Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte

Tiivistettyä todellisuutta

Harri Römpötti on laatinut erinomaisen haastattelukirjan Sanokaa mitä näitte suomalaisen dokumenttielokuvan komeasta noususta viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Ikkunoita todellisuuteen avaavat 17 alan keskeistä tekijää.

Metsäteknikko Markku Lehmuskallion ura dokumenttivalokuvaajana sai alkunsa, kun hänen talonsa ja koko omaisuutensa tuhoutui tulipalossa. Vakuutusrahoilla aiemmin valokuvausta harrastanut Lehmuskallio osti tuttunsa kehotuksesta elokuvakameran.

Hän huomasi vähitellen kehittyvänsä kuvaamisessa ja innostui. Alku ei ollut helppo, 1970-luvulla hän teki lyhytelokuvia vekseleillä. Kunnes ura lähti kansainväliseen lentoon pohjoisen luontoa ja ihmisiä kuvaavilla runollisilla ja pohdiskelevilla elokuvilla.

Hänen päätyönsä, kaksiosainen dokumentti Minä olen – Elokuva tundralla asuvien ihmisten taiteesta (1992), palkittiin Jussi-patsaalla. ”Kalliomaalaukset ovat niin saamarin hienoja. Ihmisen tekemä viiva ei ole parantunut yhtään 40 000 tuhanteen vuoteen. Ne kiinnostavat minua yhä”, hän toteaa kirjassa.

Lehmuskallion tarina aloittaa Harri Römpötin elävästi kirjoitetun teoksen Sanokaa mitä näitte: suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät kertovat (Art House). Se on eräänlaista jatkoa Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin historiikeille Dokumentin ytimessä (2009) ja Dokumentin utopiat (2015), jotka kertovat dokumenttielokuvan alusta sen kukoistuksen kynnykselle 1980-luvun loppuun, josta Römpötti jatkaa.

Tuolloin dokkareista alkoi tulla taidetta; niissä käytettiin näytelmäelokuvan keinoja, animaatioita, peräti näyttelijöitä, ja ne muuttuivat henkilökohtaisemmiksi. Tekniikkakin kehittyi matkan varrella; teoksen juniorit Hannes Vartiainen ja Pekka Vehkolainen ovat kuvanneet yöperhosia ja kärpäsiä käyttäen röntgentomografiaa.

Harri Römpötti on toimittaja ja krii-
tikko. Tässä kirjansa julkkareissa.

Römpötti halusi tehdä kirjastaan helppolukuisen ja pyrki välttämään liikoja luettelointeja. Tässä hän onnistuu, kirja on vetävä ja koukuttava, jännittävä ja hauska. 

Lukiessa tuntuu kuin esiteltävät tekijät keskustelisivat keskenään aiheista, näkökulmista, käytännön työskentelystä. Haastatellut 17 dokumentaristia ovat kaikki tehneet useita tunnustuksia saaneita teoksia ja jatkavat työtään edelleen.

Yksi heistä on Seppo Rustanius, joka on tehnyt kymmenkunta elokuvaa vuoden 1918 sisällissodasta. Alkujaan hän opiskeli teologiaa ja ”pohti sodan ja tappamisen asioita” jo koulussa. 

Surullisen satavuotispäivän muistoksi häneltä ilmestyy tänä vuonna lyhytelokuva Sodan silmät, joka kertoo lapsisotilaista sekä valkoisten että punaisten puolella.

Tekijöiden tarinat paljastavat, miten monipuolista dokumentin teko on ja miten monella tavalla aiheita voi tarkastella. Anu Kuivalainen miettii paljon elokuviensa visuaalista puolta ja tietää, miltä ne näyttävät jo ennen kuin osaa sanoa, mistä ne kertovat. ”Minulle dokumenttielokuva on pikemmin runoutta kuin tiedonvälitystä. Puhun kuvilla ja rakastan hiljaisia hetkiä.”

Virpi Suutarille ja hänen yhteistyökumppanilleen Susanna Helkkeellekin visuaalisuus on tärkeää. ”Valokuvataustamme nosti yksittäisen kuvan tärkeäksi – sommittelun, rajauksen, geometrian. Teimme eräänlaisia eläviä tauluja, jotka ovat hyvin näyttämöllisiä.” Suutarille elokuvat ovat tiivistettyä todellisuutta, runollista realismia.

Selma Vilhunen puolestaan käy kameran kanssa keskustelua todellisuuden kanssa. ”Liikkuva kuva on minulle luontainen ajattelun väline, ykköskieli.” Sillä vaikka kuinka tekisi taustatyötä, tutkisi aihetta ja kirjoittaisi tarkan käsikirjoituksen, todellisuus yllättää aina. Tätä mieltä on myös Kiti Luostarinen, joka tunnustaa, ettei ”osaisi keksiä yhtä hienoja juttuja kuin elämä tarjoaa”.

Pirjo Honkasalo kuvasi Atmania Intiassa.

Dokumenttia tehdessä tarina saattaa muuttua matkalla paljon. Tärkeintä on kuitenkin tietää mitä haluaa sanoa. Usein tarina alkaa elää vasta leikkausvaiheessa, ja dokumentti löytyy suuresta materiaalimäärästä toisen kerran leikattaessa.

Römpötin mukaan monet lahjakkaat elokuvantekijät suuntaavat nykyisin dokumenttielokuviin, sillä niiden teko on näytelmäelokuvaa halvempaa ja vapaampaa. Miia Tervo korostaa spontaaniutta elokuvan teossa ja kiteyttää tämän kirjassa osuvasti: ”Dokumentin tekeminen on kuin freejazzia. Fiktiossa pitää soittaa nuoteista.”

Harri Römpötti: Sanokaa mitä näitte:

suomalaiset dokumenttielokuvan tekijät kertovat

Art House, 2018. 224 s.

Kirjaan liittyvä tilaisuus:

Aika: keskiviikko 31.1. kello 20.30

Paikka: Dubrovnik (Eerikinkatu 11, Helsinki)

Ylen Dokumenttiprojektin tuottajana tunnetuksi tulleen Iikka Vehkalahden vetämässä keskustelussa kotimaista dokumenttielokuvaa puivat Sanokaa mitä näitte -kirjan kirjoittaja Harri Römpötti sekä elokuvaohjaajat Kiti Luostarinen, jonka elokuvasta kirja on saanut nimensä, Selma Vilhunen, jonka Hobbyhorse Revolution on menestynyt maailmalla, ja Markku Heikkinen, jonka elokuva Ei tietä kotiin saa ensi-iltansa DocPointissa.