Toisenlainen heppakirja

Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse

Wilma Hurskainen tarkastelee visuaalisesti upeassa valokuvateoksessaan ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. Onko eri lajien välinen kommunikaatio mahdollista? Sanna Lipponen laati englanninkielisen kirjan oivaltavat tekstit.

Hevonen on ollut ihmisen kumppani jo tuhansia vuosia. Ensimmäiset löydöt hevosen kesyttämisestä ulottuvat viiden tuhannen vuoden taakse, ratsastaakin olemme osanneet jo kolmisentuhatta vuotta. Ei siis ihme, että hevoseen on ajan saatossa liitetty fantasioita vanhoista kansantaruista tyttökirjojen romanttiseen sankariin.

Näistä aineksista Wilma Hurskainen on luonut valokuvakavalkadin hevosten ja naishahmojen yhteisestä elämästä. Nimensä teos on saanut vanhalta kiinalaiselta legendalta, jossa talon tytär annetaan aviopuolisoksi isäntänsä pelastaneelle hevoselle.

Niin, millaista olisi olla hevosen vaimo? Sitä Hurskainen kuvaa unenomaisissa ja silti konkreettisissa kuvissaan. Naiset tuovat hevosen kotiinsa, pukeutuvat itse hevoseksi tai pukevat sille omat juhlavaatteensa. Naiset menevät naimisiin aasin kanssa, pitävät pienhevosta sylissään, samoilevat lauman keskellä ja kiitävät hurjaa vauhtia komeissa maisemissa hevosen selässä.

Näistä roolipeleistä hevonen ei kuitenkaan ole kiinnostunut, korkeintaan se suostuu hulluttelemaan keinotekoisissa romanttisissa kuvioissa, joissa sen omaa identiteettiä ei oteta huomioon. Ja ennemmin tai myöhemmin se tallaa ne kavioidensa alle.

Wilma Hurskainen esittelee teostaan
Hippolyten julkistamistilaisuudessa.

Sillä elämä hevosten kanssa ei useinkaan vastaa niitä ruusunhohteisia toiveita, joita me ihmiset kuvittelemme ja hevosiin heijastamme. Ei. Talleilla puuhaamiseen liittyy lannan luontia, kuraa, potkuja ja puremia. Siihen liittyy työtä, surua ja pettymyksiä. Hevonen on aisteillaan elävä, herkkä eläin, joka nopeasti kääntää pehmeän turpansa ja potkaisee takakavioillaan aavistaessaan vaaraa.

Jotta yhteistyö hevosen kanssa sujuisi, siihen tarvitaan molempien suostumus ja halu tutustua toisiimme paremmin. Tutkimusmatka toisen lajin olentojen elämään ei noudata saman lajin yksilöiden kommunikaation koreografiaa. On luotava aivan uusi tapa kohdata toinen.

Olen itse työskennellyt vuosikymmeniä hevosten parissa kouluttajana ja kilparatsastajana. Näin kirjoitin aiheesta hevosantologiaan Hirnahduksia (Maahenki).

”Hevoset ovat arvaamattomia ja niiden kanssa puuhatessa on joka hetki varauduttava kaikkeen mahdolliseen. Kenties osa niiden viehätystä johtuu juuri tästä. Ne ovat vaistonsa varassa eläviä olentoja, joita ihminen ei väkipakolla pysty alistamaan. Hyvään suoritukseen ei riitä, että osaa teknisesti ratsastaa moitteettomasti ja tuntee hevosen motoriikan. Vähintään puolet koko homman jujusta on henkinen yhteys ratsun ja ratsastajan välillä.”

Ystäväni poni Gigant irrottelee Tuomarinkylän tallilla.

 ”Jos hyvällä ratsastajalla ja lahjakkaalla hevosella ei kerta kaikkiaan synkkaa, tuloksena on pelkkää sähellystä. Toisaalta jotkut kumppanukset ovat yhdessä saaneet ihmeitä aikaan. Teuraaksi tuomittu pieni Stroller-poni voitti Marion Coakesin kanssa esteratsastuksen olympiahopeaa, ja Josef Neckermaann teki saman tempun kouluareenalla Mariano-ratsunsa kanssa seitsemänkymppisenä sydämentahdistaja rinnassaan. Nämä hälkellyttävät suoritukset johtuivat yksinkertaisesti siitä, että kumpikin ratsukko puhalsi yhteen hiileen niin fyysisesti kuin henkisestikin.”

Ainoa eläin, jonka kanssa yhteensulautuminen voi olla näin saumatonta, on hevonen. Se on tuttu ja samalla mysteeri. Tämän vuoksi tutkimusmatka lajien väliseen kommunikaatioon jatkuu, ja me molemmat opimme toisiltamme. 

”Turhaan puhutaan hevoskuiskaajista. Ei hevosille mitään pidä kuiskata, niitä pitää päinvastoin kuunnella. Sillä niillä on paljon opetettavaa yhteisestä taipaleesta, jota me tällä pallolla kuljemme.”

Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse. Kehrer Verlag.  2016. 152 s.

Wilma Hurskaisen Ponytail on Valokuvagalleria Hippolyten Kuukauden teos.

Kirsti Manninen (toim.): Hirnahduksia. Maahenki. 2012. 221 s.

Kuka voittaa Hesarin esikoiskirjapalkinnon?

Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin Helsingin kirjamessuilla.

Kisaan lähetettiin tänä vuonna 75 esikoisteosta kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Valintaraadin puheenjohtajan Antti Majanderin mukaan kuluva vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä, joten raadilla piisaa vain hyviä vaihtoehtoja. Hänen ohellaan voitosta päättävät Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Aki Salmela sekä viime vuoden voittaja Saara Turunen.

Hesarin tekemän jutun perusteella voi päätellä, että useille finalisteille on yhteistä tapa jäsentää maailmaa ja omaa elämäänsä kirjoittamalla. Toisaalta he haluavat myös jakaa havaintonsa lukijoiden kanssa, laajentaa inhimillistä ymmärrystä ja parhaimmillaan muuttaa maailmaa.

Monilla debytanteilla oli pyörinyt mielessä kysymyksiä ja teemoja, jotka eivät jättäneet rauhaan ennen kuin ne oli saatu kansien väliin. ”Siitä on kirjoitettava, mikä haluaa tulla kirjoitetuksi.”

Yhdeksän finalistia kertoi messujen Aleksis Kivi -lavalla esikoisensa syntyvaiheista. Joukosta puuttui vain kuumetta potenut näytelmäkirjailija Johannes Ekholm. Hänen Rakkaus niinku -romaaninsa (Otava) syntyi puhelimeen kolmen vuoden aikana kertyneistä 2 300 000 merkistä koostuneista muistiinpanoista.

Teatteriohjaaja Aino Kiven Maailman kaunein tyttö -romaani (Into) on eksyksissä olevan sukupolven sisäinen kuva tyyliin Kurt Cobain, joka loisti kirkkaimmin kuolemansa jälkeen. Romaanin päähenkilö pohtii samoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Häntä voisi verrata Monica Fagerholmin Diivaan, jolle kaikki ovet ovat avoinna, mutta silti ahdistaa.

Työssäkäyvälle kirjallisuustieteen opiskelijalle Aura Nurmelle kirjoittaminen on fyysistä kärsimystä. ”Kävelen ympyrää ja kyyneleet valuvat.” Hänen runokokoelmansa, Villieläimiä (Kolera), aihe on rankka: lapseen kohdistuva väkivalta. Mukana on traaginen Vilja-Eerikan tapaus, silti kyse ei ole sosiaalipornosta. Ystävät varoittivat häntä kirjoittamasta aiheesta, mutta ”minulla on elämässäni samanlaisia kokemuksia, olin täynnä päättäväistä raivoa, joten jatkoin jääräpäisesti kirjoittamista”.

Elokuvaohjaaja, dramaturgi Jan Forströmille kirjoittaminen oli kolme vuotta pakopaikka ”oikeiden töiden” lomassa. Hän myöntää, että novellikokoelman nimi – jota hänen ystävänsä vihaavat – Eurooppalaisia rakastajia (Teos) on ironiaa. ”Ainakin omalla kohdallani”, hän lisää. Novellit eivät muistuta toisiaan, ja Forström tunnustaakin, ettei hänellä ole omaa ääntä eikä hän osaa kirjallista koristelua. Mutta vaikkei hän olekaan eurooppalainen rakastaja, hän huomasi kokoelmaa laatiessaan olevansa Euroopan rakastaja.

Muusikko Paperi T:n eli Henri Pulkkisen post-alfa-runokokoelma (Kosmos) syntyi tänä vuonna. Hän luki runoutta jo nuorena, sillä sen estetiikka kiinnosti, rap tuli kuvioihin myöhemmin. Rapissa on noudatettava hänen mukaansa ankarasti rytmiä ja loppusointuja, niinpä runojen kirjoittaminen tuntui räppäämisen rinnalla vapauttavalta. ”Kunnes huomasin, ettei se sittenkään ole niin yksinkertaista, runoissakin on oltava rytmi.”

Kirjallisuuden tutkija, kriitikko Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi -romaani (WSOY) perustuu tositapahtumaan. Hän halusi kirjoittaa muistomerkin päivän ikäisenä kuolleelle tyttärelleen ja ymmärtää sitä kautta menetystään. Entä voiko taide auttaa pääsemään kauhean kokemuksen yli? ”Kyllä voi. Luin aluksi aiheesta tosikertomuksia, mutta kirjoittaminen vasta auttoikin”.

Valokuvataiteen yliopistonlehtorin Hanna Weseliuksen Alma!-romaani (WSOY) sai nimensä säveltäjä Mahlerin leskeltä. Tätä kiellettiin tekemästä taidetta, teoksen nykyhetkessä elävä kuvataiteilija Aino puolestaan ei saa maalattua tauluja. Molemmat takertuvat miehiin, vaikka heidän pitäisi tehdä elämällään jotain. Kysymys on yleisesti ihmisyydestä, millä tavoin erilaiset ihmiset puhuvat toistensa ohi.

Toimittaja, tiedottaja Soili Pohjalaisen setä oli autokauppias. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hänen Käyttövehkeitä-romaaninsa (Atena) miljöön kanssa. Kertomuksen isä on autokauppias, jolle ihmiset ovat käyttövehkeitä siinä missä autotkin. ”En tiedä autoista mitään, hankin tietoa netin keskustelupalstoilta”, tunnusti Pohjalainen. Hauskan ja haikean teoksen ajankuva 80-luvulta oli kirjoittajalle tuttua ja sinne oli helppo palata.

Ympäristötieteilijä Inkeri Markkula haaveili nuorempana draaman opinnoista. ”Enkä edes hakenut opiskelemaan sitä! Kun keski-iän kriisi iski, aloin kirjoittaa hullun vimmalla ja pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille”, Pohjalainen tilitti menneisyyttään. Kaksi ihmistä minuutissa -romaanin (Gummerus) päähenkilö tutkii malariaa Pohjois-Thaimaassa. ”Halusin kuvata eriarvoisuuden tasoja, en vain kehitysmaissa, vaan myös hyvinvointivaltiossa.”

Äidinkielenopettaja Minna Rytisalon romaanin Lempi (Gummerus) tarina sijoittuu lappilaiseen syrjäkylään vuonna 1944. Suuret tunteet roihuavat saksalaisten sotilaiden ja kauppiaantytärten välillä. ”Sota on vain taustakohinaa, kyse on nykyromaanista vaikka tapahtumat onkin sijoitettu menneisyyteen. Toivon, että kirja puhuttelee tämän päivän ihmisiä, emme me ole miksikään muuttuneet”, Rytisalo summasi. ”Lempi laittaa itsensä likoon, kyse on haavoittavasta rakkaudesta. Kaikilla suurilla kokemuksilla on kääntöpuolensa.”

Koossa on jälleen aikamoinen kattaus kiinnostavia esikoisteoksia. Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vuosi toisensa jälkeen lahjakkaat debytantit nousevat estradille. Eikä kisan voittajan teos yleensä jää hänen viimeisekseen, se on vasta lähtölaukaus matkalla kirjallisen taivaan kiintotähdeksi. 

Taidetta ja tapahtumia joutomailla

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa -teos kehottaa katsomaan nurkan taakse ja bongaamaan taidetta gallerioiden ja museoiden ulkopuolelta.

Maaseudun Sivistysliiton Paikan tuntu – paikan identiteetti -hanke synnytti kolmen vuoden ajan väliaikaisia ja osallistavia ympäristötaideteoksia ja kulttuuritekoja ympäri Suomen. Nämä jatkavat nyt elämäänsä dokumentoituna Paikan tuntu -taidekirjassa, joka osoittaa, miten ympäristöön voi vaikuttaa taiteen keinoin, ja miten taiteilijan rooli on muuttunut ajan mittaan.

Kirjan on toimittanut Antti Möller ja hänen ohellaan yhdeksän taidealan ammattilaista on kirjoittanut runsaasti kuvitetun teoksen inspiroivat artikkelit. Taiteilijoita hankkeessa on ollut parisen sataa ja eri-ikäisiä ja -taustaisia osallistujia satoja. Teos vie lukijan muun muassa tyhjiksi jääneisiin Korkeasaaren karhulinnoihin, vedenalaiseen konserttiin, majakkasaareen ja hylätyille pihamaille.

Erilaiset unohdetut tilat on väliaikaisesti ”adoptoitu”. Taiteilijat eivät ole vallanneet paikkoja vaan kuunnelleet niiden henkeä ja toimineet tilojen ehdoilla. Tärkeää on myös ollut luoda kohtaamisia ja sosiaalisia kontakteja ihmisten välille. Monet hankkeet jatkavat elämäänsä projektin jo virallisesti päätyttyä.

Tapahtumissa ei annettu katseelle ylivaltaa, vaan joissakin projekteissa esimerkiksi ääni oli keskeisellä sijalla. Aivan uuden aluevaltauksen tekivät säveltäjä Petri Kuljuntausta ja kuvataiteilija Kristiina Ljokkoi, jotka loivat Rauman uimahalliin Life Aquatic -installaation. Se koostui veden alla kuunneltavista live konserteista sekä uima-altaaseen sijoitetusta veistotaiteesta ja elävästä vesiluonnosta.

Äänet oli kuunneltava pinnan alla. Siellä korva ei toimi, joten uimarin oli aistittava äänet ainoastaan kehonsa luiden ja kallon kautta. Uima-altaan omat äänet, vesipumput ja veden poistumis- ja tuloäänet, aiheuttivat taustakohinan, joten installaation äänten löytäminen vaati vaivaa, mutta tarjosi löytämisen iloa.

Paikan tuntu -hankkeen tarkoituksena oli myös kiinnittää huomiota ympäristön tilaan ja ihmisen rooliin sen pilaamisessa. Kuvataiteilija ja biologi Maritta Nurmi toteutti kesällä 2016 Raumalla ja Kylmäpihlajan majakkasaarella Kalanmaha-yhteisötaideteoksen, joka käsitteli uhkaavaa valtamerien saastumista ja vesistöihin heitettyjen ja upotettujen roskien pitkiä maatumisaikoja.

Nurmi suunnitteli rautalangasta kalojen muodon ja tarkoitus oli, että paikalliset ihmiset luovat kaloille nahan – pitsistä tietenkin kun Raumalla oltiin – ja täyttävät kalat rannoilta löytämillään roskilla. Alkuun ihmiset vähän empivät: ”Enhän minä nyt taidetta osaa” – tyyliin, kunnes he innostuivat ja tulivat kyselemään lisää kalanrunkoja pitseilleen.

Kaloihin kiinnitetyt satoja ja tuhansia vuosia kuvaavat numerot kertoivat surullista tarinaa, miten pitkiä tiettyjen materiaalien maatumisajat ovat. Ne herättivät katsojissa mielenkiintoa ja veivät viestiä konkreettisesti perille: Ei tuhota vesistöjä ja niiden eläimistöä! Näin ympäristö- ja yhteisötaide parhaimmillaan luo parempaa maailmaa.

Taiteilijakin koki roolinsa muuttuneen yllättävästi. ”Yhteisötaiteessa onkin kyse kommunikaatiosta, dialogista ja yhteistyöstä. Miten vapauttavaa! Yhdessä tekeminen olikin avartavaa ja iloista vaihtelua yksinäiseen pakertamiseen työhuoneella.”

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa. Maahenki, 2016.226 s.

Juhlajuomaa ja arkiruokaa

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiössä

Antti Rinta-Huumo ja Juha Berglund ovat julkaisseet
Viinistä viiniin -opasta vuodesta 1999 lähtien.

– Emme maista etikettiä! vakuuttivat viiniluennoitsija Antti Rinta-Huumo ja viinialan monitoimija, viininviljelijä Juha Berglund yhteen ääneen uudistuneen Viinistä viiniin 2017 -vuosikirjansa (Otava) julkistajaisissa Ruoka- ja viinimessuilla.

Parivaljakko tekee vuoden mittaan aikamoisen urakan: maistaa sokkona kaikki Alkosta saatavat viinit ja pisteyttää ne. He käyttävät ristiintaulukointia, jossa hinta/laatu-suhde määrittää viinin pisteluvun. Tällä kertaa – juhlivan Suomen kunniaksi – oppaaseen on valikoitunut 100 parasta viiniä, kolmen, neljän ja viiden tähden viinit. 

Kaikki arviot löytyvät kuitenkin netistä osoitteesta www.viinilehti.fi.

Entä millaista on hyvä viini? Omat mieltymykset tietenkin vaikuttavat, mutta kolmesta vaatimuksesta kriitikot eivät tingi. Ensinnäkin viinin on oltava teknisesti puhdasta, silti siinä saa olla karaktääriä. 25 vuotta Carsinin viinitilaa Bordeaux’ssa luotsannutta Berglundia ei kuitenkaan huiputeta: ”Joskus viljelijät väittävät, että virheellisessä viinissä on ”kompleksisuutta” ja ”moni-ilmeisyyttä”!

Toiseksi viinin on oltava tasapainoista ja kolmanneksi sen on oltava alkuperälleen tyypillistä. Nykyään, kun Uuden maailman viinit ovat tulleet kuvioihin mukaan, kriitikot myöntävät, etteivät aina tunnista viinin alkuperää. Siitä huolimatta, että Berglund tunnustaa käyvänsä joka sunnuntai ”harjoituksissa”, joissa maistellaan 6-7 viiniä ja yritetään päätellä, mistä ne ovat kotoisin.

Lopuksi viinikriitikoilla on meille hyviä uutisia: ”Suomessa viinien hinta laskee ja laatu paranee.

                       Konstailematonta kotiruokaa

Mutta juhlien jälkeen on palattava arkeen. Silloin on syötävä hyvin ja riittävästi, kehottaa Mielensäpahoittaja, joka on laatinut avuksi oppaan, Mielensäpahoittajan keittiössä (WSOY). Teos sisältää reilut 100 perinteisen ja hyvän kotiruoan reseptiä.

Miten ihmeessä metsien mies on kauhan varteen tarttunut? Eräänä tiistaina koitti vain päivä, kun mies seisoi yksin keittiössä kauha toisessa ja lihaliemikuutio toisessa kädessä. Tarvittiin keittokirja. Tuumasta toimeen, Mielensäpahoittaja aloitti tyhjästä ja kirjoitti sen.

Nyt me saamme nauttia oppaan autenttisista resepteistä. Kunniapaikalla komeilevat luonnollisesti karjalanpaisti ja läskisoosi. Ruskea kastike on ylittämätön herkku, jonka kanssa ei sovi temppuilla.

”Kivinkinen kysyi mitä söisimme ruskean kastikkeen kanssa. Kuinka niin, minä kysyin. No niin kuin lihaksi, hän sanoi. Tai kalaksi. Tai kanaksi. Kasvissyöjäksi hän ei minua uskonut.

                                                        Perunoita ruskean kastikkeen kanssa syödään. Piste.”

Penny Hillin pannu

 Mielensäpahoittajalla on asenne kohdallaan ja vankkoja mielipiteitä piisaa. Hän on maistellut myös vieraista padoista ja löytänyt yllättäviä makuja: Ätäkkä. Imelähapan. Kipakka. Ensijärkytyksen jälkeen hän huomasikin haluavansa noita vieraita makuja lisää. Niinpä Mielensäpahoittaja oppi, ettei kurri ole maitotuote ja opetteli valmistamaan niin vihreää currya, chili con carnea kuin pyörittelemään wokkipannua.

Meillä on nyt hyppysissämme kaksi lyömätöntä opasta sekä arkeen että juhlaan. Ei kun pöytä koreaksi!

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2017.

Otava.  2016. 398 s.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiöstä. WSOY. 2016. 144 s. 

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Kohtalokas tiilienhakumatka

Riku Korhonen on lohkaissut palan suomalaista elämänmenoa ja veistänyt siitä taitavasti vaikuttavan romaanin. Emme enää usko pahaan on heikkojen puolella.

WSOY:n uutuuskirjojen tiedotustilaisuudessa Riku Korhonen kertoi lukeneensa syksyllä 2012 kammottavia raportteja Syyrian sisällissodassa harjoitetusta julmuudesta naisia kohtaan. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ja muuallakin patriarkaalisia arvoja korostava mieskeskustelu kävi kuumana. Tämä ristiriita oli alkusysäys uudelle romaanille, Emme enää usko pahaan, joka ottaa kantaa naisten ja heikompien puolesta.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen värikuula-yrittäjä Eero Viitanen, haluaa pelastaa avioliittonsa ja päättää tehdä vaimonryöstön. Aino-vaimonsa kaappaamiseen hän saa avukseen epäonnisen yritysvakuutuksia markkinoivan ystävänsä Larin. Miten tähän päädyttiin?

Tarina alkoi auvoisasti 90-luvulla. Nuoriso aikuistui, basilikaruukkujen vierelle alkoi ilmestyä pastakoneita, vuokrakämpät vaihtuivat omistusasuntoihin. Takaumin valotettu ajankuva on aito ja elävä. Ainolla ja Eerollakin meni vielä hyvin, rakkautta ja seksiä piisasi. Kirjailija intoutuu peräti korkeaan veisuun pariskunnan onnea kuvatessaan.

”Taivas sitä panemista. He viettivät jokaisen vapaahetken yhdessä, raaputtivat ikkunanpokia, kittasivat ja maalasivat seiniä, sylkivät suustaan häpykarvoja ja heräsivät joka aamu varhain naimaan sarastuksen Katariinanlaakson ylle, valmiina kaikkiin halun seurauksiin.”

Riku Korhonen on voittanut mm Helsingin
Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja
EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Mutta kymmenen vuoden mittaan himo haalenee, Aino kertoo puutteestaan jääkaappimagneeteilla, Eero hukuttaa rakkauslaulut kulutusluotolla hankitun mönkijän pärinään. Ja päättää kääntää kelloa taaksepäin, palata vanhaan kertomukseen romanttisen vaimonryöstön avulla.

Hän tutkii aihetta perusteellisesti niin ikiaikaisten tarujen kuin nykyhetken surullisen todellisuuden näkökulmasta ja kokee outoa miehuuden ylpeyttä. Kirja on saanut nimensä Muumi-sarjakuvan ensimmäisen albumin tarinasta Muumi aloittaa uuden elämän. 

Siinä Muumikin tekee morsiamenryöstön kaappaamalla Niiskuneidin takaisin. Tove Janssonin liberaalin yhteiskunnan kärjistetyssä kuvauksessa vankien vapauttamista vaativassa mielenosoituksessa julistetaan: Emme enää usko pahaan!

Eeron tarkoin suunniteltu ryöstö riistäytyy kuitenkin omille teilleen, surullisin seurauksin. Ei elämää voi lavastaa ja ohjata kuin teatterinlavalla, eikä rakkautta voi ryöstää. Eero elää omassa maailmassaan ja kuvittelee miesuhossaan voivansa tehdä näin.

Keskiluokkaisella Ainolla sen sijaan on kosketuspintaa ja ymmärrystä elämän nurjemmallekin puolelle. Hän työskentelee päihdeongelmaisten hoitolaitoksessa ja näkee, miten monenlaisessa Suomessa me elämme. Korhonen junailee taitavasti väistämättömän yhteentörmäyksen näiden eri maailmojen välille. Kun meno äityy hurjaksi, kirjaa ei malta laskea käsistään.

Yhteentörmäykseen ajautuu sattumalta päihteistä toipunut parikymppinen Miika, joka vain haluaa rakentaa rakkaalleen kenkätelineen tiilistä. Mutta tiilienhakumatka koituu kohtalokkaaksi. Raaka ja runollinen kohtaavat sydäntäsärkevästi, kun Korhonen luo kirjallisuutta eläväksi. Tuntuu kuin kirjailija antaisi tarinan vain viedä ja tekstin soljua niin vetävää ja todentuntuista meno on.

Olipa aika pyöritys, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Kenties romaanin sanoman voisi kiteyttää sanomalla: Jollemme usko pahaan, sen voima vain kasvaa ja se yllättää arvaamattomalla hetkellä. Paha löytyy meistä jokaisesta. Ja usein sen uhrit ovat niitä viattomimpia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY.  2016. 392 s.

Tiia & Jouni Forström: BDSM-aapinen

Opas syksyn rietasteluihin

Tiia ja Jouni Forströmin astetta rajumpi BDSM-aapinen on perusteos, joka kertoo kaiken, minkä aina olet halunnut tietää kinkyseksistä.

Mikä ihmeen BDSM? ”Lyhenne pitää sisällään kolme sanaparia. Ensimmäinen viittaa sitomiseen (bondage) ja kurittamiseen (discipline).  D/s tarkoittaa alistamista (dominanace) ja alistumista (submission) ja S&M tai S/M puolestaan sadomasokismia eli nautintoa kivun aiheuttamisesta ja masokismia eli kivusta nauttimista”, selventää uusi seksiopas, jollaista ei aiemmin ole ollut.

Puutteen huomasivat seksityöntekijäpari Tiia ja Jouni Forström. Tiia (ent. Aarnipuu) on sukupuolen ja seksuaalisuuden moniosaaja, Setan ex-puheenjohtaja, sukupuolentutkija ja tietokirjailija. Jounilla on monipuolinen kokemus ihmisten satuttamisesta. Tekijöillä on siis kattavaa tietoa ja kokemusta seksuaalisuuden laajan ja värikkään skaalan niin teoriasta kuin käytännöstäkin.

Entä kenelle kirja on tarkoitettu?

– Kaikille aiheesta kiinnostuneille sekä lääkäreille ja sairaanhoitajille, joille näistä asioista ei koulutuksessa hiiskuta sanaakaan, vinkkaa Tiia teoksen julkistamistilaisuudessa On the Rocks -ravintolassa. Hämmästyttävää on, että fetisismi, sadomasokismi ja transvestismi poistettiin sairausluokituksista vasta vuonna 2011.

Tiia ja Jouni Forström.

”Aapiskirja” kertoo kirjain kerrallaan asiallisesti, tasapuolisesti ja helppolukuisesti kaikesta siitä, mistä äitisi ei osannut edes varoittaa. Kyse on nautintoa tuottavista aikuisten tummista fantasioista ja roolileikeistä. Aihealue on laaja ja tekijät toivovatkin, että se näkyy hyvällä tavalla moniäänisyytenä ja sallivuutena teoksessa. Forströmit eivät halua tarjoilla yhtä ainoaa oikeaa totuutta aiheesta, jota rakastavat monin eri tavoin.

”Esimerkiksi teknisesti samanlainen sidontatapahtuma voi olla yhdelle esteettinen kokemus, toiselle vahvasti eroottinen, kolmannelle terapeuttisen rentouttava ja neljännelle rangaistus – ja viidennelle vaikka kaikkea tätä.”

Sisällysluettelosta voi makunsa mukaan poimia teemoja kuten Adult Baby, Dilatointi, Face sitting, Kultaiset suihkut tai Piiskaaminen. Teoksessa käsitellään myös fetissejä ja välineitä. ”Klassinen esimerkki on Dominan jalkojen juureen nylonsukkahousuissa ja pitsistringeissä polvistuva raavas mies.”

Tiia Forström kertoi, ettei itse saa kicksejä sadetakista, mutta siihen pukeutuneen asiakkaan haltioitunut ilme saa hänet syttymään. Eikä BDSM-sessiota varten tarvita aina keskiaikaisia kidutusvälineitä muistuttavia laitteita, vaan monet parhaista seksileluista löytyvät omasta keittiöstä: pyykkipojat, puulasta, rulla elintarvikekelmua ja sopivan kokoinen juures tai vihannes voivat tarjota unohtumattoman nautinnon.

Tärkeää on, että asioista sovitaan etukäteen ja sopimuksia päivitetään aika ajoin. Session jälkeen on myös hyvä käydä jälkihoito ja analysoida yhdessä mitä tapahtui. Mutta ennen kaikkea Forströmit kehottavat lukijoita: ”Toteuttakaa itseänne ja fantasioitanne. Ja nauttikaa!”

Tiia & Jouni Forström: BDSM-aapinen, Like, 2016. 166 s.

Peter James: Kuolemaan asti sinun

 Myrkyllinen mieli ja tappavat taidot

Maailmankuulu dekkaristi Peter James saa neuvoja ja ohjeita niin varkailta kuin poliiseiltakin. Hänen uudessa, rikosylikomisario Roy Gracesta kertovassa kirjassaan tämä joutuu tunnustamaan, että on pahemman kerran aliarvioinut mustan lesken vaarallisuuden.

Minerva kustannuksen 25-vuotista taivalta juhlisti Iso-Britanniasta paikalle lennähtänyt yksi maan suosituimpia dekkaristeja, Peter James. Samalla julkistettiin hänen Roy Gracesta kertovan kirjasarjansa12. osa, Kuolemaan asti sinun.

James sai idean teokseensa vieraillessaan Suur-Lontoon poliisin sisäisen valvonnan yksikössä pari vuotta sitten. Siellä eräs poliiseista esitteli hänelle kaksi peltipurkkia, joissa oli ruokaa hänen myrkkynuolisammakoilleen. Myrkyillä onkin teoksessa tärkeä rooli. Taustatutkimukset niiden parissa olivat lopulta koitua kohtalokkaaksi, kun James eräänä päivänä huomasi pitelevänsä kämmenellään elävää arabialaista skorpionia.

Ehkä osa hänen kirjojensa suosiosta – niitä on myyty 18 miljoonaa kappaletta 52 maassa ja niitä on käännetty 37 kielelle – perustuu tarkkaan taustatyöhön. Näin ei kuitenkaan alun alkaen ollut laita.

– Yhdessä varhaisimmista romaaneistani tapahtumat oli sijoitettu Namibiaan, jossa en ollut käynyt, enkä muutenkaan tiennyt maasta juuri mitään. Kun minulta sitten tiedusteltiin Namibian olosuhteista, häpesin ja tunsin pettäneeni lukijoita, Peter James tunnusti. Sen jälkeen hän on ollut huolellinen yksityiskohtien paikkansapitävyydestä.

Nykyään hän varmistaa peräti aikatauluista, että junat ja lentokoneet hänen kirjoissaan lähtevät juuri niin kuin todellisuudessa. Paljon apua tiedonhankintaan hän saa myös lukijoilta kirjeiden, twitterin ja facebookin kautta.

 – Kerran kyselin twitterissä, tietääkö kukaan miten tietyn tyyppinen lukko murretaan. Sain perinpohjaisen vastauksen asuntomurtoihin erikoistuneelta avuliaalta varkaalta. Lukijani ovat myös fiksuja ja tarkkoja, he metsästävät ja löytävät joskus virheitä teoksistani. Eräskin lähetti minulle kahdeksansivuisen selostuksen concretin (betoni) ja cementin (sementti) eroista, James naurahti.

Hänen kirjansa poikkeavat perinteisestä englantilaisesta dekkarikaavasta, jonka mukaan teoksessa kuollaan kirjastossa ensimmäisellä sivulla ja aletaan sen jälkeen etsiä murhaajaa. Sen sijaan ”Kuolemaan asti sinun liikkuu yhtä aikaa monessa tasossa, ja mukana on myös edellisissä kirjoissa avoimeksi jääneitä juonenkäänteitä”, hehkutetaan Crime Reviewissä.

Kirjasarjan aidon oloisella rikosylikomisariolla Roy Gracella on elävä esikuva. Hän on Jamesin ystävä, entinen rikosylitarkastaja David Gaylor, joka työskentelee tiiviissä yhteistyössä kirjailijan kanssa.

– Seurustelen paljon poliisien kanssa ja saan heiltä arvokasta tietoa kirjojani varten. Olen heiltä oppinut, että hyvältä rikostutkijalta vaaditaan kaksi ominaisuutta. Hänen on kyettävä yhdistelemään järjestelmällisesti pieniä yksityiskohtia. Toisaalta hänen on nähtävä luovasti suuri kokonaiskuva.

– Vierailen myös vankiloissa juttelemassa vankien kanssa. Heiltäkin saan vinkkejä kirjoihini. Yksi Kuolemaan asti sinun -teoksen inspiraation lähteistä oli naisvanki, joka oli myrkyttänyt anoppinsa, James paljasti.

Tärkein resepti koukuttavien kirjojen luomiseen on Jamesin mielestä kuitenkin kirjailijan kyky rakastaa henkilöitään ja tehdä heistä kiehtovia. Niin hyviksistä kuin pahiksistakin. Tämä taito Peter Jamesilla mitä ilmeisimmin on.

Peter James: Kuolemaan asti sinun. Minerva, 2016. 476 s.