Helena Sinervo: Tytön huone

Lähdön tunnelmaa

Helena Sinervon yhdenpäivänromaanissa Tytön huone tyttären lähtö maailmalle laukaisee äidissä tunnemyrskyn. Muistot hänen omista kokemuksistaan nousevat pinnalle, eivätkä ne kaikki ole kauniita.

Kuusikymppisen musiikinopettaja Saaran mielessä vellovat pakahduttavat tunteet ja pahat aavistukset hänen katsellessaan tyttärensä Sofian auki retkottavaa matkalaukkua.

 ”On epäämättömän mahdollista, ettei tyttö palaa enää ikinä sinne mistä lähti, että lähdön hetki merkitsee viimeistä halausta ja hajukontaktia.”

Helena Sinervon romaani Tytön huone (WSOY) alkaa ladatuissa tunnelmissa. Näennäisen lyhyestä aikajanastaan huolimatta teos sulkee syliinsä niin nykyhetken, menneen kuin ounastelut tulevasta. Vaikka Saara tietää, että ihmisen on uskallettava elää, hän ei mahda mitään alitajunnassaan kytevälle pelolle.

Sofia, 18 v, on toista maata. Häntä ei vähääkään huoleta lähtö opiskelemaan Montréaliin, Kanadaan. Päinvastoin. Hän haluaa vihdoin saada hajurakoa tytön huoneeseensa, seikkailla ja hankkia kokemuksia. Ero poikaystävästäkään ei rassaa, sillä tämä hapuilee uutta identiteettiä naisena.

Saaran minämuodossa kertomat muistot ja mietteet keskeyttävät aika ajoin kertojan tarinan. Tämä elävöittää tekstiä, ja meistä lukijoista tuntuu, kuin Saara näin uskoutuisi ja paljastaisi meille arimpia tuntojaan.

Sofian lähtö saa Saaran mielen syövereissä muhivat muistot kuplimaan pinnalle. Mutta tulevaisuuskin mietityttää: Mitä tehdä tyhjäksi jäävälle tytön huoneelle? Jättää se ennalleen odottamaan, ottaa omaan käyttöön ja muokata siitä opiskelukammio, treenihuone tai kenties meditaatiotila?

Nämä pohdinnat kätkevät sisälleen Saaran tunteman pelon vanhenemisesta ja merkityksellisyyden menetyksestä. Tyttären lennettyä pesästä elän yksin vain itseäni varten, hän murehtii. Siitä huolimatta, että some, elimellinen osa elämää, muuta väittää: Netin syövereissä voidaan jakaa niin iloja kuin suruja.

Kun Saara näin tekee, hänen vapautunut ystävättärensä vastaa voimauttavalla postauksella: Tästä alkaa VAPAUS! Saaraa se ei ilahduta, sillä hän ei halua ”älyvapaita ähkysutinoita joidenkin Tinder-leskien kanssa”. Hän kaipaa jotain syvällisempää ja kokonaisvaltaisempaa.

Auli Järvelä: Varjoja, öljy kankaalle, 2013.

Saara tuli yllättäen äidiksi nelikymppisenä. Hänen ei kuitenkaan tarvitse pelätä (toivoa?), isoäidiksi tuloa, mikäli Sofia pysyy kannassaan. Tytär ilmaisi mielipiteensä aiheesta selvästi Eduskuntatalon portailla mielenosoituksessa heiluttamassaan banderollissa: ”Lapsettomuus on tehokkain ekoteko”.

Sekä äiti että tytär ovat huolissaan planeetan tulevaisuudesta ja ekokatastrofista. Saara ei anna itselleen armoa vaan tuntee olevansa syyllinen, ”rypistyvä hiilijalanjälki”. Sen sijaan synteettistä biologiaa opiskelemaan lähtevän Sofian huimana unelmana kangastelee hanke ”imaista liiat hiilet ilmakehästä ja muuttaa ne proteiiniksi ruokapöytään”.

Rakastavassa ja valveutuneessa kodissa kasvanut Sofia on saanut matkaevääkseen itseluottamusta ja tietotaitoa. Saaralta ne puuttuivat, kun hän kolmisenkymmentä vuotta sitten lähti Eurooppaan reilaamaan. Tynnyrissä kasvanut, naiivi nuori nainen oli helppo saalis astellessaan aurinkoisena aamuna Luxembourgin puiston käytävillä.

Nuoren Saaran maailmankuvan mullistanut kokemus ei vuosien varrella ole päästänyt häntä pihdeistään vaan varjostaa edelleen hänen elämäänsä aikuisena. Ahdistavan tapausketjun taustamusiikkina hänen korvissaan soi Franz Schubertin Forelli, laulu häijysti hymyilevästä saalistajasta. 

Runoilija, prosaisti Helena Si-
 nervon teos Runoilijan talossa
voitti Finlandia-palkinnon 2004.
Kuva: Veikko Somerpuro

Helena Sinervo oli Saaran tavoin ammatiltaan pianonsoitonopettaja, ennen kuin kirjallisuus vei hänet mennessään. Niinpä ei olekaan ihme, että klassinen musiikki säestää Saaran tarinaa. Hän kokee, että ”musiikki on hoivannut minua, puhdistanut ja kannatellut, huojentanut oloa, antanut merkityksen”.

Äidin ja tyttären välisiä suhteita on yhtä monta kuin äitejä ja tyttäriä. Saaralla ja Sofialla tuntuu menevän hyvin. Sen voi päätellä heidän sanailustaan, joka kuulostaa aidolta ja rehelliseltä. Moni äiti varmaan tunnistaa itsensä Saarassa ja hänen huolissaan.

Marjaana Virran suunnittelema Tytön huoneen kansi peilaa oivaltavasti kirjan sisältöä. Kannen kellon viisarit osoittavat viittä yli kuutta, mikä merkitsee, että Sofian laiva on irronnut laiturista. Katsellessaan laivan häipymistä horisonttiin Saara tajuaa, että hänen on vihdoin päästettävä irti menneestä ja alettava itsekin elää.

Helena Sinervo: Tytön huone. WSOY. 2020.250 s.