätti jäädä katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Siitä alkoi tutkimusmatka maahan, joka on Väisäselle vieläkin, kymmenien vuosien jälkeen, mysteeri. 

”Se pakenee – aina kun luulee tietävänsä jotain italialaisista, ilmenee jotain ihan uutta.” Tämä johtuu osittain siitä, että Italia on selvästi jakautunut paitsi etelään ja pohjoiseen myös kahteenkymmeneen maakuntaan, joilla jokaisella on omat tapansa, kielensä ja ajatusmaailmansa.

Kaikki Italiani (Kirjapaja) on perinpohjainen opas näihin eri todellisuuksiin, niin Italian kuuluisiin kaupunkeihin kuin syrjäisemmillekin seuduille. Sen kruunaavat kirjailijan historiantuntemus ja omat kommellukset ja kokemukset maassa, jolle hän on menettänyt sydämensä.

 Liisa Väisänen on matkailun ammattilainen,
 taidefilosofi ja suosittu luennoitsija.

Venetsia-tietoisuuskin on alkuajoista parantunut. Nyt kirjailijalle on selvää, ettei Venetsiassa kannata syödä pizzaa lainkaan ja vastaus niin tähän kuin moneen muuhunkin seikkaan löytyy historiasta. ”Hyvät pizzat tehdään puu-uunissa ja paloturvallisuuden vuoksi puu-uunit ovat olleet kiellettyjä Venetsiassa jo muutaman vuosisadan ajan.”

Italiasta ei voi kertoa puhumatta ruoasta, sillä italialaisten makuaisti on suorastaan ylikehittynyt. Väisänen epäileekin, että italialaisilla on absoluuttinen makuaisti.

 Miten muuten selittyy se, että kahvinpavut paitsi jauhetaan tuoreina – tietenkin – ennen kahvin valmistusta, myös jauhatuskarkeutta säädetään peräti kahdeksan kertaa päivässä ilman lämpötilan ja kosteusprosentin mukaan.

Italia tunnetaan myös muodistaan, mutta kuka olisi arvannut, että farkut ovat sieltä lähtöisin. Genovassa valmistettiin vahvaa sinistä purjekangasta, jota kuljetettiin ranskalaisen Nimesin kaupungin kautta uudelle mantereelle. Rahtauskirjoissa luki ranskaksi: ”Bleue de Gênes de Nimes”, Genovan sinistä Nimesin kaupungista. Levi-Strauss keksi valmistaa kankaasta vahvoja työhousuja ja luovaa kielipeliä soveltaen blue jeans ja denimkangas oli ristitty.

 Ilkka Paajasen tussiteos
 S. Maria della Salute Venetsia

Mutta Italian valtti on ennen kaikkea taide, upea arkkitehtuuri ja maailmankuulut taiteilijat ovat kautta aikojen pitäneet huolen siitä, että maassa riittää ihailtavaa. Moni taiteilija on matkannut maahan inspiraatiota hakemaan. Ellen Thesleffin töihin Caprin valo toi aivan uutta potkua, Aimo Kanerva ja Veikko Vionoja ovat ikuistaneet omakuvansa Arno-joen ylittävän Ponte Vecchion -sillan yläpuoliseen Vasarin käytävän galleriaan Firenzessä.

Rakkain Italian kaupungeista Liisa Väisäselle on kuitenkin monena vuonna Euroopan ekologisemmaksi kaupungiksi valittu Ferrara, jossa jokainen tuntuu ajavan polkupyörällä. Sen mystisen kaunis tunnelma inspiroi kaupunkiin asevelvollisuuttaan suorittamaan tullutta taiteilijaa Giorgio Chiricoa luomaan siellä taiteeseen metafyysisen koulukunnan.

Vaikka Liisa Väisänen on nyt muuttanut Espanjaan, Italiaa hän ei unohda: ”Kiitos Italia, monimutkainen, kaoottinen ja kaunis rakkaani!”

Chiricon Piazze d’Italia

Liisa Väisänen: Kaikki Italiani – Matkalla maassa josta on moneksi

Kirjapaja, 2017. 229 s.

Ilkka Paajanen on kuvataiteilija ja arkkitehti, jonka Italian inspiroimia teoksia voi ihailla näyttelyssä Jäätynyttä musiikkia Galleria Kajasteella 26.2. saakka.

Jouko Lehtola: No Mercy

 Tinkimättömiä kuvia

Jouko Lehtolan valokuvakirja No Mercy – Ei armoa ja hänen valokuvanäyttelynsä Some Girls Hippolytessä todistavat edesmenneen dokumenttivalokuvauksen mestarin ainutlaatuista kykyä nähdä pinnan alle ja löytää sieltä kauneutta.

Valokuvaaja Jouko Lehtolan (1963 – 2010) intensiivisen uran katkaisi syöpä julmasti aivan liian varhain. Loppuun saakka hän tutki valokuvauksen mahdollisuuksia taltioida elämän ilmiöitä ja katoavia hetkiä.

Retrospektiivinen valokuvateos No Mercy – Ei armoa esittelee hänen dokumentaarisen ja muotokuvavalokuvauksen rajamailla liikkunutta tuotantoaan 1990-luvun nuorisokuvista  viimeiseksi jääneeseen suurikokoisten valokuvien sarjaansa Some Girls vuonna 2008.  

Professori Annamari Vänskä on valikoinut yli tuhannesta teoksesta parikymmentä ennen esittämätöntä valokuvaa Hippolyten näyttelyyn. Teokset kuvaavat transsukupuolisia seksityöläisiä Barcelonassa ja Bangkokissa.

– Jouko oli käynnistänyt kirjaprojektin Timothy Personsin myötävaikutuksella maineikkaan saksalaisen taidekirjakustantamon Kehrerin kanssa ja esitteli minulle raakavedoksia teokseen tulevista kuvista. Hän tiesi, ettei ehdi saada kirjaansa valmiiksi, mutta halusi jättää sen perinnöksi jälkeensä, kertoi Lehtolan elämänkumppani Jaana Novitskij näyttelyn avajaisissa.

Lehtola oli ennen kuolemaansa määrännyt nimeään kantavan säätiön perustamisesta. Sen tarkoituksena on tukea dokumenttikuvaukseen suuntautuneita nuoria valokuvaajia sekä ylläpitää ja vaalia Lehtolan taiteellisen tuotannon tuntemusta ja levitystä. Säätiön asiamiehenä toimii Novitskij. Sen ensimmäinen Nuori Sankari -palkinto jaettiin Hippolytessä oululaiselle 23-vuotiaalle Joel Karppaselle. Hänellä on Hippolyte Studiossa myös näyttely.

Nimetön (Märkäpaitainen tyttö), 1995
sarjasta Nuoret sankarit.

Lehtola itse aloitti 1990-luvulla kuvaamalla nuorisokulttuuria, rock-tähtiä ja heidän yleisöään eri puolilla Suomea. Vähitellen kuvat synkistyivät ja niihin tuli perheväkivaltaan liittyviä poliisin takavarikoimia aseita ja epäpaikkoja, joissa narkomaani oli kuollut, pidätyssellejä ja vankiloita. Kuvista katosivat ihmiset, mutta heidän läsnäolonsa on voimakkaasti läsnä valokuvissa.

Kunnes ihmiset palasivat jälleen hänen kuviinsa. Nyt kohteena olivat yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet tai sinne paenneet seksuaalivähemmistöjen edustajat, transvestiitit ja bodarit, joita tavikset eivät arkielämässään näe. Mallit ovat samaan aikaan itsevarmoja ja haavoittuvia, heidän ulkoisen olemuksensa alta voi aavistaa surua ja samaan aikaan toivoa.

– Jouko kulki sujuvasti syvissä vesissä ja löysi sieltä esteettistä kauneutta ja arvokkuutta. Hän arvosti kuvattaviaan ja sai heidät luottamaan kuvaajaansa ja paljastamaan itsestään omintaan, Novitskij luonnehtii.

Englannin- ja suomenkielisen teoksen valokuvatekstit on laatinut tuottaja Timothy Persons, valokuvaaja Stefan Bremer on kirjoittanut oppilaastaan, kollegastaan ja ystävästään, Moderna Museetin entinen johtaja David Elliot on laatinut kirjaan esseen ihailemansa Lehtolan tuotannosta.

\"Vanessa\", Barcelona, 2008

 ”Mitä puolestaan tulee ihmisen turhuuden ja heikkouksien ymmärtämiseen, epäilen ettei Lehtola antanut armoa itselleen yhtään sen enempää kuin muillekaan. Lehtola väisti helpot jaottelut hyviin ja pahoihin. Hän oivalsi, miten vaikeita ja mutkikkaita asiat todellisuudessa ovat ja esitti ajatuksensa väkevästi”, Elliot kirjoittaa.

Ja päättää esseensä lohdullisesti: ”Hänen teoksensa ovat kuitenkin paitsi todistus siitä äärimmäisestä ja oudosta kauneudesta, jonka hän osasi vangita kuviinsa, myös vastalääkettä niille synkille voimille, joiden edessä me helposti alistumme.”

Jouko Lehtola: No Mercy – Ei armoa. Kehrer. 2013. 160 s.

Jouko Lehtola: Some Girls ja Joel Karppanen

Valokuvagalleria Hippolyte (Yrjönkatu 8-10 sisäpiha) 26.2.2017 saakka.

Näyttelyyn liittyy oheisohjelmaa ja Jouko Lehtolan vedosten myyntitapahtuma viimeisenä lauantaina. www.joukolehtola.com  

Ritva Kovalainen: Kiero ja villiintynyt

 En väsy puitten katsomiseen

Ritva Kovalaisen lumoava valokuvataidekirja Kiero ja villiintynyt tuo metsän  iholle. Teoksen ajattomat valokuvat ovat kuin runoja, jotka ylistävät ihmisen ja luonnon ikiaikaista yhteyttä.

Kun Ritva Kovalaisen uuden teoksen deadlineen oli vain pari tuntia, sen nimi oli vielä avoinna. Taiteilijaprofessori, valokuvaaja oli jo kolmenkymmenen vuoden ajan kuvannut ja tehnyt kirjoja metsistä ja puista: Vanhan metsän aarteet, Metsänhoidollisia toimenpiteitä, Puhuvat puut, Puiden kansa jne. 

Nyt käsillä oleva teos oli erilainen kuin aiemmat, eikä tekijä halunnut sen nimeen enää puita.

– Nimi tuli alitajunnasta. Olin 11-vuotiaana kirjoittanut päiväkirjaani: ”Olen puu, kiero ja villiintynyt.” Sieltä se nimi löytyi, kertoi lapsesta saakka puita rakastanut Kovalainen teoksensa julkistamistilaisuudessa Valokuvataiteen museolla.

 Sundsvedja, Kemiönsaari, 2016

Kovalaista oli alkanut kiinnostaa, mikä tämä puujuttu oikein on, miksi olen työskennellyt niiden parissa vuosikymmeniä? Teoksessa Kiero ja villiintynyt (Musta Taide) hän etsii vastausta näihin kysymyksiin. Valokuvaajana puut eivät ole hänelle vain maiseman kiintopisteitä vaan sielunmaisemia, joihin kiteytyy ihmisen suhde luontoon.

Tämä onkin kirjan kantava teema.  Kovalainen toivoo, että ilmastonmuutos, luonnonvarojen riisto ja monimuotoisuuden hupeneminen pysäyttäisivät ihmiset ajattelemaan, miten riippuvaisia olemme ekosysteemin toimivuudesta, puista ja metsistä, kokonaisuudesta, jonka osa me olemme. Talouskasvun palvonta on riistäytynyt käsistä ja johtaa kohti tuhoa.

Shikoku, Japani, 2009

Jo luonnonkansat tajusivat, miten ihmisten hyvinvointi on sidottu luonnon kuuntelemiseen ja kunnioittamiseen. Jollemme sitä tee, seuraukset ovat kohtalokkaita. 

Ajanlaskumme alussa essealaisten papyrus- ja pergamenttikääröissä oli versio Ilmestyskirjana tunnetusta tekstistä. On järkyttävää lukea, miten osuvasti se ennusti tulevaa.

”He ovat lianneet maan, / Hävittäneet olennot maasta ja merestä, / Myrkyttäneet maaperän ja saastuttaneet ilman / Ja haudanneet elävänä Äidin, / Joka oli synnyttänyt heidät.”

Kirjan taidokkaat valokuvat muodostavat omanlaisensa lumotun metsän, jonne teoksen mietelmät ja proosakatkelmat johdattavat yhä syvemmälle. Tässä mielessä valokuvakirja on samalla myös eräänlainen runoteos, jossa kuvat puhuvat omaa kieltään. Kuten Kovalainen kirjoittaa, puilla on hallussaan salainen kauneuden kaava, jota ne toteuttavat ja joka jää meille mysteeriksi. Mutta me näemme ja aistimme sen vaatimattomimmassakin pienessä versossa, maassa lahoavassa tuhansien eliöiden kodissa.

En väsy puiden katsomiseen,

täynnä toivoa ne viheriöivät.

                                                 Nazim Hikmet

Me suomalaiset olemme metsäläisiä, joille pyhät puut ja pihapihlajat ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä. Sen todistaa jo se, miten suuren surun Mechelininkadun lähes satavuotiaitten lehmusten kaataminen aiheutti. Ritva Kovalainen tiivistää tunteen näin: ”Minä haluan maata puun alla / ajautua hyville rannoille / silloin kun kiiltomadot syttyvät avaruuden valosta / ja hiljaisuus on kiviin tiivistynyt.”

Frigiliana, Espanja, 2013

Kenties vielä ei ole liian myöhäistä. Kunhan vain tajuamme painaa jarrua ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan puita, mitä ne meille haluavat kertoa. Kaikesta huolimatta ne jatkavat sinnikkäästi elämäänsä, nousevat yhä uudelleen avohakatuista raiskioista, puskevat asfaltin läpi ja tarrautuvat juurillaan jyrkkien kallioiden koloihin. Sillä ne tietävät etteivät ole yksin. ”Ja missä puut kohtaavat äärettömän rannan, / tähyävät ne sen ylitse tietäen, / että toisellakin rannalla seisovat puut niitä vastassa”

Ritva Kovalaisen teos on komea puolustus- ja ylistyspuhe puille ja metsille, ei hylätä niitä.

Ritva Kovalainen: Kiero ja villiintynyt. Teos on englannin- ja suomenkielinen.

Se on Maahengen kustantama ja osa Musta Taide -valokuvakirjasarjaa.  2017. 152 s. 

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Taide tai kuolema!

Joel Haahtelan lempeässä taiteilijaromaanissa pojasta kasvaa kuvantekijä hyvässä seurassa. Van Gogh, Unto Pusa ja Morandi muiden muassa opettavat hänet katsomisen sijasta näkemään. Myös sen, mikä on tärkeää, minkä varassa me jaksamme.

”Kuka uskaltaa olla myönteisesti naiivi taiteessaan? Kuka uskaltaa olla lapsi, joka avoimin silmin ja syytä ymmärtämättä katsoo ja yrittää saada otetta valoilmiöiden maailmasta?” kysyi taidemaalari Carolus Enckell Taide-lehden pääkirjoituksessa 1/89. Joel Haahtela toistaa lauseet romaaninsa Mistä maailmat alkavat (Otava) kiitossanoissa.

Niin, kuka uskaltaa? Teoksen luettuani minä tiedän ainakin kaksi, jotka uskaltavat: Joel Haahtela itse ja hänen teoksensa päähenkilö Visa. Entä mistä maailmat alkavat? Visan ensimmäinen maailma alkaa lumipyryisenä joulukuun iltana vuonna 1957 Kauppatorilla.  Paikannäyttäjänä elokuvateatteri Gloriassa työskentelevä koulupoika on juuri oivaltanut kutsumuksensa nähtyään Vincent van Goghista kertovan elokuvan Hän rakasti elämää.

Kaksin äitinsä kanssa vaatimattomasti elelevä Visa päättää tulla taidemaalariksi. Oivalluksen jälkeen maailma avautuu hänelle aivan uudella tavalla, sen pimeisiin sopukoihin syttyy valoja, asioista ja ilmiöistä tulee merkityksellisiä. Mutta ennen kuin näkemyksensä voi muille taiteensa kautta välittää on kesytettävä omapäinen viiva, opittava valokohotus, valöörit, sommittelu ja ties mitä muuta.

Yksityiskohta Kirsi-Maria Perkkiön teoksesta Ruusujen uni.

  

Vapaassa Taidekoulussa Visa saa opettajakseen karismaattisen Unto Pusan, jonka opeista tulee nuorelle taideopiskelijalle huoneentauluja. ”Mitä on tuhru?”, Pusa kysyy ja vastaa: ”Tuhru on liiallista ajattelua, este, jumiin jäämistä, omiin ajatuksiin rakastumista.” Väite pätee mainiosti muuallakin kuin kuvataiteessa.

Visan vieressä ateljeessa ahertaa Tapio, jonka luonteva viiva syntyy kuin itsestään. Chagallia ihaileva nuori mies haluaisi keksiä oman maailmansa Vitebskin mestarin tavoin, mutta jokin hänen sisällään painaa jarrua. Tapion kautta Visalle joka tapauksessa avautuu jälleen uusi maailma, sen tarjoaa tämän sisar Helmi, synkistelevän veljensä aurinkoinen vastakohta.

Joel Haahtela on Kirkkonummella
asuva lääkäri ja kirjailija.
Hänen romaaninsa Elena ja Katoamispiste
 ovat olleet Finlandia-ehdokkaita.

Romaanin haahtelamainen tunnelma on ennallaan, viipyilevä, hieman surumielinen, hiljaa hymyilevä, toivoa luova. Meno on suoraviivaista, kronologista, luonto ja taide elävät sivuilla, kirjoittavat omaa kertomustaan. 

Kirjailijan loihtimat kieli- ja mielikuvat ovat herkkupaloja, joita lukija nautiskelee pitkin matkaa. Kun Visaa vaivaa Tapion outo käytös, se ilmaistaan näin: ”Tapioon liittyvät ajatukset vartioivat alati mieltä, eivät päästäneet silmistään.”

Kirjailija johdattelee Visan sujuvasti ja asiantuntevasti taiteen ihmemaahan. Vanhat mestarit tulevat Visalle tutuiksi Italiassa, minne suunniteltu parin kuukauden opintomatka venähtää pariksi vuodeksi. 

Bolognassa hän lumoutuu Morandin maalauksista ja ehtii vielä tavata maalauksellisen arkkitehtuurin mestarin ennen tämän kuolemaa. Miten niin vähäisestä aiheesta, muutamasta pullosta, kupista ja kannusta, saa aikaan niin lumoavia maalauksia? Salaisuuden taide pitää itsellään.

Visan maailmalta keräämät vaikutteet löytävät hänen maalauksissaan oman paikkansa ja niistä syntyy jotain ihan uutta ja odottamatonta. Näyttely Artekissa on menestys. Mutta maailma menee menojaan, ja 1950-luvun nostalgia ja viattomuus vaihtuvat 70-luvun kantaaottavuudeksi. Eikä Visa kuulu joukkoon, ei taistolaisiin sen paremmin kuin Elonkorjaajiinkaan.

Morandin hiljaiset, yksinkertaiset asetelmat lumoavat.

Mutta hän kuuluu onnen valtakuntaan, etuliitteistä ja ismeistä vapaaseen Morandin yksityiseen maailmaan, missä aikaa ei ollut, ja ”olemassaolo oli jotain enemmän kuin elämä”. Sen vuoksi Visan ei tarvitse kysyä itseltään monia taiteilijoita – ja muitakin – vaivaavia kysymyksiä. Kannattaako jatkaa? Onko tässä kaikessa mitään järkeä? Hänelle riittää pienikin hetki, jolloin tuntee hipaisseensa sitä, mitä ei voi tavoittaa.

Mistä maailmat alkavat on kaunis ja viisas kirja, yksinkertaisuudessaan syvällinen. Sen ytimessä rakkaus hehkuu kuin surun valaisemat Marrakechin värit.

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat. Otava.  2017. 301 s.

Mistä maailmat alkavat -mietteissäni menin Kirsi-Maria Perkkiön Purppuraan kiedottu -näyttelyn avajaisiin Galleria Kajasteeseen. Tuntui kuin taiteilija toistaisi tiedotteessaan romaanin ajatuksia:

”Maalatessani olen heittäytyjä. Merkityksellisiä ovat hetket, jolloin koen aavistavani joitain meitä ihmisiä yhdistävästä rikkaasta myyttien ja symbolien maailmasta. Hetken koen ymmärtäväni ja tietäväni jotain elämästä, todellisuudesta ja itsestäni.”

Näyttely Purppuraan kiedottu Galleria Kajasteessa (Albertinkatu 30) 5.2. asti.

Peter Sandström: Laudatur

Mies vailla merkitystä

Peter Sandströmin Finlandia-palkintoehdokkaaksi yltäneessä Laudaturissa menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat toisiinsa. Filosofisessa romaanissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä omaperäisesti.

Laudaturin (Kustantamo S&S) viisikymppinen päähenkilö Peter on vähitellen oppinut hyväksymään melankolian ja elämän verkkaisen alamäen. Tutkijavaimoa Seepraa näkee harvoin kotona, ja teini-ikäiset lapsetkin elävät omaa elämäänsä, johon Peterillä ei ole pääsyä. Näin hän luonnehtii itseään: ”Usein tunsin olevani näkymätön, aivan kuin hahmoni olisi ollut vain hädin tuskin erottuva, vailla merkitystä.”

Romaanin kaksi aikatasoa vuorottelevat elokuun 1988 tapahtumien ja nykyhetken, syyskuun 2014 välillä. Peter etsii selitystä alavireiselle tilanteelleen menneisyydestä: ”Tämä päivä jäisi muhimaan kaiken tulevan alle eikä mikään olisi enää ennallaan.” 

Onko näin? Eikö meillä ole todellista valinnanvaraa, onko kaikki ennalta määrättyä? Peterin ajatusten ajelehtiessa, ajautuessa sivupoluille lukija kulkeutuu mukaan pohtimaan elämän merkitystä, rakkautta, kuolemaa. 

Yllä olevasta voi saada romaanista liian lakonisen kuvan, sillä Laudatur on myös hiljaisen hauska, tilanteet kärjistyvät aika ajoin absurdeiksi, ja on pakko nyökätä: noinhan voi käydä, elämällä on oma käsikirjoituksensa, joka usein yllättää meistä jokaisen.

Teoksen ytimessä sinnittelee kaksi pitkää avioliittoa, Peterin vanhempien ja hänen omansa. Päähenkilön avioliitto on hajoamassa, vanhempienkin avioliitto säröili, isän mielessä kun kangasteli toinen nainen. Ajan myötä rakkaus muuntuu, voiko ihmisten välillä ylipäänsä olla aitoa rakkautta ja lämpöä? Peter miettii.

Maailmakin on neljännesvuosisadassa muuttunut, eikä siitä tullut sellaista kuin 25-vuotias, juuri työpaikan tieteellisessä lehdessä saanut toimittaja oletti ja toivoi. Peter tuntee itsensä petetyksi, kun kaikki entinen murenee ympäriltä. Hän on hankkinut itselleen potkut lehdestä, koska ei suostunut raportoimaan työaikaansa uudella Reportronic-   seurantaohjelmalla. Kesken olevat projektit saavat jäädä, eikä hän vastaa kustantajan yhteydenottoihin.

Peter Sandström on suomenruotsalainen
kirjailija, jonka teoksissa yhdistyvät
realismi ja absurdius.

Arkisissa puuhissaan kotona Peter tuntee silti aika ajoin itsensä onnelliseksi. Nykyhetki hälvenee mielikuviin, muistoihin, uniin. Sandström luo Peterinsä välityksellä aidon kuvan todellisuudesta, käyttää sanoja aivan kuin Seepra, ”osaa muotoilla niistä jonoja ja renkaita, jotka kestivät ja laajenivat, sykkivät ja vetäytyivät taas kasaan.”

Romaanin henkilöiden välinen kommunikointi on verhottua, pinnan alla muhii suurempia tunteita kuin niitä ulkomaailmalle paljastetaan. Mutta tekstistä ne välittyvät, luovat universaalia kuvaa meistä ja maailmasta, ennen ja nyt. Emme me lopulta niin paljon ole muuttuneet, vaikka maailma onkin mennyt menojaan.

Voisiko teoksen viime virkkeistä päätellä, että Peterin pahimmat aavistukset eivät sittenkään toteudu? Kenties, sillä: 

”Onni on sellainen että se ei näyttäydy usein, mutta jossain se aina lymyää.” 

Erikoismaininnan ansaitsee Anders Carpelanin suunnittelema persoonallisen kirjan kansi. Siihen on koottu kertomuksen oleellisia elementtejä: lipputanko, karusellihevonen ja seepran raidat.

Peter Sandström: Laudatur (Laudatur). Suom. Outi Menna.

Kustantamo S&S, 2016. 228 s. 

Menneen ja tulevan kirjavuoden kuulumisia

Suomen kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto julkistivat viime vuoden Top 20 listat. Roope Lipastista leivottiin Kirjan ja ruusun päivän kirjailija ja Kirja-Suomi 2017 -yhteistyöhanke starttasi.

Kirjoihin käytetään Suomessa vuosittain noin 600 miljoonaa euroa. Suomen kustannusyhdistys ja Kirjakauppaliitto tilastoivat, miten summa jakautuu, ja miten kirjavuosi meni. Tammilounas-tilaisuudessa Vanhalla ylioppilastalolla kerrottiin myös alkaneen juhlavuoden tapahtumista.

Vuoden 2016 myydyin kirja oli ylivoimaisesti Harry Potter ja kirottu lapsi 97 600 kappaleen menekillään. Se luokitellaan lasten- ja nuortenkirjoihin, mutta kelpasi varmaan monelle aikuisellekin. Sen ansiosta lasten- ja nuortenkirjojen myynti kasvoi peräti 8 %. Hyväksi kakkoseksi kiri Ilkka Remeksen Kiirastuli, sitä myytiin 55 600 kappaletta. Kaunokirjojen kokonaismyynti säilyi positiivisena ja kasvoi 1 %:n viimevuotisesta.

Ainakin 53 000:ssa Suomen kodissa on nyt putipuhdasta päätellen siitä, että Marie Kondon tietokirja Konmari – siivouksen elämänmullistava taika tuli maaliin Kiirastulen kantapäillä kolmantena. Tietokirjamyynti kuitenkin kangerteli ja jäi -6 % edellisvuodesta. Osittain tämä johtui värityskirjabuumin hiipumisesta. Kattavat Bestseller-listat vuodelta 2016 löytyvät täältä: http://kustantajat.fi/pages/k36/

Kirja-Suomi 2017 on suomalaisen kirja-alan yhteistyöhanke 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Tapahtumia ja teemaviikkoja on ympäri vuoden, ja avoimeen verkostohankkeeseen voi osallistua itsekin liittämällä mukaan oman tapahtumansa osoitteessa: www.kirja-suomi.fi. Juhlavuoden päätapahtuma on uusi ”Baba Lybeck, kirja vieköön!” -kirjallisuustapahtumasarja Helsingissä.

Roope Lipasti ja Karoliina Timonen.

Vanhalla paljastettiin myös Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija. Hän on suosittu kirjailija ja kolumnisti Roope Lipasti, joka sai tehtäväkseen laatia tietokirjan suomalaisuuden ytimestä. Mutta toimittaja kun on, fakta ei Lipastilta sujunut, niinpä tuloksena syntyi veijariromaani Eloveenatyttö. Teoksen on kuvittanut Finnish Nightmares -sarjakuvistaan tunnetuksi tullut Karoliina Korhonen.

Pekka saa kirjassa uuden kerrostalonaapurin. Ulkomaalaisen. Hänet on luonnollisesti kotoutettava, joten naapurukset lähtevät reissulle suomalaista sielunmaisemaa etsimään. Kaikki ei mene ihan putkeen, mutta kommelluksista huolimatta hauskaa on. Kenties kaunis eloveenatyttökin löytyy matkan varrelta.

Roope Lipasti halusi pienoisromaanillaan tuoda esille myönteisiä juttuja Suomesta, joita emme itse usein huomaakaan. ”Ei me ihan paskoja olla, sikses”, hän totesi turkulaisittain. Eloveenatyttö sisältää myös suomalaisuuden käsikirjan ulkomaalaisille.

 Yli sata kirjakauppaa ympäri Suomen jakaa Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteosta kolmen päivän ajan perjantaista 21.4. sunnuntaihin 23.4. Erikoispainos annetaan kaupanpäällisenä kaikille vähintään 15 eurolla kirjoja ostaville. Sen jälkeen se ei enää ole saatavilla.

Kaupanpäällinen on kirjakauppiaiden lahja lukijoille. ”Vaikka kirjakauppojen lukumäärä on laskenut, Suomessa on vielä kauppiaita, joille kulttuuri ja rakkaus kirjallisuuteen ovat kutsumus”, totesi Kirjakauppaliiton toimitusjohtaja Katriina Jaakkola.

Marita Liulia: Kultakausi – Golden Age

Taidetta, elämää, ihmisiä 

Marita Liulian kirjoittama ja kuvaama Kultakausi – Golden Age -taidekirja valottaa kansainvälisesti menestyneen taiteilijan työskentelyn lähtökohtia ja uusia teoksia. Kirja liittyy taiteilijan Serlachius-museo Göstassa olevaan Kultakausi-näyttelyyn.

Jos muutamalla sanalla pitäisi luonnehtia monipuolisesti lahjakasta Marita Liuliaa, ensimmäiseksi tulevat mieleen intohimoinen etsijä, taistelija, joka avaa uuden oven, kun edellinen sulkeutuu. Kun tähän liittyy herkkyys katsella, kuunnella ja olla avoin niin elämälle kuin ihmisille, alkaa kokonaiskuva hahmottua, ja hänen mittavan kolmekymmentä vuotta kestäneen taiteilijanuransa peruspilarit rakentua.

Vuorovaikutteisen mediataiteen pioneeri Suomessa aloitti 1980-luvulla installaatiotaiteilijana, joka 

työskenteli yhdessä teatterin ammattilaisten kanssa. 

2000-luvulla syntyivät maailmaa kiertänyt Marita Liulia Tarot ja Kiasmassakin nähty maailmanuskontoja käsitellyt Choosing My Religion. Näiden ohella hän työsti niin maalauksia, valokuvia, elokuvia kuin esityksiä näyttämöille.

Kultakausi vei Marita Liulian jälleen
uusille teille.

Kultakaudella on Liulialle monta merkitystä. Yksi niistä tarkoittaa yhdessä työskentelemistä, sitä että ”puhalletaan yhteiseen hiileen, joka saa hehkunsa yhteisistä arvoista ja visioista”. Näin kirja ja näyttely ovat samalla myös kunnianosoituksia satavuotiaalle Suomelle, jossa ”tekemisen meininki” on aina ollut arvostettua.

Vuonna 2012 maailmanmatkaaja asettui Suomeen ja löysi Kultakausi-teemalleen työtilat Helsingin keskustasta ja heinolalaisesta teollisuushallista.

Pitkään digitaalisten teosten parissa työskennellyt taiteilija kaipasi materiaalin tuntua ja käsin tekemistä. Metalliteollisuusyrityksen hulinassa alkoikin syntyä suurikokoisia spontaaneja maalauksia, joiden yhdessä työvaiheessa taiteilija työsti monikerroksisia teoksiaan paljain käsin ja kynsin. Teokset ovat usein häkellyttävän kauniita, mutta niiden taustalla on rosoa, surua maailman tapahtumista, terrorismista, pakolaisuudesta, Bataclanin uhreista.

"Kevät" oli valmis vasta kun Liulia sai helpulin ja läiskäytti
kalliin hopean ja vielä kalliimman helmiäisen päälle
ämpärillisen laavavettä

Maalauksissa käytetyt metallit – ennen kaikkea kulta – saavat teokset hehkumaan valon mukana, paljastamaan itsestään aina uusia puolia. Kulta onkin Liulialle eräänlainen tavaramerkki, joka on seurannut taiteilijaa jo kaksivuotiaasta, jolloin hänen nivelreumaansa alettiin hoitaa kultapistoksilla.

Liulia katselee ihmisiä mielellään ja näkee heidätkin taideteoksina. Helsingin studiossa vanhojen vaahteroiden lehvästön läpi siilautuva eteläinen luonnonvalo valaisee mustaksi lakattua pöytää. Kuvattavat mallit asettuivat sen ääreen mustaa taustaa vasten. Näin syntyi ajasta ja paikasta riippumaton tunnelma. Liulian keskustellessa malliensa kanssa heidän elämänsä tärkeimmästä tai kipeimmästä hetkestä, poseeraaminen unohtui.

Veikko ja Frank

Kuviin tarttui jotain keskusteluista ja Liulia onnistui samalla vangitsemaan teoksiinsa malliensa ”sisäänpäin kääntyneen katseen”. Näin syntyi myös kaksoiskuvia, joissa läsnä ovat paitsi kuvattava myös kuvaaja itse. Taiteilijalle tärkeää onkin ihmisten yhteistyö teosten luomisessa. Taide on hänelle kommunikaatiota, kieltä, jolla keskustella myös katsojien kanssa.

Entä kultakausi? Onko se tietty elämänvaihe vai voisiko sitä elää joka päivä, voisiko se olla elämänasenne? Marita Liulian jatkuva luomiskausi on kysymykseen itsestään selvä vastaus.

Marita Liulia: Kultakausi – Golden Age. Parvs.  2016. 184 s.

Marita Liulia: Kultakausi 23. huhtikuuta saakka Serlachius-museo Göstassa

(Joenniementie 47, Mänttä).