Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä

Mysteerin äärellä

 Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä tapahtuu outoja asioita. Teoksen minäkertoja, luonnontutkija, joutuu pohtimaan kysymystä, mitä tieteen tuolta puolen löytyy?

… miten saan metallihyönteiset sijoitettua niveljalkaisten sukupuuhun?

Luonnontutkija on Akatemian apurahan turvin saapunut pieneen kaupunkiin, joka on ahtautunut valtameren ja ammoin sammuneen tulivuoren väliin. Kaupunkia ympäröi tiheä sademetsä, jonka omintakeista flooraa ja faunaa biologi on tullut tutkimaan.

Kaikki alkaa varsin asiallisesti Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä (WSOY).  Minäkertoja kirjoittaa päiväkirjaa, jonka merkinnät alkavat kunnianhimoisen innostuksen vallassa: jos onnistun täällä, olen varmasti professori ennen kuin täytän neljäkymmentä.

Läpitunkematon, villi luonto tarjoaa tutkijalle aineistoa: lukemattomia aiemmin tuntemattomia eliölajeja ja kasveja. Hän on palkannut taloudenhoitajan, töykeähkön Marthan siivoamaan pari kertaa viikossa, jotta voisi keskittyä tutkimukseen. Työ ei kuitenkaan suju hänen suunnitelmiensa mukaan: kuume iskee, kaataa hänet sänkyyn ja vääristää hänen aistejaan.

Luonnontutkijan päiväkirjamerkinnät niukkenevat. Välillä hän jaksaa kirjoittaa päiväkirjaansa sivulle vain yhden lauseen: MARTHA KÄVI. Sanoi kutsuvansa lääkärin. Uuskumma hiipii teoksen sivuille, kun laboratorion esineet alkavat mystisesti siirtyä paikoiltaan. Yöllä hehkuvasilmäiset kummituseläimet karjahtelevat ja raapivat biologin metsään kyhäämän piilokojun seiniä.

Tutkijan löydökset käyvät yhä omituisemmiksi. Hänen maahyönteisten pyydystämistä varten asettamastaan etyleeniglykolivadista löytyy kookas, ryömivä kovakuoriainen. Tarkemmat tutkimukset paljastavat otuksen olevan kokonaan metallia. Pudotin sen suurimpaan lasiseen keruupurkkiini, ja sen pohjalle se kilahti.

Kun viidakosta löytyy sotilaan päätön ruumis ja tutkijan laboratoriosta pääkallo, kyläläisten – ja poliisipäällikön – johtopäätös on ilmeinen. Ainoastaan nuori nainen Maria, Marthan kasvattitytär, ei karta ”hullua tiedemiestä”. Näiden kahden välille syntyy luottamus ja tunneside, joka ulottuu kuolemankin yli?

Yritän tulkita Saloheimon vihjeitä ja ennusmerkkejä siinä juurikaan onnistumatta. Odotan vinkkejä lisää, mutta homma riistäytyy käsistä, kun laboratorion nurkkaan ilmestyy puoliksi mekaaninen paviaani jupisemaan tunnistamattomia sanoja. Mistä oikein on kyse?

Saloheimo ei maalaile kielellä vaan antaa tutkijansa jatkaa dokumentointia asialliseen sävyyn, kuten tiedemiehelle sopii. Outojen tapahtumien ja tekstin rauhallisen poljennon välinen ristiriita luo teokseen hypnoottisen tunnelman, joka pitää lukijan hyppysissään.

Teoksen kulminaatiopisteessä laboratorion häkkeihin ja terraarioihin vangitut eläimet karkaavat, ja tutkija hylkää kaaoksen partaalla horjuvan tukikohtansa. Marian tulkinnan mukaan hän muuttui epätarkaksi ääriviivoiltaan. Tutkimusotteensa kadottanut biologi siirtyy tarkkailemaan naakkayhteisön ryhmäkäyttäytymistä. Parvi asustaa tulivuoren rinteellä muinaisen luostarin raunioissa.

Luostaria käy pyhittämässä outo munkki, joka tuntuu puhuvan samaa kieltä puoliksi mekaanisen paviaanin kanssa. Päivän kirkkaudessa munkin puheet tuntuvat järjettömiltä tai ainakin tieteenvastaisilta, mutta silti jokin on houkutellut minut käymään luostarissa joka päivä.

Munkki puhuu iankaikkisuudesta, joka hänen väitteensä mukaan on koko ajan vieressämme: sopivasti kättä ojentamalla saattaisimme noin vain lipsahtaa pois tästä maailmasta iankaikkisuuden puolelle.

Puhuuko munkki niistä ”ohuista paikoista”, joista Joel Haahtela kertoo kirjassaan Adèlen kysymys? Kyse on hetkistä ja tilanteista, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Tässä vaiheessa luonto puuttuu peliin ja näyttää mahtinsa. Kaatosateiden synnyttämät mutavyöryt hautaavat kaupungin kadut alleen. Tulivuori havahtuu, syytää kidastaan tulista laavaa ja tuhkaa, joka sytyttää onnettoman kaupungin talot tuleen. Rannalle hylätyt sukelluskellot ujeltavat hiljaa, laivanhylky irtoaa ja ajelehtii merelle. Aivan kuin maailmanloppu olisi tullut.

Tutkija ja Maria kohtaavat vielä kerran:

 – Mikä tämä paikka on – jos tämä on paikka?

 – Täällä ei ole mitään aikaa vaan ainoastaan oleminen. Täältä tuntuu puuttuvan kaikki aikaan liittyvä. Niin kuin kokisin kaiken yhtä aikaa ja koko ajan.

Pertti Saloheimo on lääkäri, joka 
työskentelee Lääkärilehden tie-
teelisenä neuvontantajana.
Kuva: Otto Virtanen

Tässä tutkija on samoilla linjoilla kosmologi Syksy Räsäsen kanssa, joka on todennut: ”Maailmankaikkeutta voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa aina ja ikuisesti”.

Minusta tuntuu kuin Meren ja tulivuoren välissä olisi arvoitus, joka minun pitäisi ratkaista. Monitulkintainen teos sopii mainiosti lukupiirikirjaksi. Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia ja maailmanselityksiä se lukijoissa herättää.

Itse pysähdyn mysteerin äärelle. Tutkimme tieteen keinoin maailmamme monenlaisia ilmiöitä, ja tietomäärämme kasvaa eksponentiaalisesti. Perimmäistä, elämän syvintä salaisuutta tiede ei kuitenkaan tavoita. Siihen tarvitaan outoja kirjoja ja ohuita paikkoja.

Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä. 

WSOY, 2021. 183 s.