Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo

Kirjoittamisen välttämättömyydestä

Hannu Mäkelä paljastaa teoksessaan Kirjoittamisen ilo, ettei tulisi toimeen ilman kirjoja – niiden lukemista, mutta ennen kaikkea niiden kirjoittamista. Kirjoittaessaan hän tuntee olevansa enemmän ihminen ja ansainneensa olemisen oikeutuksensa.

Voi olla (ja tähän itse uskon), että minut ovat pelastaneet sanat, ainakin ne ovat auttaneet matkalla juuri silloin kun apua olen tarvinnut.

Taiteen akateemikon, runoilijan ja kirjailijan Hannu Mäkelän taival sanojen parissa jatkuu jo lähes kuudettakymmenettä vuotta. Hänen esikoisteoksensa Matkoilla kaiken aikaa julkaistiin vuonna 1965, ja samana vuonna näki päivänvalon hänen toinenkin teoksensa Kylliksi! tai Liikaa.

Kirjassaan Lukemisenilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. (Kirjapaja, 2021) hän tutkiskeli lukemisen lumousta: Parhaimmillaan se on vapaata ja vertaansa vailla olevaa nautintoa lauseista, ajatuksista ja ilmaisuista.

Lukeminen on ajattelua, ja kirjoittaminen on sitä vielä enemmän, joten nyt tuli sen vuoro. Mäkelällä jos kenellä on kirjoittamisesta kokemusta ja sanottavaa.

Uudessa teoksessaan Kirjoittamisen ilo – miksi yhä rakastan sanoja (Kirjapaja) hän tarkastelee aihetta laajasti niin omien kokemustensa valossa kirjailijana ja kustannustoimittajana kuin muidenkin kirjailijoiden teosten inspiroimana. Hän pohtii myös kysymystä, onko kyky kirjoittaa elävää tekstiä synnynnäinen lahja vai voiko sitä opettaa?

Vaikka kirjallisuuden lukeminen ja kirjojen menekit laskevat, paradoksaalisesti kirjailijaksi haluavien määrä vain kasvaa. Teoksessaan Haluatko todella kirjailijaksi – matkaopas kirjamaailmaan (Helsinki-kirjat, 2012) Jera Hänninen ja Jyri Hänninen varoittavat alalle aikovaa:

Neuvomme on: ryhtykää tekemään mitä tahansa muuta kuin kirjailijan tai kustannustoimittajan työtä. Jos kovasta vastustelusta huolimatta päädytte alalle, voimia. Ja muistakaa: teitä on varoitettu.

Hännisten ohella Leena Majander-Reenpää kuvaa kirjamaailman äkkikäänteitä ja kiemuroita elävästi muistelmissaan Kirjatyttö – Kustantajaelämää (Siltala, 2021).  Hän on rehellinen, mutta ei ilkeä eikä kostonhimoinen. Kas näin:

Art Housen kustannusohjelmaa kehuttiin päivälehdessä tinkimättömän linjakkaaksi – Parhaat hampurilaiset ja Suuri kastikekirja olivat tarpeellisia myyntikirjoja sielläkin. Paavo Haavikon karisma ja myyttinen nerous muuttivat burgerit ja soosit puhtaaksi runoudeksi.

Elämäkertasarjan kolmas kiitetty osa.

Onni potkaisi kansakoulunopettajaksi valmistunutta, kirjoituskilpailuissa pärjännyttä nuorta Mäkelää, kun hän sai mentorikseen Tuomas Anhavan. Tämän suosituksesta hän pääsi kustannustoimittajaksi tuolloin toisen kirjallisen suurmiehen Paavo Haavikon johtamaan Otavaan.

Mäkelän tehtäväksi tuli siivilöidä graniittilinnan käsikirjoituspinkoista ne tuotokset, joissa olisi ainesta kirjaksi. Hänen punakynänsä kautta kulki vuosittain 300–400 manusta, joista kustannusseulan läpäisi yksi prosentti.

Toimittajaa itseään piinasi kysymys: voiko kustannustalossa työskentely ja oma kirjoittaminen onnistua keneltäkään muulta kuin Haavikolta? Kyllä se Mäkelältä onnistui, vaikka vaatikin täsmällistä rutiinia ja aikaisia ylösnousuja aamuisin.

Sattuma puuttuu monesti odottamatta peliin ja erään kerran se päätti tehdä Mäkelästä satusedän. Kirjailijan tuolloinen vaimo, nykyinen Maikki Harjanne, vaati tätä tekemään jotain juhlissa meluaville lapsille. Kansakoulunopettajan ei auttanut muu kuin aloittaa satuilu: Olipa kerran pieni musta mies herra Huu.

Mäkelän oma poika vaati tämän jälkeen joka ilta uuden herra Huun, joten kirjahan tarinoista syntyi. Haavikko tosin varoitti, että ”sinulta menee maine”, sillä tuohon aikaan 1970-luvulla raavaat miehet eivät sepittäneet lastenkirjoja. Tällä kertaa Haavikon ennustus meni pieleen, sillä Huusta tuli Mäkelän suosituin ja käännetuin kirja.

Muutoin elämä ei ollut ruusuilla tanssimista. Alkoholi ja risaiset ihmissuhteen saivat runoilijan parahtamaan kokoelmassaan Vanha talo: Ihmissuhteet / mieluummin siirrän vuoren paljain käsin. Ensimmäinen avioero tuli saman vuoden syksynä 1973.

Lähtö Otavasta vapaaksi kirjailijaksi vuonna 1987 helpotti paineita, mutta loi samalla uusia. Kun turvaverkkoja eikä vakituista toimeentuloa enää ollut, jäljelle jäivät vain oma kirjoittaminen ja kosteat illat. Mäkelä tunsi olevansa kuin Ilmari Kiannon lastu lainehilla: Yksiksensä illan suussa? / Virran vettä vaeltamassa.

Hannu Mäkelä on kirjoittanut ja toimit-
tanut yli kaksisataa teosta.
Kuva: Uzi Varon

Onneksi itsemurha ei sentään onnistunut. Mäkelä tunnustaa noudattaneensa jossain vaiheessa elämäänsä alkujaan Tuomas Anhavalta peräisin olevaa lausahdusta: ”On elettävä sellainen elämä, että syntyy kirjailija”. Monet kompastelut päätyivät hänen kirjoihinsa.

Raitistumisen myötä kirjoittaminen alkoi jälleen sujua. Erno Paasilinnan kanssa käydyn puhelinkeskustelun siivittämänä syntyi Eino Leinon viimeisiä päiviä kuvaava romaani Mestari. Eino Leinon elämä ja kuolema. Sitä varten Mäkelä etsi Leinon ääntä teksteistä ja kirjeistä sekä kulki hänen jalanjäljissään tunnelmia aistimassa. Kirja voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1995.

Mäkelä pohtii kirjansa epilogissa kysymystä, voiko kirjoittamista opettaa? Hän painottaa lukemisen tärkeyttä, sillä parhaita opettajia hänen mielestään ovat muiden kirjoittamat teokset: Toisten sanat antavat pohjaa sille, mitä itse alat itsestäsi löytää. Silti kopioimaan ei kannata ryhtyä, vaan on löydettävä oma tapa ilmaista ajatuksensa, on löydettävä oma ääni.

Vaikka kirjoittaminen joskus tuntuu kivireen vetämiseltä (tästä Hänniset varoittivat), parhaimmillaan kyse on flow-tilasta, jolloin sanat pulppuavat kuin itsestään, ja sormet kiitävät näppäimillä. Silloin Hannu Mäkelä tuntee olevansa elementissään: Olet ja kirjoitat ja se sujuu tuosta vain, niin kuin joku sanelisi tekstin. Siitä jos mistä syntyy kirjoittamisen ilo.

Hannu Mäkelä: Kirjoittamisen ilo – eli miksi yhä rakastan sanoja.

Kirjapaja. 2022. 170 s.

Jaana Seppänen: Maamme laulu

 Suurten mullistusten alkutahdit

Jaana Seppäsen todellisuuspohjainen romaani Maamme laulu vie keväiseen Helsinkiin vuonna 1904. Kirjailija tavoittaa ajan hengen, joka tällä hetkellä tuntuu pelottavan ajankohtaiselta.

 Elämä on sitä vapaampaa, mitä abstraktimmat ovat ihmisen harrastukset.

 

Vaikka Jaana Seppäsen romaanissa Maamme laulu (Aviador) vilahtelee historiasta tuttuja henkilöitä, hän huomauttaa kuitenkin, että mahdollinen yhteys heidän todellisiin tekoihinsa ja ajatuksiinsa on sattumanvaraista. 

Niin todentuntuisesti hän kuitenkin menneisyyden aikalaisia kuvaa, etten yhtään ihmettele, jos hän monesti osuu nappiin.

 Seppäsen perhe on saanut karjalaisille sukujuurilleen jalansijaa patriisitalon sisäsiivestä. Robert työskentelee kääntäjänä Venäjän kenraalikuvenööri Bobrikovin Senaatinlinnassa. Raskaana oleva vaimo Tilda tuskittelee ison mahansa kanssa ja harjoittelee palveluskunnan pitoa.

Tosin palvelusväki koostuu tällä hetkellä ainoastaan 13-vuotiaasta tytöntylleröstä Maikista. Hötsölän kylän tyttösellä on opittavaa niin palvelemisesta kuin suuren kaupungin ihmeistä. Lapsuuden ja nuoruuden rajamailla haahuilevan Maikin ajatukset heilahtelevat Kappelin kermaleivoksista päätä huimaavaan unelmaan ”omasta miehestä”.

Seppänen loihtii kepeällä siveltimellä todentuntuista ajankuvaa elämänmenosta keväisessä Helsingissä. Hän eläytyy täysillä ihmistensä tunteisiin, ajatuksiin ja askareisiin ensimmäisen sortokauden ikeessä. Venäläistämisoperaatioita riittää asetuksista karkotuksiin ja pidätyksiin.

 Asuntoihin, joissa useimmissa vain kylmä vesi juoksee, lieden korvaa priimuskeitin ja tarpeilla käydään pihanperän pikkulassa, voivat santarmit rynnistää milloin hyvänsä pidättämään kenet tahansa. Seppänen kuvaa elävästi suomalaisten monenmuotoista vastarintaa – niin tehotonta kuin tehokasta.

Tehokkaista toimijoista ylitse muiden nousee Konrad ”Konni” Zilliacus, maanpakoon karkotettu lakkautetun Nya Pressenin päätoimitaja. Konni pelaa menestyksellisesti ”šakkia” Bobrikovin kanssa. Neuvokkuutensa ansiosta hän tuntuu aina olevan siirron verran edellä diktaattoria.

Jaana Seppänen on helsinkiläinen
kirjailija ja kääntäjä.
Kuva: Ari Haimi

Konni jatkaa Tukholmassa ryssän kätyreiden paljastamista Fria Ord -lehdessä ja salakuljettaa maanalaista kiellettyä materiaalia Suomeen Itämerta halkovalla purrellaan. Apunaan hänellä on joukko suffragetteja, naisia, jotka vierailevat Tukholmassa ja palaavat huomattavasti lihoneena takaisin. Mitä he piilottelevat vaatteidensa kätköissä?

Maamme laulun henkilökatraaseen kuuluu myös nuori, synkkä Wennerström, Senaatinlinnan kopisti, jolla ”tuore viha tirsuaa napinlävistäkin”. Hän kuuluu heihin, joiden suuret suunnitelmat aktualisoituvat vain pääkopassa, toimen mieheksi hänestä ei ole.

Koska Wennerström epäilee Robertia ryssän kätyriksi, Maamme laulussa kiemurtelee myös omanlaisensa vakoilutarina. Tosin mikään ei voisi olla kauempana Robertin toimista ja ajatuksista. Työpaikallaan hän kokee olevansa orja, sorron välikappale, joka on pakotettu kääntämään Bobrikovin Suomelle kutomaa pakkopanssaria, järjettömiä armollisia määräyksiä.

Paraikaa hänellä on työn alla virkapukuasetus: Pahassa ilmassa käytettäköön mustalta tahi harmaasti vedenpitävästä kankaasta tehtyä levättiä, päällystakkia tahi viittaa kapuschongeineen sekä kamelinkarvasta tehtyä kaluunalla varustettua baschlikkia.

 Pakopaikan Robertin omalletunnolle ja ajatuksille tarjoavat omat muistiinpanot sekä Tolstoin Sodan ja rauhan käännöstyö. Avioelämä Tildan kanssa takkuaa, sillä kesken Robertille tärkeiden pohdintojen vaimon joutavuudet huushollinhoidosta tuskastuttavat.

Tolstoita lukiessa Robert on oivaltanut vapauden korkeimman sfäärin: älyllisen sisäisen elämän. Mutta niin se vaan on, että ainoastaan silloin kun on omine ajatuksineen ankarasti sidottu kirjoituspöytään, on ihminen täysin vapaa.

Seppäsen luoma romaanin ajankuva täydentyy kielellisellä monimuotoisuudella. Tilda opettaa Maikkia luetuttamalla hänellä Vänrikki Stoolin tarinoita: Myö ku puhutaa ni se o tällast, huomaat sie? Meiä puheenpars … ja nii sen pittääki olla, ett tää runo o iha toist kieltä, ko tää runo o meiä yhteisen hyvän ja kauniin ylistyst!

Eugen Schauman ampui Bobrikovin 16.6. 1904.
Tuntemattoman tekijän piirros.

Vaikka vihollinen on yhteinen, samaa ”Maamme laulua” eivät eripuraiset suomalaiset eivätkä suomenruotsalaiset kuitenkaan laula. Skismoja ja erimielisyyksiä niin kielikysymyksessä kuin politiikassa puidaan kabineteissa ja kuorojen piireissä. Sääty-yhteiskuntakin kukoistaa, vaikka juhlapuheissa muuta väitetään.

Parhaillaan käynnissä olevaa Venäjän Japanin sotaa Venäjän ministerivaltiosihteeri von Plehwe kutsuu ”pieneksi sotilaalliseksi manööveriksi”. Hänen mukaansa Venäjä tarvitsee ”pientä ja voittoisaa sotaa vallankumouksen ehkäisemiseksi”. Nämä mietteet kalskahtavat pelottavan ajankohtaisilta, sillä näinhän tämän päivän diktaattori Putinkin ajattelee.

Seppäsen välitön tyyli kirjoittaa imee mukaansa kevään 1904 tapahtumiin ja houkuttaa vertaamaan mennyttä ja nykyisyyttä toisiinsa. Paljon on edistytty tieteessä ja tekniikassa, mutta muuttuuko ihminen? Kuinka paljon pahaa ja tuhoa täytyy paiskautua ihmiskunnan silmille ennen kuin kurssi muuttuu?  Sen vain aika näyttää.

Jaana Seppänen: Maamme laulu. Aviador Kustannus. 2022. 349 s. 

Kikka Niittynen & Heikki Willamo: Valon ja varjon talo

Mäkimeirami karkuteillä

Kikka Niittysen ja Heikki Willamon Valon ja varjon talossa ja sen pihapiirissä ihmiset ja muu luomakunta elävät sulassa sovussa. Humaani kertomus elämästä luonnon helmassa säestää teoksen hienoja valokuvia.

Camera obscura, Manu 2019

Valokuvataiteilijat Kikka Niittynen ja Heikki Willamo muuttivat maalle 1980-luvun jälkipuoliskolla. Nyt he ovat asuttaneet yli satavuotiasta punamultaista Niittywillaksi nimeämäänsä entistä koulua Karjalohjalla lähes kolmekymmentä vuotta. Upeasti kuvitettu teos Valon ja varjon talo (Parvs) kertoo sen elämänmenosta.

Talon historia ulottuu kauas menneisyyteen, sillä sen vanhimmat hirret aloittivat kasvunsa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Sisähirsien harmaa väri kertoo, että ne ovat aiemmin palvelleet jonkin toisen rakennuksen ulkoseinässä. Pihapiirin männyilläkin on ikää toistasataa vuotta.

Aamun aurinko heijastelee talon sisäseinille jännittäviä varjoja epätasaisesta puhalluslasista valmistettujen ikkunoiden läpi. Tuulen tuudittamat kasvit, ja auringon kulku taivaankaarella heiluttavat kuvioita, kunnes auringon noustessa lakipisteeseensä jäljelle jää enää valoviiru matolla.

Pariskunnan nostalginen unelma luonnonmukaisesta elämästä monimuotoisen luonnon sylissä osoittautui varsin pian utopiaksi, jonka todellisuus murskasi. Ympäristön metsiä hakattiin kovalla vauhdilla, mustikka- ja sienikankaat muuttuivat rikkirevityiksi raiskioiksi.

Viime aikoina tuhoaminen on vain kiihtynyt. Kun lähimetsä hakattiin, pihamaalla hämärissä hiippailevalta mäyrältä meni koti. Toivottavasti pesässä ei ollut pentuja. Pariskunta kokee tämän tuhoamisvimman henkisesti raskaaksi: Jokainen menetetty aari kouraisee syvältä, henkinen elintilamme kutistuu vuosi vuodelta.

Niittywilla kuutamolla 2022

Heikki Willamo hautautui jäljelle unohtuneisiin pieniin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä. Näistä metsäkaistaleista löytämistään palasista hän kokosi kuin palapeliä rakastamansa aarnimetsän kuvaa, mielenmaisemaansa. Tästä hän kertoo kuvin ja sanoin teoksessaan Metsä minussa.

Katasrofin vastapainoksi pariskunta alkoi luoda talostaan, sen pihapiiristä ja ”Puolen hehtaarin metsästä” tunnelmallista elämänkeidasta tehotalouden tuhojen keskelle. Nykyään keidas tarjoaa kodin ja turvapaikan lukemattoman monille eläin- ja eliölajeille.

Ilmaston lämpenemisen myötä jotkin lajit ovat kadonneet pihapiiristä, mutta uusia tulijoitakin riittää. Tiklin helkytys vastaa pihan perusäänestä, jota kultarinta ja mustapääkerttu säestävät parhaansa mukaan. Yöllä satakieli lumoaa laulullaan.

Puukiipijä pesii rakennusten sopukoissa, ja komean huonehämähäkin suku jatkaa elämäänsä vessan nurkassa. Niittywillan isäntäväki tervehtii erityisellä ilolla tervapääskyjen paluuta, sillä ne tuovat mieleen lapsuuden muistoja. Kun naapuruston pelloilla siirryttiin luomuheinän viljelyyn, on toivoa kuulla korvissaan vielä ruislinnun laulua.

Aiemmin siivosti kukkapenkeissä pysytelleet kasvit ovat lähteneet karkuteille viettämään vapaata elämää pihamaalle, etunenässä mäkimeirami. Annoimme tuon erinomaisen hyönteiskukan muodostaa villikasvuston, joka hehkuu heinä-elokuussa mehiläisten, kimalaisten, kukkakärpästen ja perhosten kansoittamana vaaleanpunaisena kukkamerenä.

Pihan lintupöntöt ovat ahkerassa käytössä. Vuosien saatossa niissä on pesinyt kolmetoista lintulajia, räkättirastas sen sijaan katsoi parhaaksi rakentaa pesänsä pöntön katolle. Siivekkäiden ohessa lepakot, liito-orava ja metsähiiri ovat löytäneet pöntöistä kodin pesueilleen.

Kottarainen 2020

Talvella pihan ruokintalaudoilla käy vilske. Herkkupöytien anteja popsivat niin tiaiset, keltasirkut, kottaraiset, peipot, vihervarpuset kuin oravat, rusakot, metsähiiret ja -myyrät. Ilmaisella lounaalla piipahtavat myös valkohäntäkauris ja supikoirapari, eikä mäyrienkään suu ole tuohesta.

Kun revontulten vihertävä huntu maaliskuussa leimahtaa taivaalle pihapiirin ylle, huuhkajien kumeat bassot, ilvesuroksen soidinmourunta ja samalla asialla olevan ketun käheä ja pitkä haukahdus tervehtivät luonnon ilotulitusta. Hetken voisi kuvitella olevansa kaukana kavalasta maailmasta, pohjolan aarnimetsässä.

Yksi syy pariskunnan maallemuuttoon oli halu elää yhdessä eläinten kanssa. Kun he muuttivat ensimmäisestä maalaiskodistaan Kiskosta Niittywillaan, kanat, kissat ja utelias Emma-vuohi köröttivät autossa mukana. Syksymmällä joukon jatkoksi ilmestyi pieni, kovia kokenut kesäkissa Elsa.

Onni ja oravat 2021

Eläimet – niin kesyt kuin vähän villimmätkin – ovat oleellinen osa Niittywillan arkea. Ne tuovat viestiä jostain meille vieraasta – jostain tärkeästä, joka voi laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Ne todistavat luonnon monimuotoisuudessa piilevää ainutlaatuisuutta ja arvokkuutta. Meidän tehtävämme on suojella sitä.

Valokuvataiteilijoiden hienot kuvat ovat tutustuttaneet minut tuntemattomiin maailmoihin. Kaikki tuo monimuotoinen elämänkirjo, jota he taidokkaasti ovat ikuistaneet, kuhisee koko ajan ympärilläni, eikä minulla ole kykyä nähdä sitä. Mutta kun Valon ja varjon talo -teoksen avaa, voi astua näihin näkymättömiin todellisuuksiin, joissa havukantojäärä ja mustatäpläkiipijä elävät elämäänsä. Niillä on siihen aivan sama oikeus kuin meilläkin.

Mittarin toukka 20120

Auringon siivittämä valon ja varjon leikki muuntuu taianomaiseksi, kun huoneen ikkunat peitetään mustalla muovilla, johon leikataan vain pieni reikä. Saman tien pihapiiri livahtaa raosta ylösalaisin kääntyneenä huoneeseen, josta on tullut neulanreikäkamera, Camera obscura. Sen sisuksissa ulko- ja sisätila sulautuvat toisiinsa. Ero meidän ja muiden välillä katoaa, olemme yhtä luomakunnan kanssa.

Kikka Niittynen & Heikki Willamo: Valon ja varjon talo. Parvs. 2022. 216 s.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

 Pieni kivi hyisessä purossa

Vilja-Tuulia Huotarinen vie romaanillaan Drive-in satujen saarelle Islantiin. Sen karuissa maisemissa menneisyys, unelmat ja nykyhetki törmäävät, eikä mikään sen jälkeen ole enää ennallaan.

Mitä se rakkaus on, Ella, mitä se oikein on?

Pienenä Ella ryömi kiven sisään, kapeaan kallioluolaan isänsä luomutilan metsässä. Ellalla ei ollut juttukaveria, niinpä hän opetteli kivien kieltä ja jutteli niiden kanssa. 

Ella tiesi, että kivet olivat sisältäpäin värikkäitä, täynnä salaisuuksia, ne täytyisi vain ensin avata, halkaista…

Lapsilla ei ole sanoja kertoa yksinäisyydestään ja tunteistaan, niinpä he kehittävät mielikuvitusolentoja kavereikseen. Näin Ella teki, kun isä hoiti tilaansa toisaalla, hänen Kivikasvoiksi nimeämänsä äiti patosi tunteet sisälleen, ja isosisko Marketta meni menojaan.

Menneisyyden kappaleista, kivistä, tuli Ellalle ammatti. Parhaillaan hän tekee väitöskirjaa tulivuoren laavan vaahtomaisista hohkakivistä Islannin yliopiston geotieteiden laitoksella. Paitsi kivet Ellan toi saarelle kultaharjainen Eyvindur, jonka hän tapasi 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Suomessa. Ja rakastui päätä pahkaa.

Drive-in (Siltala) kertoo omanlaisensa islantilaisen saagan, jossa saari tekee tunteet tiettäviksi, nostaa mielen sisäiset liikkeet näkyviin, siihen silmien eteen. Näin tekee myös Vilja-Tuulia Huotarinen kuvatessaan taitavasti Ellan mielen ailahteluja, muistoja ja unia, jotka limittyvät luontevasti monimieliseen tarinaan.

Ella tuntee itsensä elämänsä sivuhenkilöksi, ”pieneksi kiveksi hyytävässä purossa”. Hän on juuttunut välitilaan, eikä tiedä, mihin suuntaa pitäisi kulkea. Väitöskirjakin jumittaa. Äiti ja Marketta kaipaisivat häntä Suomeen auttamaan isän perinnönjaossa. Ella ei kuitenkaan saa itseään liikkeelle, vaikka Islannissa tuntuu vallitsevan vain ”tuuli, sade”.

Vilja-Tuulia Huotarinen, joka asuu vuoroin 
Reykjavikissa ja Helsingissä on voittanut lasten-
ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon.
Kuva: Mikko Palonkorpi

Vanha suola janottaa, sillä vaikka suhde Eyvinduriin katkesi viimeistään Islannin pankkien romahdukseen vuonna 2008, Kultapojan muisto ei haihdu Ellan mielestä. Nykyinen eksä, Kjartan, toteaa tämän happamasti: En tiedä, tunnetko muuta rakastamisen tapaa kuin kaipaamisen.

Kesken synkistelyn Ellan jähmettynyt umpikuja alkaa raottua: Valo tekee viillon tummaan taivaaseen, leikkaa sadepilven kahtia ja valuttaa mehunsa vuonoon. Tämä ennustaa tulevaa, sillä Ellan isosiskon Marketan parikymppinen tytär Vala tuo saareen pelmahtaessaan muassaan paitsi taaperonsa myös menoa ja meininkiä.

Valalla on unelma, pähkähullu idea pystyttää Reykjavikin taakse, karuun laaksoon Drive-in-elokuvateatteri joksikin viikonlopuksi. Siellä esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia! Kulttuurialalla toimiva Vala, toimelias lobbari, on päättänyt luoda lumotun hetken ja toteuttaa mahdottomalta kuulostavan unelmansa.

Hankkeen portinvartijat, sisaruspari, tiukkapipoinen elokuvaviikkojen Birta ja filmi-instituutin iloluontoinen Axel ovat eri mieltä elokuvaviikonlopun toteuttamiskelpoisuudesta. Raha, tuuli, sade, kompastuskiviä riittää.

Drive-inin henkilökatras pyörii kuin kamarinäytelmässä, tosin armottoman luonnon ympäröimänä ja sen ehdoilla. Ihmiset tapaavat, keskustelevat ja soittelevat toisilleen. Ellan puhelimellakin on osuutensa kommunikointiin tai sen puutteeseen.

Vala, islanniksi kivensiru, on hankkeineen kuitenkin vain pieni peruna tulevassa muutoksessa. Kun mannerlaatat törmäävät, maanjäristys heilauttaa Reykjavikia. Tömähdyksen seurauksena Ellan elämän irralliset palaset asettuvat uuteen järjestykseen.

Kivientutkija oivaltaa, että hän ja Eyvindur kummittelevat toisilleen enää muistoissa. Kun harhakuvitelmien verho Ellan sydämen edestä hälvenee, hän näkee tarkemmin ja saa aidon yhteyden sisimpäänsä. On tullut aika etsiä pehmeämpiä olemisen tapoja.

Riitu Uosukainen: Suojassa. Keramiikka, käsinrakennus, kuusi.

Elämä menee menojaan, silti tietyt muistot kivettyvät virstanpylväiksi kuljetulta matkalta, jäävät mieleen. Kenties ne ennustavat tulevaa ja viittaavat uuteen suuntaan. Kun Drive-in, kertomus elämän hauraudesta ja vahvuudesta päättyy, näytös alkaa. Silloin syrjäisessä laaksossa Reykjavikin takana ei tuule, ei sada.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in. Siltala. 2022. 178 s.

Riitu Uosukaisen teoksia Canopy-keramiikkanäyttelyssä Laterna Magicassa 7.1. saakka.

Marja Kyllönen: Vainajaiset

Se oli vain pahaa unta – vai oliko?

Marja Kyllönen imaisee lumoavalla kielellään toden ja houreen raadolliseen pyörteeseen, kahden maailman väliseen kamppailuun romaanissaan Vainajaiset. Vaikuttava teos nousi Finlandia-ehdokkaaksi.

…tässä talossa hengen kitsaus oli hyve ja saita sielu siunaus kantajalleen.

Jussi Karjalaisen suunnittelema uhkaava, tumma kansi vihjaa, mistä Vainajaisissa (Teos) on kyse: maaseudusta, nuoresta rakkaudesta, kaupungistumisesta, polkupyörällä ajosta ja lastenvaunuista. Kaiken keskellä sikiö napanuorineen vajoaa suonsilmäkkeeseen virvatulien kylmässä loimussa.

Nämä ovat kuitenkin vain kulisseja kirjan teemoihin: unelmiin, pettymyksiin, keskenmenoihin, osattomuuteen ja ihmisten sisäiseen tyhjyyteen. Vainajaiset etsii vastausta kysymykseen: mistä paha sikiää? Ja vastaa: ihmisen henkisistä haavoista, joihin paha luikertelee sisuksiin piinaamaan onnetonta.

Marja Kyllösen omaperäinen, lähes kalevalainen kieli sai mainetta jo hänen romaanissaan Lyijyuuma, joka sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Sen jälkeen kirjailija vaikeni yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi palatakseen entistä vahvempana.

Vainajaisissa suomen kieli juhlii tavalla, johon en aiemmin ole törmännyt. Kyllösen uudissanojen höystämästä tekstistä syntyy outo kieli, kuin loitsu tai manaus, joka vetää hypnoottisesti imuunsa.

Moniäänisessä tarinassa vallan kertojalta yrittää riistää vainolainen, paha henki, joka tekstiin tunkeutuessaan heilauttaa kirjaimia ja maalaa ne mustiksi. Sen ammottavasta kidasta kajahtaa räikeä lapsen nauru:

Minut kutsuttiin kuun pimeältä puolelta, tähtien tyhjistä väleistä, yöstä joka voisi olla, ja tovin minä kosketin tomua ja tuhkaa, tulin lihaksi ja lupaukseksi, mutten kiinnittynyt kehenkään vaan menin kesken ja jäin vähän välille, kahden maailman rajalle…

Laura Pohjosen grafiikanvedos Juuret

Vaikka Vainajaiset tihkuu mystiikkaa, jännäri- ja kauhuelementtejä, Kyllönen hämmästyi, kun se kirjastossa luokiteltiin fantasiaksi. Sitä se ei todellakaan ole, vaan komeaa kaunokirjallisuutta, joka kertoo maaseudun raadollisesta elämänmenosta viisikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle.

Luonto elää tarinassa voimallisesti mukana... koivut ripustelivat norkkoja korviinsa kuin riipuksia ja keimailivat rihmankiertämissään tienposkilla, kunnes kasvoivat suvesta siveästi umpeen ja vilauttelivat lehvien alta vain kalpeita nilkkojaan.

Kirjan keskiössä kulkee kahden nuoren, Inarin ja Raunon perheen elämä. Kauan odotettu lapsi ei ota syntyäkseen, ja lukuisat keskenmenot rapauttavat heidän alkujaan kukoistaneen rakkautensa. Vanhaemäntä Sylvin pilkka ei pirtin tunnelmaa paranna.

Kun yhdeksännestä raskaudesta vihdoin syntyy lapsi, Veikko, poika tuntuu vanhemmista vaivalloiselta ja vieraalta. Laimiksi laimenneen entisen viehkon Inarin ja Raunon kuoleentuneet tunteet eivät Veikon henkeä ravitse. Vuosien mittaan pikkupojasta tulee oman elämänsä irtolainen, joka etsii nähdyksi tulemista ihmisten kasvoista, jotka ovat kuin ”tuulenkalvamat viipaleet lihaa”.

Tyhjäksi muodoksi ja rutiiniksi kuivettunut avioelämä ajaa Raunon kyseenalaisiin syrjähyppyihin. ”Pikkupillujen kyttä ja kähmijä”, sivaltaa Laimi vihapäissään. Yksi näistä ”pikkupilluista” on naapurintyttö Hertta, kiltti ”pörrö ja jäävi päästään”.

Marja Kyllösen kuunnelma Äänetön osakas 
valittiin Suomen edustajaksi Prix Italiaan 2110.
Kuva: Anniina Mannila

Eikä Rauno ole ainoa, joka tyttöstä käyttää hyväkseen. Hertta ei etsi hyväksikäyttöä vaan hyväksyntää ja ystävää: ”parempi edes pantavana kuin ypöyksin”. Tässä sivutaan Iida Rauman Finlandia-voittajateoksen Hävityksen rankkoja teemoja, koulukiusaamista ja vallankäyttöä.

Tunnustan, että jossain vaiheessa luotaantyöntävät julmuudet ja rivoudet vieroittivat tekstistä, mutta sen hypnoottinen ote piti loppuun saakka. Siellä alkoi sarastaa herkkä toivo paremmasta.

Laimi oivaltaa, että häntä piinanneet virvatulet ja näyt olivat vain painajaisia ja suokaasuja, jotka voi sammuttaa ja karkottaa kuun pimeälle puolelle. 

Niiden sijasta meillä jokaisella on tämä ainutkertainen, vaikkakin epätäydellinen, elämä elettävänämme. Se on elettävä tässä ja nyt, ei menneessä eikä haaveissa.

Äkkiä taivas heitti hyppysellisen pulmusta lunta ja hipenet tuikkivat ilmassa kuin tuhannet tiu’ut, kirkkaat kielet ja soivat valoa, vapahdusta.

Marja Kyllönen: Vainajaiset. Teos. 2022. 350 s.

Laura Pohjosen 50-vuotisjuhlanäyttely Galleria Duetossa 30.12. saakka.

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle nuorelle lupaavalle kirjailijalle

Iida Sofia Hirvonen proosateoksellaan Radalla, Veera Milja esikoisrunoteoksellaan Supersalanen tyttöpäiväkirja ja Eeva Turunen romaanillaan Sivistynyt ja miellyttävä ihminen voittivat vuoden 2022 Kalevi Jäntin säätiön palkinnon.

Veera Milja, Eeva Turunen ja Iida Sofia Hirvonen
Jalmari Jäntin suopean katseen alla Kalevi Jäntin säätion 
palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 134 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluvat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko sekä jäseninä VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 54 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma oli yhteensä 54 000 euroa, joten kukin kolmesta palkitusta saa 18 000 euroa. Vuoden kirjasadon taso oli ilahduttava, ja tarjonta hyvin monipuolista. Tähän vaikutti se, että monilla nuorilla kirjailijoilla on jo ammattikirjoittajan tausta kuten esimerkiksi toimittaja.

Olisipa aina yö, olen kyllästynyt päivään

Ekstaasia tai muita psykedeelejä ei tarvita, kun Iida Sofia Hirvonen (s.1988 Helsingissä) kiepauttaa lukijan vauhdilla monenmoisiin tajunnantiloihin esikoisromaanissaan Radalla (Kosmos). Hurjassa menossa pienoisesseet kietoutuvat tajunnanvirtaan ja vievät kyberavaruuden tuolle puolen.

Joinain öinä kavereideni huoneet tuntuvat avaruusaluksilta, jotka kulkevat vyöhykkeen läpi kohti toista planeettaa. Aika tiivistyy kristallikuvioiksi ja valuttaa jälkensä ikkunaan.

Radalla oli myös Helsingin sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. ”Tuntuu, että kirjoittaminen vie johonkin mihin ei muuten pääse ja tekstin avulla pystyy käsittelemään elämän outoutta, sekä sellaisia kysymyksiä, jotka ovat liian ristiriitaisia tai isoja muilla tavoin ymmärrettäväksi”, vastasi Hirvonen kysymykseen: Miksi kirjoitan?

Palkintoraadin mielestä ”Hirvosen esikoisteoksen suuri ansio on ilmaisun kypsyys, kokemus kirjoittajana säteilee rivien raoista. Harkitut yhdys sana virheet ja anglismit sulautuvat vaihteleviin kielirekistereihin rytmisen leikkauksen taiteena, ja teksti flirttailee suvereenisti proosarunouden kanssa”.

http://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2022/06/iida-sofia-hirvonen-radalla.html

Kenenkäs tyttöjä

Veera Miljan (s. 1988 Helsingissä) esikoisrunoteos Supersalanen tyttöpäiväkirja (Tammi) vie kipeään elämänvaiheeseen lapsuuden ja nuoruuden hämärälle rajamaalle. Ohut proosarunoteos kantaa raskasta taakkaa: karamellintahmaisia kasvukipuja, unelmia, turvattomuutta, pettymyksiä ja häpeää, toisin sanoen kaikkea sitä, mistä pienet tytöt on tehty.

Miljalla on taito sanallistaa nämä häilyvät, välillä uhmakkaat tunnot hetkiksi, ”jotka oli niin teräviä, että saan vieläkin näiden sivujen selailusta paperihaavoja”: mä käyn vessakopeihin itkemään huonoja tarranvaihtokauppoja, menetettyjä spice girls -kortteja ja syntymäpäiväkutsuja

eikä elämä ota alkaakseen / ei vaikka me ootetaan sylit auki… menee 13 vuotta kunnes alkaa tapahtuu … sinä päivänä kun en enää oo tää sama kenenkäs / sinä päivänä mun pitää päättää kuka oon ite

Raati totesi perusteluissaan: ”Miljan lavea, rönsyilevä puhekielinen teos kannattelee esittävän runouden luontevaa ja kertovaa ilmaisua… Supersalasessa tyttöpäiväkirjassa on nuoruuden paloa, runot liikkuvat lapsuuden ja nuoruuden välissä joskus kivuliaasti, välillä humoristisesti ja elävästi”.

Ukin talon tyhjennys 

Eeva Turusen (s. 1983 Tampereella) romaani Sivistynyt ja miellyttävä ihminen (Siltala) koostuu epätodennäköisistä aineksista: minäkertojan dialogeista ukin, puolison ja työkaverin kanssa, pöytäkirjoista ja luetteloista sekä uurnapuusepän välillä käydystä kirjeenvaihdosta.

Kaikesta tästä syntyy surureunainen muistokirjoitus arkkitehtiukille, jolta minäkertoja on ammattinsa perinyt. Taustalla kertojan parisuhde rakoilee, ja oma identiteetti huojahtelee. Alavireinen huumori höystää taidokasta mielenliikkeiden kuvausta.

Romaani oli myös Finlandia-palkintoehdokas. ”Romaanin säemäinen ja dialoginen ilmaisumuoto ohjaa lukijan huomion kielen nyansseihin, joiden sävyt ja tunnelmat Turunen hallitsee nautinnollisella tavalla”, perusteli Finlandia-raati ehdotustaan.

kuuntelen itseäni tässä / kuuntelemisen lopputulos: tänään ei kannata koettaa saattaa esirippusaagaa päätökseen / olen havisevassa tilassa / saan ollakin, saan olla hauras

Jäntin säätiön palkintoraati ylisti romaanin monikerroksellista kompositiota, joka ”on hämmästyttävän kevytlukuinen; hillitty ylikorrekti tyyli vie lukijan mukanaan. Niin kuin hienot humoristiset kertomukset, tämäkin tarina päättyy suruvoittoisiin tunnelmiin”.

On hienoa, että asiantunteva raati löytää vuodesta toiseen sattumia, hienoja kirjoja, joiden tekijöistä moni jää kirjallisuutemme historiaan. Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Iida Sofia Hirvonen: Radalla. Kosmos. 2022. 157 s.

Veera Milja: Supersalanen tyttöpäiväkirja. Tammi. 2022. 80 s.

Eeva Turunen: Sivistynyt  ja miellyttävä ihminen. Siltala. 2022. 439 s.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin

 Jotain minkä voimalla elää

Karin Smirnoffin romaanitrilogian päätösjaksossa sinnikkään Jana Kipon odysseia väkivallan, surun ja intohimon pyörteissä jatkuu. Vaikuttavassa huipennuksessa Sitten menin kotiin Jana löytää viimein etsimänsä.

Kolmikymppinen Jana Kippo on rämpinyt kiperästä paikasta toiseen ruotsalaisen Karin Smirnoffin ”tumman poeettisissa” romaaneissa Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen. Sitten menin kotiin -romaanissa hän kaipaa läheistä kaksoisveljeään broria, joka kuoli onnettomuudessa. Vai oliko se onnettomuus?

Teoksen rankka aloitus on tuttua Smirnoffin aiemmista romaaneista. Äiti hirttäytyi ullakolla. Minä perin koristeet, toteaa veljen naisystävä Angelika Janalle, kun he suunnittelevat joulunviettoa. 

Jana on kouluttautunut taiteilijaksi, mutta pestautui syrjäisen Smallångerin kylän kotihoitoon. Hän matkasi pohjoiseen estääkseen veljeään tappamasta itseään viinaan.

Smirnoff luonnostelee seudun ihmisiä nopein vedoin, mutta tavoittaa heistä oleellisen. Kuluttava elämä ankarissa olosuhteissa on kasvattanut itse kuhunkin kovan kuoren, jonka uumeniin tunteet padotaan. Joidenkin pettymykset ja katkeruus purkautuvat vihana ja väkivaltana.

Kenties heilläkin syvällä sisimmässä lepattaa vielä heikko liekki, kaipaus lohtuun ja läheisyyteen? miettii Jana, jonka lapsuuden kokemukset insestistä ja lyönneistä varjostavat hänen elämäänsä. Onneksi seudulta löytyy myös vähäeleisesti toisistaan välittäviä ihmisiä.

Janan ihmis- ja sukulaissuhteet ovat lievästi sanottuna kimurantteja. Ne hankaloittavat hänen muutenkin kuoppaista taivaltaan. Aitoa rakkauttakin olisi tarjolla, mutta se ei Janalle riitä. Hänen viha-rakkaussuhteensa karismaattiseen, mutta äkkipikaiseen taiteilija-Johniin tulee kaiken muun tielle.

Karin Smirnoffin menestystrilogia on myynyt Ruotsissa
yhteensä yli puoli miljoonaa kappaletta.
Kuva: Johan Gunseus

Jana puhelee ajatuksissaan kuolleen veljensä kanssa, pitää häntä näin elossa ja lähellään. Bror saa kommentoida siskonsa edesottamuksia estottomasti. Kun Jana jälleen kerran on palaamassa Johnin luo: Voi helvetti jana veli sanoi. Ei taas.

Smirnoff ei juuri piittaa oikeinkirjoitussäännöistä tykittäessään tarinaa iskevillä lauseillaan. Sen, minkä hän jättää sanomatta, lukija näkee ja kirjoittaa omassa päässään, sillä niin tehokkaasti hän viestinsä välittää. Lyhyet luvut vievät siekailematta tilanteesta toiseen ja pitävät lukijaa imussaan.

Smirnoff osaa kiihdyttää menoa ja yllättää. Ei ihme, että trilogiasta on tekeillä tv-sarja. Voisin kuvitella, että tuloksena syntyy hybridi, jossa Aki Kaurismäen elokuvien vähäeleisyys sekoittuu David Lynchin kauhuelokuvien hyytävään pelontunteeseen. Smirnoffin omalla twistillä totta kai.

Marjatta Tapiolan Syleily, öly ja tempera kankalle.

Sitten menin kotiin on paitsi täysiverinen kaunokirjallinen teos, myös psykologinen trilleri, jossa vihjeet ja johtolangat suorastaan tihkuvat sivuilta. Romaanin lukuisista juonenpätkistä syntyy monitasoinen, värikäs kudos. Janan kohtaamien ihmisten elämäntarinat kietoutuvat toisiinsa jatkaakseen jälleen omaan suuntaansa. Näinhän elämässä monesti käy.

Kuolema kulkee Janan kintereillä ja vie monta hänelle läheistä ja tärkeää ihmistä. Kertomuksen näennäisen raadollisen pinnan alla lipuu kaipauksen ja menetyksen haikea pohjavirta. Jana tajuaa elämän lopullisuuden vasta silloin, kun se päättyy.

Oli yhä yö. Pirttisohvan valottomassa kotilossa makasimme toisiimme sulautuneina. Ajattelimme samoja ajatuksia. Että oli alku ja loppu. Joiden välisen ajan me olimme tuhlanneet. Ja kohta se olisi ohi.

Takaumat Janan opiskeluvuosiin Tukholmassa tuovat kertomukseen toisen tason. Jana huomaa toistavansa vanhempiensa väkivaltakuviota alistuessaan östermalmilaisen pörssimeklarin leikkikaluksi. Mutta Jana osaa myös kostaa, eikä siinä ole mitään suloista.

Jana on muovaillut tarkkoja yksityiskohtia sisältäviä savihahmoja menneisyydestään ja sen ihmisistä. Pienoisveistokset herättävät ihastusta tukholmalaisen gallerian näyttelyssä: sairaan aitoja! Kun Jana törmää juron, yksinäisessä saaressa asuvan kuvanveistäjä Mikkelin teoksiin, ne ovat kuin isku palleaan, käännekohta hänen taiteenteossaan.

Antero Takalan valokuva Tammikuu Sorsavedellä-

Jana kokee jylhien kiviveistosten kuvaavan omia tunteitaan, omaa elämäänsä: petosta, menetystä ja yksinäisyyttä. Mikkelin mukaan todellinen taide syntyy juuri tästä: tunteista ja kipupisteistä, jotka taiteilija teostensa kautta välittää katsojalle. Se on sitä mitä kutsutaan taiteeksi. Että on jotain mikä on pakko saada ulos.

Savi ei enää taivu Janan hyppysissä entiseen malliin, sillä kädet kaipaavat työkaluja ja kiveä, joka alkaisi puhua. Mikkelin sanat kaikuvat hänen korvissaan: älä yritä kopioida ja näin hallita todellisuutta. Kuvaa tunnetta tai ajatusta.

Jana on vähitellen alkanut hahmottaa itseään ja elämäntehtäväänsä, sillä taiteesta on tullut erottamaton osa hänen elämäänsä. Hän on löytänyt jotain, mikä voimalla elää. Pitkä kujanjuoksu on vihdoin päättymässä. On aika mennä kotiin.

Haikein mielin hyvästelen Jana Kipon, mutta ymmärrän, että hän tarvitsee työrauhaa. Kenties hän myös haluaa rakentaa mahdollista yhteistä elämää tyttöystävänsä Nikin kanssa.

Onneksi Karin Smirnoff ei ole menossa minnekään. Hänet on valittu jatkamaan Stieg Larssonin maineikasta Millennium-kirjasarjaa. Voin kuvitella, että Karin Smirnoff ja Lisbet Salander tulevat mainiosti toimeen keskenään. Parivaljakko aloittaa yhteisen taipaleensa ensi syksynä WSOY:n kustantamalla teoksella Merikotkan huuto.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem).

Suom. Outi Menna. Tammi, 2022. 320 s.