Kadonnutta aikaa kuvaamassa

 Jaakko Heikkilä: Veden kätkemiä huoneita. Maahenki, 2016. 131 s.

Tekstit ovat suomeksi ja englanniksi.

Palkittu valokuvaaja Jaakko Heikkilä avaa uudessa teoksessaan Venetsian vanhojen palatsien ovia ja päästää meidät tapaamaan sen aristokratian viimeisiä edustajia.

Veden kätkemiä huoneita kertoo ainutlaatuisen, yli tuhatvuotisen Venetsian tasavallan tarinaa valokuvien, historian ja kertomusten avulla. Laguunien kaupunki museoituu hiljalleen asukkaista tyhjäksi turistikohteeksi. Kukaan ei tiedä, uppoaako se lopulta. Mutta Heikkilän hienossa teoksessa sen loistokas menneisyys nousee vielä kerran usvasta surumielisen kauniina. Tunnelma on melankolinen, entiseen ei ole paluuta.

Vuonna 2005 Heikkilä tapasi Dott. Garo Dermidjanin Venetsiassa tehdessään projektia armenialaisesta diasporasta. Kuvauksien jälkeen astellessamme syömään Garo sanoi: ”Todellinen aateluus on katoamassa. Jos haluat tehdä jotakin Venetsian aateluudesta, voin auttaa sinua”, Heikkilä kirjoittaa teoksessaan.

Näin alkoi kymmenvuotinen matka Venetsian ja sen patriisien, aristokratian, elämään ja menneisyyteen. Tänä aikana Heikkilä vieraili useita kertoja eripituisia aikoja kaupungissa ja pääsi suhteiden avulla turisteilta suljettuihin palatseihin tutustumaan niiden harvenevaan asujaimistoon. Nykyisin aatelissukujen jälkeläisiä on enää vajaa sata, Suuren neuvoston huippuvuosina peräti neljä tuhatta.

Teoksessa yksi heistä, Alberto Francetti, ja FT Alex Snellman valottavat aatelin historiaa 500-luvulta vuonna 1797 tapahtuneeseen ranskalaisten hyökkäykseen asti.

Runollisessa kertomuksessaan Heikkilä itse jatkaa keskustelua Dermidjanin kanssa, joka aterialla toteaa todellisen aateluuden olevan sydämen aateluutta. Sydämen aateluutta?

– Jos sinulla on onni syntyä rikkaaksi, sinun velvollisuutesi on auttaa niitä, joille samaa onnea ei ole suotu, Dermidjan vastaa ja jatkaa: – tässä maailmassa ei ole enää periaatteita, ei moraalia, ei etiikkaa.

Aateliston hillittyä charmia henkivien salonkien ohella Heikkilä kuljeskeli kaupungilla, kuvasi sen näkymiä ja veteen heijastuvien rakennusten kerrostumia.  Sekä patsaita – menneisyyden lähettiläitä – joiden piirteet toistuvat nykypäivän jälkeläisten kasvoilla.

Kun valokuvaaja tammikuussa 2016 hieman melankolisissa tunnelmissa palasi jälleen Venetsiaan ja tapasi Francettin, tämä yllättäen kommentoi aihetta, josta hän kymmenen vuotta sitten oli Dermidjanin kanssa lounaalla keskustellut. ”Tämän päivän rikkaus on kovaa ja julmaa. Nyt rikkaus kätkeytyy pankkien holvistoihin, globaalien bittien nolliin ja ykkösiin. Sillä ei ole enää kontaktia elämään ympärillä”, Francetti lausui.

Heikkilästä tuntui, että kymmenen vuoden ympyrä oli sulkeutunut, ja teos oli valmis julkaistavaksi. Siihen liittyvä näyttely Kansallismuseossa on avoinna 28.8. saakka.

Teoksen päättää näyttelypäällikkö Minerva Keltasen kertomus naamiaisillasta Casanovan ja Vivaldin kaupungissa. Turisteille järjestetyillä illallisilla nykyhetki unohtuu, mennyt herää hetkeksi henkiin.

Kattomaalauksessa oli kuvattu antiikin pitoja ja rakastavaisia jumalpareja kymmenine pikku-kupidoineen. Aistikasta tunnelmaa lisäsivät seiniä koristavat Canaletton Venetsia-näkymät, Pietro Longhin maalaukset naamioituneista venetsialaisista pelaamassa uhkapeliä Ridottossa, sekä Rosalba Carrieran aristokratiasta maalaamat pastellimuotokuvat.

Kävi Venetsian tulevaisuudessa miten hyvänsä, sen muisto säilyy. Siitä pitää taide huolen. Jaakko Heikkilän tunnelmallisen teoksen loppusanat lausuu Thomas Mann.

Tämä oli Venetsia, keimaileva ja petollinen kaunotar. Puoleksi taru, puoleksi pyydys muukalaisille – tämä kaupunki, jonka tunkkaisessa ilmassa taide kerran rehoitti tuhlailevin muodoin ja jonka muusikot loivat säveliä, jotka viettelevinä tuudittavat aistillisiin uniin. Seikkailijan silmät joivat sen upeutta, hänen korvansa täyttyivät sen melodioista.

(Kuolema Venetsiassa, Karisto, 1957. Suom. Toini Kivimäki)