Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle esikoiskirjailijalle

Johannes Ekholm romaanillaan Rakkaus niinku, Aura Nurmi runokokoelmallaan Villieläimiä ja Soili Pohjalainen romaanillaan Käyttövehkeitä voittivat vuoden 2016 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Aura Nurmi, Johannes Ekholm ja Soili Pohjalainen palkintotilaisuudessa.

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 114 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, maisteri Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

17 000 euron suuruisen palkinnon voittivat tänä vuonna kolme esikoiskirjailijaa, jotka kaikki olivat myös ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajiksi.

Uusia väyliä kirjallisuuteen

Näytelmäkirjailija Johannes Ekholm kertoi Helsingin kirjamessuilla romaaninsa Rakkaus niinku (Otava) syntyneen puhelimeensa kolmen vuoden aikana kertyneistä 2 300 000 merkistä koostuneista muistiinpanoista. Samalla tavoin hänen teoksensa kolmikymppinen päähenkilö työstää teostaan. Ote raadin perusteluista:

”Päähenkilö Joona äänittää viikon ajan ympäröivää todellisuutta: keskusteluja perheen ja ystävien kanssa, chattia ja tekstiviestejä. Näistä äänityksistä Joona esittää kirjallisen teoksensa perustuvan. Metafiktiivinen Rakkaus niinku tuo esiin umpikujia, joihin päähenkilö joutuu niin taiteen etiikan, rakkauden kuin isäsuhteenkin kohdalla. --- Kielellisesti taiturillista kirjoitusta, joka heijastaa todellisuuden, tämänpäiväisen maailman.”

”Että mitä on kirjoittaminen ja lukeminen nykyään ku aivot on asemoitunu ottamaan vastaan dataa nopeesti pienissä pätkissä koko ajan… Että millanen ”kirjallisuuden idea” vois tänä päivänä olla, tai miten joku paperikirja vois olla edellee relevantti…”

Sensitiiviset säkeet eivät jätä rauhaan

Runoilija Aura Nurmelle teoksen Villieläimiä (Koleera) synnyttäminen oli tuskallista. Messuilla hän kertoi kirjoittamisen olevan hänelle fyysistä kärsimystä. ”Kävelen ympyrää ja kyyneleet valuvat.” Hänen runokokoelmansa aihe on rankka: lapseen kohdistuva väkivalta. Mukana on traaginen Vilja-Eerikan tapaus, silti kyse ei ole sosiaalipornosta. Ystävät varoittivat häntä kirjoittamasta aiheesta, mutta ”minulle on elämässäni samanlaisia kokemuksia, olin täynnä päättäväistä raivoa, joten jatkoin jääräpäisesti kirjoittamista”.

 Ote raadin perusteluista: ”Taiteen yhteiskunnallista vaikuttavuutta muistetaan aina peräänkuuluttaa kulttuuripoliittisissa linjanvedoissa. Kirjallisuuden osalta haasteeseen on vastannut leveimmin nykyrunous, niin esiintyvän runouden lavoilla kuin painetuissa kirjoissa. Runoilija Aura Nurmi on molempien kenttien rohkea pioneeri.”

”Mutta lopulta en tarvinnut sinua paikalle, / riittää että olet ja minä olen / sillä ei meitä, niin / erota enää mikään, ei Herran nuhde / tai menneisyyden raapivat varjot / eivät monet syysi olla tulematta / en saa tästä runoa.”

Hienovarainen ihmiskuva ja klassisen yksinkertainen rakenne

Soile Pohjalaisen esikoisromaanin Käyttövehkeitä (Atena) päähenkilön, Saanan, isä on juoppo, mutta menestyvä autokauppias. Hänen kuolemansa sysää tarinan liikkeelle ja Saanan matkalle lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen. Sukellus ei ole helppo. Veli-veljen katoaminen ja vanhempien avioero hajottavat perheen. Jäljelle jäävät autoritäärinen isä ja tottelevainen Saana. Miten tässä näin kävi? Täältä löytyy arvioni teoksesta: Käyttövehkeitä.

Ja raadin sanoin: ”Varhaisesta teini-iästä aikuiseen itsenäisyyteen kasvavan Saanan sarkastinen havainto ja napakka nuorisokieli hallitsee romaanin maailmaa, jonka keskiössä on tuplankäryinen autoverstas pin-up-kuvineen ja joutilaine asiakkaineen. Saanan kertomus on myös suomalaisen perhedynamiikan surullisen koominen analyysi, jonka perusaineksia ovat puhumisen vaikeus ja jouluaaton ruokapöydässä kehkeytyvä riita.”

”– Jos sä oikeesti koskaan ikinä milloinkaan olisit vähääkään rakastanut isää tai ylipäätään vittu ketään.

 – Niin mitä? äiti lyö nyrkin pöytään. – Niin mitä!”

Tästä on esikoiskirjailijoiden hyvä jatkaa. Onnea matkalle!

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku. Otava. 2016. 414 s.

Aura Nurmi: Villieläimiä. Kolera. 2016. 64 s.

Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä. Atena. 2016. 211s. 

Hanna Weselius: Alma!

 ”Sävellä, minä rukoilen”

Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon romaanillaan Alma! Sen lyyrinen kieli ja rujo todellisuus paiskaavat kättä ja luovat omaäänisen kuvan ajasta, jota elämme.

Alma! voitti myös Kirjan vuosi 2015 -
kirjoituskilpailun.

Hanna Weselius kertoi Hesarin haastattelussa kirjansa teemojen ja kysymysten piinanneen häntä yötä päivää. Alma (WSOY) on yritys ymmärtää niitä ja keskustella niistä muiden kanssa. Tässä hän onnistuu. Sadan vuoden aikajanalla liikkuvassa, ohuessa 210 sivun teoksessaan hän käsittelee vaikeita aiheita terävästi ja kiehtovasti. Elävä kieli imaisee lukijan kuin huomaamatta mukaan tarinaan, pohtimaan, kommentoimaan ja keskustelemaan.

Alma, yksi romaanin kolmesta päähenkilöstä, tunnetaan paremmin säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona kuin itse säveltäjänä. Tästä romaanissa on kyse. Miksei ihminen toteuta itseään sen sijaan, että ripustautuu muihin? Naisille tämä ripustautujan rooli on historian saatossa langennut kuin luonnostaan.

Ehtona Alman ja Gustavin avioliitolle oli, että Alma lopettaa luovan työnsä. ”Parempi ettet sävellä ollenkaan, se ei muuten sovi aviossa olevalle naiselle”, totesi Mahler vaimolleen. Mutta entä suuren säveltäjän kuoleman jälkeen? Alma oli vapaa tekemään mitä halusi, mutta ajautui yhä uusiin avioliittoihin ja suhteisiin. Eikä säveltänyt.

Alma Mahlerin (1879-1964)
nuoruudenkuva.

Tämä raivostuttaa teoksen toista päähenkilöä, lakimiestä – joka on nainen – ja ihan toista maata. Hän hoitaa työkseen miesten kolhimien naisten asioita, eikä voi ymmärtää, miksi naiset suostuvat alistumaan. Hän on teoksen iskevä kertojan ääni kaikkitietävän kertojan ohella. Näin hän astuu kirjan sivuille: ”Kovin kauan ei pilvisen kevätaamun valo ehdi rauhassa valua ikkunasta työpöydälle, kun jo ovi lennähtää auki. Sieltä lakimies puskee sisään takinliepeissään aamun viileys.”

Weselius on valokuvaaja ja sen huomaa. Tekstin ilmeikkyys ja sen luomat kielikuvat ihastuttavat: ”Alma sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen.” Yksi pieni lause kertoo tapahtumasta enemmän kuin useampikin valokuva.

Kolmantena tarinassa haahuilee Aino, kuvataiteilija, joka ei saa otetta elämästään. Hän valmistelee näyttelyä, mutta itsekritiikki on ankaraa: ”Mukamas vahvaa, mutta tosiasiassa katsetta väistävää viivaa, pelkkää valetta, pelkkä rähjäinen rikospaikka.”

Aino tuo mukanaan uutisia kaapatuista nigerialaisista koulutytöistä ja kumiveneellä henkensä kaupalla pakenevista turvapaikanhakijoista, kaikesta siitä, mikä maailmassa on vialla. Eikä hänellä itselläänkään kahden tytön yksinhuoltajana mene häävisti. Isät ovat kadonneet tyttöjen elämästä aikoja sitten.

Hanna Weselius työskentelee
valokuvataiteen yliopiston-
lehtorina.

 Hänen ongelmansa on päinvastainen kuin Alman. Ainokin olisi valmis suhteeseen, muttei osaa tarttua siihen, kun se olisi tarjolla. Ja vaikkei hän neljään vuoteen ole ollut lähelläkään miestä, toive elää. Ja kun se jälleen kerran osoittautuu toiveuneksi, hänen maailmansa romahtaa. Emme me pitkälle ole vuosisadassa edistyneet, tuntuu Weselius tuumivan.

Yksi kirjan satuttavista teemoista on nettiavaruudessa vellova naisviha. ”Löysä ja muodoton tasapaksu löllöhanuri, en panisi.” Aino ei saa silmiään irti keskusteluketjusta. Mistä luolasta tämä kiilusilmäisten idioottien pataljoona oikein on ryöminyt hehkuville näyttöruuduille? Weseliuksella on kysymykseen yksi käypä, yllättävä vastaus.

Alun irralliset tarinat löytävät vähän kerrallaan toisensa ja luovat kokonaiskuvan, jota ei ole mukava katsella. Mutta tosi se on ja siitä sen kiinnostavuus syntyy. Silti Alma!: n henki on yllättävän kepeä, peräti hauska. Ja toivoa paremmastakin on, sen Aino lupaa: ”Ehkä tyttärille maailma tulee olemaan erilainen. Ehkä niille maailma vastaa niin kuin ne huutavat. Sen pienen mahdollisuuden eteen on tehtävä kaikki, kaikki.”

 Hanna Weselius: Alma. WSOY.  2016. 210 s.

Toisenlainen heppakirja

Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse

Wilma Hurskainen tarkastelee visuaalisesti upeassa valokuvateoksessaan ihmisen ja hevosen välistä suhdetta. Onko eri lajien välinen kommunikaatio mahdollista? Sanna Lipponen laati englanninkielisen kirjan oivaltavat tekstit.

Hevonen on ollut ihmisen kumppani jo tuhansia vuosia. Ensimmäiset löydöt hevosen kesyttämisestä ulottuvat viiden tuhannen vuoden taakse, ratsastaakin olemme osanneet jo kolmisentuhatta vuotta. Ei siis ihme, että hevoseen on ajan saatossa liitetty fantasioita vanhoista kansantaruista tyttökirjojen romanttiseen sankariin.

Näistä aineksista Wilma Hurskainen on luonut valokuvakavalkadin hevosten ja naishahmojen yhteisestä elämästä. Nimensä teos on saanut vanhalta kiinalaiselta legendalta, jossa talon tytär annetaan aviopuolisoksi isäntänsä pelastaneelle hevoselle.

Niin, millaista olisi olla hevosen vaimo? Sitä Hurskainen kuvaa unenomaisissa ja silti konkreettisissa kuvissaan. Naiset tuovat hevosen kotiinsa, pukeutuvat itse hevoseksi tai pukevat sille omat juhlavaatteensa. Naiset menevät naimisiin aasin kanssa, pitävät pienhevosta sylissään, samoilevat lauman keskellä ja kiitävät hurjaa vauhtia komeissa maisemissa hevosen selässä.

Näistä roolipeleistä hevonen ei kuitenkaan ole kiinnostunut, korkeintaan se suostuu hulluttelemaan keinotekoisissa romanttisissa kuvioissa, joissa sen omaa identiteettiä ei oteta huomioon. Ja ennemmin tai myöhemmin se tallaa ne kavioidensa alle.

Wilma Hurskainen esittelee teostaan
Hippolyten julkistamistilaisuudessa.

Sillä elämä hevosten kanssa ei useinkaan vastaa niitä ruusunhohteisia toiveita, joita me ihmiset kuvittelemme ja hevosiin heijastamme. Ei. Talleilla puuhaamiseen liittyy lannan luontia, kuraa, potkuja ja puremia. Siihen liittyy työtä, surua ja pettymyksiä. Hevonen on aisteillaan elävä, herkkä eläin, joka nopeasti kääntää pehmeän turpansa ja potkaisee takakavioillaan aavistaessaan vaaraa.

Jotta yhteistyö hevosen kanssa sujuisi, siihen tarvitaan molempien suostumus ja halu tutustua toisiimme paremmin. Tutkimusmatka toisen lajin olentojen elämään ei noudata saman lajin yksilöiden kommunikaation koreografiaa. On luotava aivan uusi tapa kohdata toinen.

Olen itse työskennellyt vuosikymmeniä hevosten parissa kouluttajana ja kilparatsastajana. Näin kirjoitin aiheesta hevosantologiaan Hirnahduksia (Maahenki).

”Hevoset ovat arvaamattomia ja niiden kanssa puuhatessa on joka hetki varauduttava kaikkeen mahdolliseen. Kenties osa niiden viehätystä johtuu juuri tästä. Ne ovat vaistonsa varassa eläviä olentoja, joita ihminen ei väkipakolla pysty alistamaan. Hyvään suoritukseen ei riitä, että osaa teknisesti ratsastaa moitteettomasti ja tuntee hevosen motoriikan. Vähintään puolet koko homman jujusta on henkinen yhteys ratsun ja ratsastajan välillä.”

Ystäväni poni Gigant irrottelee Tuomarinkylän tallilla.

 ”Jos hyvällä ratsastajalla ja lahjakkaalla hevosella ei kerta kaikkiaan synkkaa, tuloksena on pelkkää sähellystä. Toisaalta jotkut kumppanukset ovat yhdessä saaneet ihmeitä aikaan. Teuraaksi tuomittu pieni Stroller-poni voitti Marion Coakesin kanssa esteratsastuksen olympiahopeaa, ja Josef Neckermaann teki saman tempun kouluareenalla Mariano-ratsunsa kanssa seitsemänkymppisenä sydämentahdistaja rinnassaan. Nämä hälkellyttävät suoritukset johtuivat yksinkertaisesti siitä, että kumpikin ratsukko puhalsi yhteen hiileen niin fyysisesti kuin henkisestikin.”

Ainoa eläin, jonka kanssa yhteensulautuminen voi olla näin saumatonta, on hevonen. Se on tuttu ja samalla mysteeri. Tämän vuoksi tutkimusmatka lajien väliseen kommunikaatioon jatkuu, ja me molemmat opimme toisiltamme. 

”Turhaan puhutaan hevoskuiskaajista. Ei hevosille mitään pidä kuiskata, niitä pitää päinvastoin kuunnella. Sillä niillä on paljon opetettavaa yhteisestä taipaleesta, jota me tällä pallolla kuljemme.”

Wilma Hurskainen: The Woman Who Married a Horse. Kehrer Verlag.  2016. 152 s.

Wilma Hurskaisen Ponytail on Valokuvagalleria Hippolyten Kuukauden teos.

Kirsti Manninen (toim.): Hirnahduksia. Maahenki. 2012. 221 s.

Kuka voittaa Hesarin esikoiskirjapalkinnon?

Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin Helsingin kirjamessuilla.

Kisaan lähetettiin tänä vuonna 75 esikoisteosta kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Valintaraadin puheenjohtajan Antti Majanderin mukaan kuluva vuosi on ollut poikkeuksellisen hyvä, joten raadilla piisaa vain hyviä vaihtoehtoja. Hänen ohellaan voitosta päättävät Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Aki Salmela sekä viime vuoden voittaja Saara Turunen.

Hesarin tekemän jutun perusteella voi päätellä, että useille finalisteille on yhteistä tapa jäsentää maailmaa ja omaa elämäänsä kirjoittamalla. Toisaalta he haluavat myös jakaa havaintonsa lukijoiden kanssa, laajentaa inhimillistä ymmärrystä ja parhaimmillaan muuttaa maailmaa.

Monilla debytanteilla oli pyörinyt mielessä kysymyksiä ja teemoja, jotka eivät jättäneet rauhaan ennen kuin ne oli saatu kansien väliin. ”Siitä on kirjoitettava, mikä haluaa tulla kirjoitetuksi.”

Yhdeksän finalistia kertoi messujen Aleksis Kivi -lavalla esikoisensa syntyvaiheista. Joukosta puuttui vain kuumetta potenut näytelmäkirjailija Johannes Ekholm. Hänen Rakkaus niinku -romaaninsa (Otava) syntyi puhelimeen kolmen vuoden aikana kertyneistä 2 300 000 merkistä koostuneista muistiinpanoista.

Teatteriohjaaja Aino Kiven Maailman kaunein tyttö -romaani (Into) on eksyksissä olevan sukupolven sisäinen kuva tyyliin Kurt Cobain, joka loisti kirkkaimmin kuolemansa jälkeen. Romaanin päähenkilö pohtii samoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Häntä voisi verrata Monica Fagerholmin Diivaan, jolle kaikki ovet ovat avoinna, mutta silti ahdistaa.

Työssäkäyvälle kirjallisuustieteen opiskelijalle Aura Nurmelle kirjoittaminen on fyysistä kärsimystä. ”Kävelen ympyrää ja kyyneleet valuvat.” Hänen runokokoelmansa, Villieläimiä (Kolera), aihe on rankka: lapseen kohdistuva väkivalta. Mukana on traaginen Vilja-Eerikan tapaus, silti kyse ei ole sosiaalipornosta. Ystävät varoittivat häntä kirjoittamasta aiheesta, mutta ”minulla on elämässäni samanlaisia kokemuksia, olin täynnä päättäväistä raivoa, joten jatkoin jääräpäisesti kirjoittamista”.

Elokuvaohjaaja, dramaturgi Jan Forströmille kirjoittaminen oli kolme vuotta pakopaikka ”oikeiden töiden” lomassa. Hän myöntää, että novellikokoelman nimi – jota hänen ystävänsä vihaavat – Eurooppalaisia rakastajia (Teos) on ironiaa. ”Ainakin omalla kohdallani”, hän lisää. Novellit eivät muistuta toisiaan, ja Forström tunnustaakin, ettei hänellä ole omaa ääntä eikä hän osaa kirjallista koristelua. Mutta vaikkei hän olekaan eurooppalainen rakastaja, hän huomasi kokoelmaa laatiessaan olevansa Euroopan rakastaja.

Muusikko Paperi T:n eli Henri Pulkkisen post-alfa-runokokoelma (Kosmos) syntyi tänä vuonna. Hän luki runoutta jo nuorena, sillä sen estetiikka kiinnosti, rap tuli kuvioihin myöhemmin. Rapissa on noudatettava hänen mukaansa ankarasti rytmiä ja loppusointuja, niinpä runojen kirjoittaminen tuntui räppäämisen rinnalla vapauttavalta. ”Kunnes huomasin, ettei se sittenkään ole niin yksinkertaista, runoissakin on oltava rytmi.”

Kirjallisuuden tutkija, kriitikko Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi -romaani (WSOY) perustuu tositapahtumaan. Hän halusi kirjoittaa muistomerkin päivän ikäisenä kuolleelle tyttärelleen ja ymmärtää sitä kautta menetystään. Entä voiko taide auttaa pääsemään kauhean kokemuksen yli? ”Kyllä voi. Luin aluksi aiheesta tosikertomuksia, mutta kirjoittaminen vasta auttoikin”.

Valokuvataiteen yliopistonlehtorin Hanna Weseliuksen Alma!-romaani (WSOY) sai nimensä säveltäjä Mahlerin leskeltä. Tätä kiellettiin tekemästä taidetta, teoksen nykyhetkessä elävä kuvataiteilija Aino puolestaan ei saa maalattua tauluja. Molemmat takertuvat miehiin, vaikka heidän pitäisi tehdä elämällään jotain. Kysymys on yleisesti ihmisyydestä, millä tavoin erilaiset ihmiset puhuvat toistensa ohi.

Toimittaja, tiedottaja Soili Pohjalaisen setä oli autokauppias. Tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä hänen Käyttövehkeitä-romaaninsa (Atena) miljöön kanssa. Kertomuksen isä on autokauppias, jolle ihmiset ovat käyttövehkeitä siinä missä autotkin. ”En tiedä autoista mitään, hankin tietoa netin keskustelupalstoilta”, tunnusti Pohjalainen. Hauskan ja haikean teoksen ajankuva 80-luvulta oli kirjoittajalle tuttua ja sinne oli helppo palata.

Ympäristötieteilijä Inkeri Markkula haaveili nuorempana draaman opinnoista. ”Enkä edes hakenut opiskelemaan sitä! Kun keski-iän kriisi iski, aloin kirjoittaa hullun vimmalla ja pääsin luovan kirjoittamisen mestarikurssille”, Pohjalainen tilitti menneisyyttään. Kaksi ihmistä minuutissa -romaanin (Gummerus) päähenkilö tutkii malariaa Pohjois-Thaimaassa. ”Halusin kuvata eriarvoisuuden tasoja, en vain kehitysmaissa, vaan myös hyvinvointivaltiossa.”

Äidinkielenopettaja Minna Rytisalon romaanin Lempi (Gummerus) tarina sijoittuu lappilaiseen syrjäkylään vuonna 1944. Suuret tunteet roihuavat saksalaisten sotilaiden ja kauppiaantytärten välillä. ”Sota on vain taustakohinaa, kyse on nykyromaanista vaikka tapahtumat onkin sijoitettu menneisyyteen. Toivon, että kirja puhuttelee tämän päivän ihmisiä, emme me ole miksikään muuttuneet”, Rytisalo summasi. ”Lempi laittaa itsensä likoon, kyse on haavoittavasta rakkaudesta. Kaikilla suurilla kokemuksilla on kääntöpuolensa.”

Koossa on jälleen aikamoinen kattaus kiinnostavia esikoisteoksia. Suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuus näyttää valoisalta, kun vuosi toisensa jälkeen lahjakkaat debytantit nousevat estradille. Eikä kisan voittajan teos yleensä jää hänen viimeisekseen, se on vasta lähtölaukaus matkalla kirjallisen taivaan kiintotähdeksi. 

Taidetta ja tapahtumia joutomailla

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa -teos kehottaa katsomaan nurkan taakse ja bongaamaan taidetta gallerioiden ja museoiden ulkopuolelta.

Maaseudun Sivistysliiton Paikan tuntu – paikan identiteetti -hanke synnytti kolmen vuoden ajan väliaikaisia ja osallistavia ympäristötaideteoksia ja kulttuuritekoja ympäri Suomen. Nämä jatkavat nyt elämäänsä dokumentoituna Paikan tuntu -taidekirjassa, joka osoittaa, miten ympäristöön voi vaikuttaa taiteen keinoin, ja miten taiteilijan rooli on muuttunut ajan mittaan.

Kirjan on toimittanut Antti Möller ja hänen ohellaan yhdeksän taidealan ammattilaista on kirjoittanut runsaasti kuvitetun teoksen inspiroivat artikkelit. Taiteilijoita hankkeessa on ollut parisen sataa ja eri-ikäisiä ja -taustaisia osallistujia satoja. Teos vie lukijan muun muassa tyhjiksi jääneisiin Korkeasaaren karhulinnoihin, vedenalaiseen konserttiin, majakkasaareen ja hylätyille pihamaille.

Erilaiset unohdetut tilat on väliaikaisesti ”adoptoitu”. Taiteilijat eivät ole vallanneet paikkoja vaan kuunnelleet niiden henkeä ja toimineet tilojen ehdoilla. Tärkeää on myös ollut luoda kohtaamisia ja sosiaalisia kontakteja ihmisten välille. Monet hankkeet jatkavat elämäänsä projektin jo virallisesti päätyttyä.

Tapahtumissa ei annettu katseelle ylivaltaa, vaan joissakin projekteissa esimerkiksi ääni oli keskeisellä sijalla. Aivan uuden aluevaltauksen tekivät säveltäjä Petri Kuljuntausta ja kuvataiteilija Kristiina Ljokkoi, jotka loivat Rauman uimahalliin Life Aquatic -installaation. Se koostui veden alla kuunneltavista live konserteista sekä uima-altaaseen sijoitetusta veistotaiteesta ja elävästä vesiluonnosta.

Äänet oli kuunneltava pinnan alla. Siellä korva ei toimi, joten uimarin oli aistittava äänet ainoastaan kehonsa luiden ja kallon kautta. Uima-altaan omat äänet, vesipumput ja veden poistumis- ja tuloäänet, aiheuttivat taustakohinan, joten installaation äänten löytäminen vaati vaivaa, mutta tarjosi löytämisen iloa.

Paikan tuntu -hankkeen tarkoituksena oli myös kiinnittää huomiota ympäristön tilaan ja ihmisen rooliin sen pilaamisessa. Kuvataiteilija ja biologi Maritta Nurmi toteutti kesällä 2016 Raumalla ja Kylmäpihlajan majakkasaarella Kalanmaha-yhteisötaideteoksen, joka käsitteli uhkaavaa valtamerien saastumista ja vesistöihin heitettyjen ja upotettujen roskien pitkiä maatumisaikoja.

Nurmi suunnitteli rautalangasta kalojen muodon ja tarkoitus oli, että paikalliset ihmiset luovat kaloille nahan – pitsistä tietenkin kun Raumalla oltiin – ja täyttävät kalat rannoilta löytämillään roskilla. Alkuun ihmiset vähän empivät: ”Enhän minä nyt taidetta osaa” – tyyliin, kunnes he innostuivat ja tulivat kyselemään lisää kalanrunkoja pitseilleen.

Kaloihin kiinnitetyt satoja ja tuhansia vuosia kuvaavat numerot kertoivat surullista tarinaa, miten pitkiä tiettyjen materiaalien maatumisajat ovat. Ne herättivät katsojissa mielenkiintoa ja veivät viestiä konkreettisesti perille: Ei tuhota vesistöjä ja niiden eläimistöä! Näin ympäristö- ja yhteisötaide parhaimmillaan luo parempaa maailmaa.

Taiteilijakin koki roolinsa muuttuneen yllättävästi. ”Yhteisötaiteessa onkin kyse kommunikaatiosta, dialogista ja yhteistyöstä. Miten vapauttavaa! Yhdessä tekeminen olikin avartavaa ja iloista vaihtelua yksinäiseen pakertamiseen työhuoneella.”

Paikan tuntu – kohtaamisia unohdetuissa tiloissa. Maahenki, 2016.226 s.

Juhlajuomaa ja arkiruokaa

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiössä

Antti Rinta-Huumo ja Juha Berglund ovat julkaisseet
Viinistä viiniin -opasta vuodesta 1999 lähtien.

– Emme maista etikettiä! vakuuttivat viiniluennoitsija Antti Rinta-Huumo ja viinialan monitoimija, viininviljelijä Juha Berglund yhteen ääneen uudistuneen Viinistä viiniin 2017 -vuosikirjansa (Otava) julkistajaisissa Ruoka- ja viinimessuilla.

Parivaljakko tekee vuoden mittaan aikamoisen urakan: maistaa sokkona kaikki Alkosta saatavat viinit ja pisteyttää ne. He käyttävät ristiintaulukointia, jossa hinta/laatu-suhde määrittää viinin pisteluvun. Tällä kertaa – juhlivan Suomen kunniaksi – oppaaseen on valikoitunut 100 parasta viiniä, kolmen, neljän ja viiden tähden viinit. 

Kaikki arviot löytyvät kuitenkin netistä osoitteesta www.viinilehti.fi.

Entä millaista on hyvä viini? Omat mieltymykset tietenkin vaikuttavat, mutta kolmesta vaatimuksesta kriitikot eivät tingi. Ensinnäkin viinin on oltava teknisesti puhdasta, silti siinä saa olla karaktääriä. 25 vuotta Carsinin viinitilaa Bordeaux’ssa luotsannutta Berglundia ei kuitenkaan huiputeta: ”Joskus viljelijät väittävät, että virheellisessä viinissä on ”kompleksisuutta” ja ”moni-ilmeisyyttä”!

Toiseksi viinin on oltava tasapainoista ja kolmanneksi sen on oltava alkuperälleen tyypillistä. Nykyään, kun Uuden maailman viinit ovat tulleet kuvioihin mukaan, kriitikot myöntävät, etteivät aina tunnista viinin alkuperää. Siitä huolimatta, että Berglund tunnustaa käyvänsä joka sunnuntai ”harjoituksissa”, joissa maistellaan 6-7 viiniä ja yritetään päätellä, mistä ne ovat kotoisin.

Lopuksi viinikriitikoilla on meille hyviä uutisia: ”Suomessa viinien hinta laskee ja laatu paranee.

                       Konstailematonta kotiruokaa

Mutta juhlien jälkeen on palattava arkeen. Silloin on syötävä hyvin ja riittävästi, kehottaa Mielensäpahoittaja, joka on laatinut avuksi oppaan, Mielensäpahoittajan keittiössä (WSOY). Teos sisältää reilut 100 perinteisen ja hyvän kotiruoan reseptiä.

Miten ihmeessä metsien mies on kauhan varteen tarttunut? Eräänä tiistaina koitti vain päivä, kun mies seisoi yksin keittiössä kauha toisessa ja lihaliemikuutio toisessa kädessä. Tarvittiin keittokirja. Tuumasta toimeen, Mielensäpahoittaja aloitti tyhjästä ja kirjoitti sen.

Nyt me saamme nauttia oppaan autenttisista resepteistä. Kunniapaikalla komeilevat luonnollisesti karjalanpaisti ja läskisoosi. Ruskea kastike on ylittämätön herkku, jonka kanssa ei sovi temppuilla.

”Kivinkinen kysyi mitä söisimme ruskean kastikkeen kanssa. Kuinka niin, minä kysyin. No niin kuin lihaksi, hän sanoi. Tai kalaksi. Tai kanaksi. Kasvissyöjäksi hän ei minua uskonut.

                                                        Perunoita ruskean kastikkeen kanssa syödään. Piste.”

Penny Hillin pannu

 Mielensäpahoittajalla on asenne kohdallaan ja vankkoja mielipiteitä piisaa. Hän on maistellut myös vieraista padoista ja löytänyt yllättäviä makuja: Ätäkkä. Imelähapan. Kipakka. Ensijärkytyksen jälkeen hän huomasikin haluavansa noita vieraita makuja lisää. Niinpä Mielensäpahoittaja oppi, ettei kurri ole maitotuote ja opetteli valmistamaan niin vihreää currya, chili con carnea kuin pyörittelemään wokkipannua.

Meillä on nyt hyppysissämme kaksi lyömätöntä opasta sekä arkeen että juhlaan. Ei kun pöytä koreaksi!

Juha Berglund ja Antti Rinta-Huumo: Viinistä viiniin 2017.

Otava.  2016. 398 s.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiöstä. WSOY. 2016. 144 s. 

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Kohtalokas tiilienhakumatka

Riku Korhonen on lohkaissut palan suomalaista elämänmenoa ja veistänyt siitä taitavasti vaikuttavan romaanin. Emme enää usko pahaan on heikkojen puolella.

WSOY:n uutuuskirjojen tiedotustilaisuudessa Riku Korhonen kertoi lukeneensa syksyllä 2012 kammottavia raportteja Syyrian sisällissodassa harjoitetusta julmuudesta naisia kohtaan. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ja muuallakin patriarkaalisia arvoja korostava mieskeskustelu kävi kuumana. Tämä ristiriita oli alkusysäys uudelle romaanille, Emme enää usko pahaan, joka ottaa kantaa naisten ja heikompien puolesta.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen värikuula-yrittäjä Eero Viitanen, haluaa pelastaa avioliittonsa ja päättää tehdä vaimonryöstön. Aino-vaimonsa kaappaamiseen hän saa avukseen epäonnisen yritysvakuutuksia markkinoivan ystävänsä Larin. Miten tähän päädyttiin?

Tarina alkoi auvoisasti 90-luvulla. Nuoriso aikuistui, basilikaruukkujen vierelle alkoi ilmestyä pastakoneita, vuokrakämpät vaihtuivat omistusasuntoihin. Takaumin valotettu ajankuva on aito ja elävä. Ainolla ja Eerollakin meni vielä hyvin, rakkautta ja seksiä piisasi. Kirjailija intoutuu peräti korkeaan veisuun pariskunnan onnea kuvatessaan.

”Taivas sitä panemista. He viettivät jokaisen vapaahetken yhdessä, raaputtivat ikkunanpokia, kittasivat ja maalasivat seiniä, sylkivät suustaan häpykarvoja ja heräsivät joka aamu varhain naimaan sarastuksen Katariinanlaakson ylle, valmiina kaikkiin halun seurauksiin.”

Riku Korhonen on voittanut mm Helsingin
Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja
EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Mutta kymmenen vuoden mittaan himo haalenee, Aino kertoo puutteestaan jääkaappimagneeteilla, Eero hukuttaa rakkauslaulut kulutusluotolla hankitun mönkijän pärinään. Ja päättää kääntää kelloa taaksepäin, palata vanhaan kertomukseen romanttisen vaimonryöstön avulla.

Hän tutkii aihetta perusteellisesti niin ikiaikaisten tarujen kuin nykyhetken surullisen todellisuuden näkökulmasta ja kokee outoa miehuuden ylpeyttä. Kirja on saanut nimensä Muumi-sarjakuvan ensimmäisen albumin tarinasta Muumi aloittaa uuden elämän. 

Siinä Muumikin tekee morsiamenryöstön kaappaamalla Niiskuneidin takaisin. Tove Janssonin liberaalin yhteiskunnan kärjistetyssä kuvauksessa vankien vapauttamista vaativassa mielenosoituksessa julistetaan: Emme enää usko pahaan!

Eeron tarkoin suunniteltu ryöstö riistäytyy kuitenkin omille teilleen, surullisin seurauksin. Ei elämää voi lavastaa ja ohjata kuin teatterinlavalla, eikä rakkautta voi ryöstää. Eero elää omassa maailmassaan ja kuvittelee miesuhossaan voivansa tehdä näin.

Keskiluokkaisella Ainolla sen sijaan on kosketuspintaa ja ymmärrystä elämän nurjemmallekin puolelle. Hän työskentelee päihdeongelmaisten hoitolaitoksessa ja näkee, miten monenlaisessa Suomessa me elämme. Korhonen junailee taitavasti väistämättömän yhteentörmäyksen näiden eri maailmojen välille. Kun meno äityy hurjaksi, kirjaa ei malta laskea käsistään.

Yhteentörmäykseen ajautuu sattumalta päihteistä toipunut parikymppinen Miika, joka vain haluaa rakentaa rakkaalleen kenkätelineen tiilistä. Mutta tiilienhakumatka koituu kohtalokkaaksi. Raaka ja runollinen kohtaavat sydäntäsärkevästi, kun Korhonen luo kirjallisuutta eläväksi. Tuntuu kuin kirjailija antaisi tarinan vain viedä ja tekstin soljua niin vetävää ja todentuntuista meno on.

Olipa aika pyöritys, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Kenties romaanin sanoman voisi kiteyttää sanomalla: Jollemme usko pahaan, sen voima vain kasvaa ja se yllättää arvaamattomalla hetkellä. Paha löytyy meistä jokaisesta. Ja usein sen uhrit ovat niitä viattomimpia.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. WSOY.  2016. 392 s.